Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Työhuone - kommentteja ja ajatuskokeita

1.11. Malaparte fasisti – groteskia!

Curzio Malaparte, reportteri? Kyllä. EIII! Romaanikirjailija? Kyllä. No… Surrealistinen reportteri, hilpeä traagikko, ironis-haikeiden kohtausten Satie,  sanataiteen Dali –  jotain sinne päin. CM:n osin Suomeen sijoittuvan Kaputt -sotakuvauksen lämmittelysanoissa kirjailijan tavannut, aina pinnallisen elegantti Matti Kurjensaari sanoo tästä:  hänellä oli ”äärettömän paljon kehittyneempi äly kuin tunne-elämä”. Ah ja voi! CM:n äly oli seuramiehen älyä, tunne-elämä taas oli herkkä ja voimakas. Sen piti naamioitua omanlaiseksi groteskiksi tyyliksi, vinoiluksi  sille mikä muuten kauhistaa. Kirjoittamalla raa’asta todellisuudesta omaan fantisoivaan, pilailevaan, kyyniseen, showmaiseen tapaansa hänestä tuli myös ihmisenä showmies.  Luin juuri Ihon.   Se ei ole romaani, vaan sarja kohtauksia, joita sitoo yhteen tragikoominen tunne – tai tunteen eskapismi. Maisemakuvaukissa on tunnetta, koiran kuvauksessa on tunnetta ja vihiä siitä, että vain koira tajuaa ihmisen sisimmän, todelliset tunteet. Minusta huikean fasinoiva kirjailija. Mutta fasisti? Hän liittyi Mussolinin fasistiseen puolueeseen, totta. Ja Mussolini heitti hänen vankilaan. Samoin hän liittyi Italian kommunistiseen puolueeseen ja katoliseen kirkkoon, olisiko ollut yhtaikaa! Politiikan hän otti leikkinä. Kaikki kunnia Tarmo Kunnaksen tutkielmalle Fasismin lumo, hieno teos. Siinä mainitaan Malaparte moneen kertaan – ”vasemmistofasistisena” kirjailijana. Mutta häneltä lainataan vain hänen julkilausumiaan (jotka vain näennäisesti osoittavat ”kehittynyttä älyä”). Jos olisi aloitettu toisesta päästä, ns. romaaneista, runollisista reportaaseista, groteskeista etydeistä, olisivatko johtopäätökset olleet erilaisia?                                                                    


11.10. Maltilliset

”Edward O. Wilson: ”Olisi virhe jakaa uskovaiset ja uskonnon kaltaisten ideologioiden kannattajat maltillisiin ja ääriryhmiin.” Miksi – näinhän tehdään! No, Wilson vastaa, uskon asiat palauttavat meidät aina esi-isiemme ”heimoajatteluun”, heimovaistojen aikaan. Selvä, ja koskeeko sama myös politiikan ”maltillisia” ja ”radikaaleja”? Ei eroa? Se sotii nykyjärkeä vastaan. Mutta jos nyt ”maltilliset” sodan, vallankumouksen tai luonnonkatastrofin vääristämässä tilanteessa joutuisivat alakynteen ja ”radikaalien” sortamiksi, kuinka todennäköisesti HE sitten turvautuisivat ”heimoajatteluun” ja hylkäisivät maltin väkivallan hyväksi? Aika todennäköisesti. He eivät kuitenkaan luopuisi ”maltillisesta” tai ”liberaalista” ideologiasta, koska se oikeuttaisi heidän heimoraivonsa…  Riippuuko se, onko maltillinen vai ääriajattelija, ylipäänsä uskonnosta tai ideologiasta. Se on vaistoperintöä JA samalla yksilöllisen temperamentin kysymys. Mieleen tulee Petti Linkola. Ajattelultaan radikaali, ei pahastu joukkosurmista eikä mistään mikä pienentää viheliäisen ihmiskunnan määrää, mutta temperamentiltaan ja esiintymiseltään mitä maltillisin ihminen, mies kilteimmästä päästä.  Vastaavasti on liberaaleja, jotka heiluttavat sanan säilää niin rajusti ja innokkaasti, että siitä on vain pieni askel sotakirveen tai sinappikaasun käyttöön.  Mutta tämä kaikki täytyy vain kylmästi unohtaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut politiikasta…                                                                   


18.9. Romaaninen nöyryys / ranskalainen vitsi

Le Gitan fut se confesser, mais le curé commença par lui demander s’il savait les commandements de Dieu. A quoi le Gitan répondit: ”Mon Père, j’allais me mettre à les apprendre, mais j’ai entendu dire qu’on allait les supprimer!” Siinäpä hyvä ajatus: kielletään 10 käskyä, ja katsotaan sitten kuka niitä noudattaa.


10.9. Filosofian asema

Näinä humanististen tieteiden alasajon aikoina  myös filosofialle on suositeltu yliopiston ulkopuolista, jopa ”maanalaista” elämää. Robert Calasso: “What is called ‘philosophy’ should lead a sort of clandestine life for a while, just to renew itself. By clandestine life I mean concealed in stories, in anecdotes, in numerous forms that are not the form of studies.” Unohtuiko jotain? Yliopiston rooli filosofian perinteen vaalijana? Jos ei filosofian laitoksilla, niin ainakin historian.  Nykyteoriat pyyhkivät mielistä osia ajattelun perinteestä, kunnes nekin, nuo uudet, rapistuvat, ja syntyy uudempia historiallisia löytöjä ja kosketuskohtia eri aikojen kesken. Kirjallisuudessa filosofia elää, kunhan kustantajat katsovat armolla vihjeitä, jotka vaikuttavat ensin häiritseviltä.  Calasso oli itse kustantaja, joka ymmärsi laadun ja pinnanalaisten merkitysten suhdetta, filosofian pakolaiselämää, ja nyt hän puhuu kuin filosofia ei aina olisi elänyt instituutiopakolaisen elämää, jolle eräät instituutiot, kuten kustantamot, vain soivat turvapaikan. Viini-illat ovat toinen turvapaikka, ja syystä eräs yliopiston jättänyt filosofian professori, britti, kirjoitti kirjan nimeltä: ”I drink, therefore I am.” Olin juuri äskettäin viini-illassa, jossa syntyi antoisaa ajatuksenvaihtoa. Paikalla oli sattumalta kaksi, kolme entistä yliopiston opettajaa. Jotain sekin kertoo! Mutta ehkä vain sen, että entiselle yliopiston opettajalle jää se koulutuksen paras osa, fronesis, vapaasti omaan käyttöön.  


    

26.8. Onni

Leszek Kolakowski:  ”Happiness is something we can imagine but not experience.” Tai päinvastoin: voimme kokea onnea ja samalla – silti tai siksi – kuvitella sen joksikin muuksi.  Mutta onnen kokemiseen tässä ja nyt voi mielikuvitus antaa tarvittavan avaimen ja sisäänpääsyn. Rajoitus: niin moni tarvitsee mielikuvituksen käyttöön toista ihmistä avuksi. Yksin taas on taipuvainen ylikäyttöön.  


24.7. Biopolitiikka

Ilpo Helénin kirja Elämän politiikat (Tutkijaliitto, 2017) pyörittelee ja tarkentaa Michel Foucaultin käsitettä ”biopolitiikka”, joka tarkoittaa kaikenlaista elämän (bion) hallintaa. Tarkkaa työtä! Mutta miten käy politiikan määritelmän? Se laajenee Macchiavellin ympyröistä, se on enemmän kuin sisä- ja ulkopolitiikkaa. Miltei kaikista eettisistä ja käytännöllisistä valinnoista tulee näin ”politiikkaa”. Kirjassa poliittisten talousteorioiden, ”klassisen liberalismin” ja ”uusliberalismin” ero kiteytyy kirjoittajan mukaan siinä, että ns. uusliberalismi ”määrittää markkinat kilpailun kautta”, klassinen liberalismin iskulauseena oli vain laissez-faire, tekemisen ilo ja vapaus. Kun ihmiset harjoittivat vaihtoa luonnollisena asiana, vauraus lisääntyi! Näin kyllä sanottiin. Pitäisikö  jälkimmäistä teoriaa siis kutsua  ”biopolitiikaksi”? Kaikki tapahtui (tai siis kaiken piti tapahtua) ”luonnon mukaan”? Hmm... Teorioiden erot paperilla ovat yhtä, kapitalismin käytäntö toista. Kilpailu oli toki elämässä mukana jo 1700-luvun klassisessa versiossa (Adam Smith etc.). ”Finanssikapitalismi” oli 1700-luvulla kyllä vaatimatonta nykytilaan verrattuna. Kapitalismin historiaa voi tuskin kirjoittaa teorian norsunluutornista ottamatta huomioon mitä se elävässä elämässä on ollut. Yksi piirre kapitalismin ja demokratian yhteishistoriassa on myös ollut, paitsi poliittisen ja taloudellisen distinktio, myös oikeuslaitoksen erottaminen valtiovallasta ja markkinoista.  Kuuluuko the rule of law biopolitiikan piiriin? Toisaalta: jos ”biopolitiikkaa” on miltei kaikki siviiliähellys yksityiselämän hallitsemiseksi, sehän käy yksiin uusterrorismin kanssa: enää ei yritetä strategisesti  tuottaa tuhoa vain virallisille sotilas- ja hallintokohteille, vaan kenelle hyvänsä, ikään, asemaan ja kansallisuuteen katsomatta. Elämän ja kuoleman politiikkana uusterrorismi vastaa löyhää, kattavaa biopolitiikan määritelmää. 


4.7. Haaste

Harvinaiset, vähemmän käytetyt sanat muuttavat nopeammin merkitystään kuin jatkuvasti käytössä olevat. Näin väittää kielen evoluutiotutkija. Uskotaan. Kaksintaisteluista ja niihin haastamisesta on jo aikaa, ja sana "haaste" on muutenkin ollut pitkään vajaakäytöllä. Ttyönantajien edessä oli taannoin tapana vakuutella, että "pidän haasteista" - kunnes siitä tuli taas onttoa retoriikkaa. Nyt sana on tullut takaisin. "Haastava" onkin jotain vaikeaa ja vältettävää. "Aika haastavaa" - eli: siihen en tuhlaa aikaani, etsisin ratkaisua tai virikettä muualta. Evoluutiotutkija saa minut ajattelemaan, että myös harvinaiset ja vähän tunnetut kirjailijat voivat olla alttiimpia yleisössä tapahtuville nopeille merkityksen ja arvostuksen muutoksille kuin vanhat tutut, "palkitut" ja maineeltaan "varmat" tekijät. Niinpä jos kirjailija on leimattu vaikkapa "fasistiksi" (tyyppiä Timo Hännikäinen), hän koettaa jatkossa pysyä puoliksi fasistin kirjoissa (ne kirjathan ovat tunnetumpia kuin hänen kirjansa), mutta samalla viestiä harvinaisemmille lukijoille, että koko leimaaava, sinänsä epäselvä ja naurettava käsite ei "näin meidän kesken" tee hänelle oikeutta. Tämä kaksijakoisuus on tullut haasteeksi - sanan vanhassa merkityksessä - samalla kun monet, ehkä useimmat, kokisivat sen haasteelliseksi sanan uudemmassa merkityksessä, jos ajattelisivat asiaa. 
           

22.4. Taide ja (vasta)markkinat

Björn Wahlroosin kirjasta Markkinat ja demokratia huomaa, että kirjoittaja on historiallisesti sivistynyt jeppe, mutta entä taidehistoriallisesti sivistynyt? Luvussa ”Zen ja markkinoiden taide” hän selostaa meille Robert M. Pirsigin arvopohdintoja: turhaa yritystä löytää Laadun määritelmä. Tähän pankkiiri:  ”Tänään näyttää yhä selvemmältä, että laatu on määriteltävissä vain markkinoilla.” Mutta sama näkemys oli vallitseva 1800-luvulla; tosin kaikkia taiteilijoita se ei vakuuttanut. Toinen epäilevä ryhmä: taidehistorioitsijat, joilla taas ei aina ollut samoja laadun kriteerejä kuin taiteilijoilla. Onko nyt toisin? Edustivatko taiteen bohemia (mm. Gauguin) ja taiteen aristokratia (Degas) 1800-luvulla ”vastamarkkinoita”? Kuvittelen pankkiirin vastaavan: Markkinat sisältävät vastakohtansa, siis vastamarkkinat, myös tänään! –  Hyvä, mutta koska markkinoita ei siis voi yksiselitteisesti määritellä, katsotaanko vastamarkkinoita tarkemmin? Ehkä pankkiiri kuittaisi teokset, jotka käyvät markkinoita vastaan, marginaalisen vähemmistön ylellisyystarvikkeiksi. Mitä vähemmän ostajia, sitä korkeampi hinta tai ei hintaa. Hinnattomia! Toistaiseksi ne odottavat otollista huutokauppaa. Hintamekanismi ei osaa laskea niiden arvoa. Milloin ilmaisia, milloin ylihintaisia... Ne ovat objektiivisen hinnanmuodostuksen kiirastulessa. Tämä välitila sallii vapaan arvioinnin sekä hinnan ja arvon erottelun. Eläköön tuo lyhyt odotuksen ja eronteon aika. Joskus voi syntyä  hinnoittelua hienompia laadun kriteerejä.  Ei hätää: ne noteerataan markkinoilla loppuhinnassa, lisäarvona, olkoonkin jo unohdettuna arvona, ammoisena (vielä epätoivoisena) ajattelun yrityksenä. 


21.2.17 Ihmisiä, tunnuslauseita

Talvisodan kynnyksellä Eljas Erkko toimi ulkoministerinä,  tunnuslauseenaan:  ”Kansa, joka taistelee oikeutensa puolesta, ei kuole.” Hänen kriitikollaan J.K. Paasikivellä oli toinen tunnuslause: ”Politiikassa oikeus ei merkitse mitään, menestys sen sijaan kaikkea.” Kuulostaa ikävän kyyniseltä. Mutta kuka puhui? Ja mikä on menestyksen hinta? Kun NL esitti Suomelle mahdottomia vaatimuksia, optimisti lähetti pessimistin Moskovaan neuvottelemaan. Eikä voinut tunnustaa Paasikiven katkeraa  optimismia: vain menetysten tie olisi Suomelle menestyksen tie.  Olen lukenut Raija Orasen Hirmuista miestä – romaania Paasikivestä.  Vähän lirkuttelua höysteeksi, ei liikaa. Oikein passeli! Joidenkin mielestä se ei ole romaani lainkaan , vaan käsittelee politiikkaa kuin jokin kreisi tietokirja. Luin myös Ohto Mannisen ja Raimo Salokankaan kirjan etevästä Erkosta, ja sanon: Tämä tietokirja olisi tarvinnut vähän orastavaa romaanimaisuutta, eihän mies ollut vain aatteita tuulelta suojaava hattu. Vai oliko sittenkin?                     

1.2.17 Kansa, eliitti ja kulttuuri

Presidentti Trumpin kahden ensimmäisen työviikon päätökset ovat herättäneet kohua. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kulttuurimäärärahojen leikkaukset ja lakkautukset. Presidentti itse ei välitä kulttuurista. Onko sillä sitten merkitystä muille kuin ”eliitille”? Vielä viime vuosisadalla oli valtiollisen tason kulttuuripamppuja, kuten Ranskassa André Malraux ja Britanniassa taloustieteilijä John M Keynes, josta amerikkalainen Tony Judt kirjoitti nostalgisesti ennen kuolemaansa:  Keynes ”tajusi, kuinka tärkeää oli saattaa ensiluokkainen taide, teatteri ja tekstit laajan yleisön saataville, jos brittiyhteiskunnassa haluttiin päästä halvaannuttavasta jakautuneisuudesta. Juuri Keynesin aloitteesta saivat alkunsa Kuninkaallinen baletti, Britannian taiteen keskustoimikunta ja monet muut instituutiot. Näin tuotettiin innovatiivisesti julkisin varoin häpeämättömästi ’korkeaa taidetta’…” (TJ: Huonosti käy maan, 2011). Mutta ajat ovat muuttuneet. Tänään ”korkea taide” tulkitaan kansaa jakavaksi. Mitä muuta kansansa kahtiajaosta syytetty Trump  voi tehdä kuin korjata yhden jakolinjan - pois?  Päätelmässä on jokin virhe, joka ei ole välittömästi selvä. Täytyy ottaa askel taaksepäin, jotta muutaman vuoden kuluttua päästään edes kaksi askelta eteenpäin. ”Korkealla taiteella” ei nyt ole kansaa eheyttävää vaikutusta, mutta se voi joskus taas olla merkki demokratian elpymisestä ja lääke pitkäaikaiseen pula-aikaan, joka on selvästi alkanut ja vielä toistaiseksi pahenemassa.         


24.1.17 Uussenecalaisuus

Entinen pörssimeklari, nykyinen satunnaisuuden filosofi Nassim Nicholas Taleb tulkitsee Antihauraus-kirjassaan Senecaa  mm. talouden näkökulmasta. Edut voivat olla haittoja, haitat etuja; (a) etujen kasautuminen tekee haavoittuvaksi ja (b) haittojen kasautuminen karaisee, vahvistaa; niinpä (a) on negatiivista ja (b) pikemminkin positiivista. Tämä opetus, kuten Senecan muinainen stoalaisuus, palautuu yksilöetiikkaan, vaikka lukija luulisi tutustuvansa markkina-analyysiin, suhdanteita sääteleviin muuttujiin, ennustamisen matematiikkaan ja siihen miten satunnaisuus heiluttaa yhteiskuntia. Kysyin eräältä salkunhoitajalta, onko hän lukenut Talbebia. ”En ole kuullutkaan.” Ammatillisesti oikea vastaus. Rahan ammattilainen ei voisi jatkaa työssään Talebin oppien varassa; eihän Taleb itsekään jatkanut meklarina ymmärrettyään Senecan antihauraan sanoman. Mutta tämä aika tekee Talebista kyllä ajankohtaisen: emme tiedä miltä Eurooppa näyttää kahden vuoden kuluttua, mitä hajaannuksen voimista seuraa. Globalisaation haitat - varallisuuden epätasaiset jakaumiset - tiedostetaan hyötyjä selvemmin. Kuka korjaa hyödyt? Vähäväkiset vaativat protektionismia ja vahvaa valtiota, joista on taaskin haittaa. Haittaa seuraavat uudet haitat. Voiko hyötyjä ennustaa? Ennusteet ovat toistuvasti menneet pieleen. Mutta epäjärjestys, lohduttaa Taleb, on aina innovatiivisempaa kuin järjestys. Kaivattu  lohtu, mutta lohtu ei kelpaa pankeille eikä ministeriöille, ei edes kansalaisille. Vain muutamalle yksilölle, joilla on jo nyt rautaiset – antihauraat – hermot. Tai sitten - ah, tietenkin - taloudelle, jonka on sopeuduttava esteisiin ja keksittävä keinot ylittää ne. Hyötyä niistä. Taloudessa "antihauraus" tarkoittaa nmenomaan, että yhdet tekevät tukalissa tilanteissa romua toisista.


13.1.17 Syrjäytyminen

Muistuu mieleen  vanha sanonta, sanapari, lapsuudesta: ”pysähdy miettimään.” Nykyisin sitä ei kuule. Nyt johtava fraasi, imperatiivi, on ”älä syrjäydy”. Ajan henki  ei sallisi kenenkään pysähtyvän, jäävän erilleen, syrjäytyvän yhteistoiminnasta tai kilpailusta (jotka eivät enää asetu vastakohdiksi, vaan ei-syrjivään, täydentävään vuorovaikutukseen). Koulun opetussuunnitelma korostaa ryhmätyötä ja vuorovaikutusta, melkein deweymaisesti. Mutta John Dewey, amerikkalainen filosofi,  oli aikansa lapsi. Eliön ja ympäristön vuorovaikutusta pohtiessaan hän  piti pysähtymistä, syrjäänvetäytymistä, hiljenemistä, jopa taantumista sosiaalisen vuorovaikutuksen luonnollisina vaiheina, jotka edelsivät seuraavaa vaihetta. Sitaatti: ”Elämä rikastuu, kun eliö pääsee tilapäisesti syrjäytymällä parempaan tasapainoon elinolojensa kanssa.” Milloin huomataan taas syrjäytymisen – pysähtymisen, yksinolon –  hyvät puolet? Kun lapsia viedään hiuksista harrastustoimintaan (yleensä liikuntaseuroihin), he eivät koskaan pääse mietiskelyn, kyseenalaistamisen,  yksilöllisen päättelyn ja luovuuden makuun. Ja nehän voivat olla myös tulevaisuuden hyveitä!                     


8.1.17 Ansiokkaasti väärässä…

Fyysikko Wolfgang Pauli muistetaan erään esityksen täystyrmäyksestä: ”The paper is so bad. It isn’t even wrong.” Se muistuttaa Nietzschen mystiikka-lyttäystä Iloisessa tieteessä: mystiikka ei ole "edes pinnallista"! Ei siis aina ole ansio olla syvällinen ja oikeassa, joskus (ainakin fysiikassa) on ansiokkaita tapoja olla väärässä. Niistä oppii eniten . Tässä humanistien, etenkin pedagogien, on helppo myhäillä: asia on tiedetty jo kauan. Mutta entä politiikassa? Kun sapettaa nähdä, että maailmassa niin moni asia on väärin, lohduttaako tehdyt virheet vielä osoittautuvat joskus hedelmällisiksi? Niissä on informaatiota, jota ei olisi saatu kulkematta väärää reittiä. Kun Wolfgang Pauli totesi, ettei huono (informaatioköyhä) esitys ollut ”edes väärässä”, hän kai tarkoitti että se oli VAIN tiedepolitiikkaa: asiaan kuuluu olla itsestään selvästi oikeassa: erehdyksiin ei riitä mielikuvitusta. 

 

27.12.16 Sota ja rauha

Eläköitynyt Maanpuolustuskorkeakoulun strategian professori Alpo Juntunen esitti Kanavassa 8/2016 Suomen turvallisuuden takaavaa sotilaallista liittoutumista Venäjän kanssa.  Juntunen ajattelee, kuten Paasikivi ja Mannerheim, Suomen heikkoa asemaa mahdollisessa suursodassa. Ilmeisesti ei olisi väliksi, jos Venäjä huolehtisi eduistaan meillä myös ns. rauhan oloissa siten, että Suomen demokratia ei tuottaisi uhkia, näennäisiä tai todellisia, naapurinsa turvallisuudelle (jonka se itse parhaiten tuntee). Siitä Suomella on ollut kokemusta myös ennen kypersodankäynnin aikaa. Mutta juuri kypersodan takia sodan ja rauhan käsitteet eivät enää rajaudu yhtä selvästi erilleen kuin ennen; ne ovat yhtä. Siten Suomen rauha naapurinsa kanssa voisi hyvin pitää sisällään esteettömän luvan kybersotaan Suomen länsimaisen kulttuurin tappioksi, bysanttilaisen hyväksi, ja kaikki tämä ”turvallisuuden” nimissä. Minkä turvallisuuden oikeastaan?      


6.12.16 Ei-tutkija

Kun tutkija tutkii, hän tekee sen unohtamatta mikä hän on ja mitä hän tekee. Tässä mielessä on oikein ja ymmärrettävää, että kun esimerkiksi Antti Arnkil, joka on tutkinut Hannu Raittilan kirjoja (romaaneja, esseitä ym.), sanoo tutkimuksestaan (Raittilan linja, Siltala, 2016), ettei se ole tutkimus. Sitähän se on, mutta hän on välillä unohtanut sen! Ja tutkimukselleen hän on antanut nimeksi Raittilan linja, vaikka – tai koska! – kirjailija itse on unohtanut, että hänellä oli linja. Että hän on tietyntyyppinen kirjailija, jolla on ”sanomansa”! Arnkil maistaa Raittilan työstä kaikki ristiriidan aromit: välillä tämä saarnaa, välillä pelleilee ja kääntyy totuuden torvia vastaan. Kirjoittaa ”insinööriproosaa”… Ei koska olisi insinööri, vaan koska pitää insinöörejä epäluotettavina. Kuten kirjailijoita ja itseään siinä roolissa. Onko se epäilyä? Ehkä se on juuri tilapäistä unohdusta, josta syntyy aina uudestaan ”se” (identiteetti, rooli, linja), mikä pääsi unohtumaan. Sama koskee kansallista identiteettiä. Kun ei muista olevansa suomalainen, voi tulla suomalaiseksi. Mutta jos unohtaa olevansa tutkija, voi tulla… Ei, siihen se ei enää pädekään. Tutkijoiksi kutsutaan vain niitä, jotka ovat sitä leppymättä, metodisesti, koskaan unohtamatta tehtäväänsä… 


17.11.16 Multikultarismi

Kenan Malk perustelee Monikulttuurisuus-kirjassaan (niin&näin, suom Tapani Kilpeläinen,  2016) vakuuttavasti, miksi multikulturalismi on sekä totta että väärä totuus. Maahanmuuttajien määrittäminen uskontonsa ja kulttuurinsa nojalla  auttaa eristämään heidät vieraaksi  blokiksi, jossa ei enää ole yksilöitä, arvoristiriitoja. Vain yhteisön johtajia, usein äärilaidan torvia, joista tulee blokin keulakuvia. Ei siis sijaa kansalaisuudelle ja legitiimille yksilöydelle kansalaisuuden puitteissa. Tässä tulee mieleen 1800-luvun kahden venäläisen älykön, slavofiliaan taipuvaisen Alexander Herzenin ja länsimaistumista kannattavan Ivan Turgenvin kiista. Kun Herzen katsoi, että Venäjää ymmärsi vain sen oman kulttuurin valossa, Turgenev napautti, että Herzen oli kuin nationalistinen lääkäri, joka tutkittuaan  toismaalaisen potilaansa oireet päätyy sanomaan, että potilaan kaikki ongelmat johtuvat oikeastaan siitä, että hän on (esimerkiksi) ranskalainen.  Näin myös Napoleonin toiminta Ranskassa selittyy jälkiviisasti sillä, että hän oli Korsikasta vieraantunut korsikalainen - ja siten keisarina korsikalainen toiseen potenssiin. Vai kuinka? 


30.10.16 Talous-Nietzsche

Aapo Riihimäki, jyväskyläinen (tai "mannermainen") filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, julkaisi taannoin (2009) kunnianhimoisen kirjan Nietzschen arvoitus (Minerva) alaotsikolla ”Mitä Nietzsche todella tarkoitti?” En muista nähneeni keskustelua kirjasta, en edes yhtä arvostelun älähdystä. Kirja sivuutettiin kuin huono vitsi. Tietysti sen ymmärtää: Riihimäki jauhaa suuren osan N:n ajattelua murusiksi pöydän alle. Ja murusista taloustieteilijät eivät piittaa (paitsi marginaaliset). Riihimäki näyttäisi olevan ”suurten kertomusten” asialla, Hän haluaa vertauttaa Marxin ja Nietzschen talousnäkemykset; N olisi yksilön ja ”kuluttajan” asialla; dialektiikaltaan  ”traagisempi”; luokkataistelun hän korvaisi keskiluokan elintasotaistelulla: vapaiden henkien vähemmistö kieltäytyisi keskiluokan ”elintasokilpailusta” ja harjoittaisi kuluttajaverkostossa arvojen uudelleenarviointia (agitaatiota ja infosotaa). Tuntuu absurdilta ja kaukaa haetulta. Aivan, se juuri on upeaa. Tämä tutkija yhdistää silmälaput ja leimuavan logiikan. Mutta onhan siinä hieman perääkin. Luen Nietzschen Iloista tiedettä: "Kaikenlainen mestaruus ostetaan kalliisti... kaikesta on maksettava liian suuri hinta". Tämä kuulostaa valittavalta taloustieteeltä... Ja sehän menee kaupaksi, jos ajat ovat huonot ja investointihalut hukassa.


  

16.10.16 Exformaatio

Ehkä romaani voi kaikesta huolimatta hyvin, mutta sen menestyksen tae piilee muissa kuin puhtaasti kirjallisissa arvoissa. Luettuani äskettäin Orham Pamukin sekatyökirjan Muita värejä, arvelen, että lukijalla, joka ostaa romaanin (valmiin tuotteen) supermarketista, ja kirjailijalla, joka eläytyy toisen kirjailijan työprosessiin, voi olla erilainen suhde siihen mikä tekee kirjallisuudesta kiihottavaa. Lukijaa innoittaa saatavilla oleva informaatio tuotteesta, kirjailijaa taas exformaatio – ts. kaikki se mikä jää annetun infon pinnan alle, piiloon. Kirjailija on tietoinen, ei vain kollegansa romaanin ratkaisuista, vaan myös mahdollisesti hylätyistä ratkaisuista; ainakin hän voi kuvitella millaisten vaihtoehtojen läpi kollega on tullut määränpäähänsä. Tämä on exformaatiota – sitä mikä täytyy kuvitella, koska se ei kuulu valmiin romaanin antiin eikä siitä saatuun informaatioon. Mutta exformaatiolla voi olla toinenkin muoto. Pamuk kirjoittaa ylijäämistä koostuvan kirjansa esipuheessa: ”Luen ani harvoin omia romaanejani, mutta näitä tekstisirpaleita muistelen ja lueskelen mielelläni aina vain uudestaan.”  Ulkopuolinen lukija taas ei ilman muuta saa otetta noista (kevyesti työstetyistä) luonnoksista ja tekstipätkistä; ne antavat vaikutelman epäjärjestyksestä. Mutta niin kuin eräs informaatioteoreetikko sanoo (sekoittaen samalla informaation ja exformaation käsitteet): ”Disorder has a high information content and order has a low one.” Kun romaani on ”valmis”, se siirtyy pois epäjärjestyksen vyöhykkeeltä ja pelastuu, järjestyy lukukokemuksessa.    


25.9.16 Kriitikon patsas?

”Kuka on kuullut kriitikolle pystytetystä patsaasta?” Amerikkalainen kirjailija James Purdy heitti tämän kysymyksen haastatellessani häntä aikoja sitten (aiemmin samaa oli kysynyt Jean Sibelius Bengt von Törnen haastattelussa). Ei tullut hyvää esimerkkiä mieleen (vai onkohan Georges Brandesilla patsas Tanskassa?). Kritiikki elää päivässä, ajattomuuteen se yltää tuskin koskaan. Kriitikon kuuluukin väistyä uuden kritiikin tieltä. Jos niin, kriitikon patsaan ansaitsemiseen ei saisi vaikuttaa estetiikka, vaan merkittävä teko, jokin pitkäaikainen moraalinen teko.  Kuinka olisi – tällä kriteerillä – Max Brod, Kafkan parjattu ystävä, unohdettu säveltäjä ja romaanikirjailija, myös kriitikkona  ylenkatsottu? Petetyissä testamenteissa Milan Kundera  myöntää: ”Ilman Max Brodia nykymaailma ei tuntisi Kafkan nimeäkään”; mutta haistattaa saman tie Max Brodille pitkät esteettisin perustein:  ”Modernista taiteesta hän ei ymmärtänyt mitään.” No, Brod ymmärsi Kafkaa ehkä huonosti (kuten myös säveltäjä Leoš Janáčekia, toista suosikkiaan), mutta hän oli 1920-luvulla ainoa, jolla oli intuitio Kafkan, Prahassa asuvan saksankielisen juutalaisen yksityiskynäilijän, sekä odoksutun tsekkisäveltäjän LJ:n merkityksestä. Historian ironiaa! Intuitio oli kuitenkin vahva: kun Kafka kuolinvuoteellaan pyysi Brodia tuhoamaan tekstinsä, Brod ”petti” ystävänsä ”testamentin”,  kunderamaisesti sanoen.  Väärin? Ei sentään, moraalin pitkässä perspektiivissä oikein, vaikka perusteet olivat vääriä (esteettis-uskonnollisia: Brodille Kafka oli kirjallinen ”pyhimys”, Tolstoin perillinen jne). Eräälle Kafkan elämäkerturille, Ernst Pawelille, Brodin historiallinen kriitikonrooli on selvä ja kunniakas: tämä mies oli ”kahdesti pelastanut sen, mistä tuli Linna ja Oikeusjuttu – ensin kirjailijalta itseltään, sitten natseilta”.  Kun unohdettu kirjailija pelastaa merkittävän veljensä, eikö se ole sankariteko – huolimatta historian ironiasta. Mutta historian ironia on sekin eurooppalainen arvo, aivan, jopa arvo – eikä vain ohimenevä sattuma ja luonnonoikku. 


21.9.16 Vapaasta tahdosta

Vapaan tahdon ongelma on ollut tapana nähdä moraalin näkökulmasta. Alussa vapaa tahto oli ihmisen kyky valita hyvän ja pahan välillä. Kun hyvä ja paha todettiin vaikeiksi, suhteellisiksi ja järjen (joskus intuition) käyttöä vaativiksi asioiksi, jotka kätkivät taakseen useampiakin valintoja, tuli uusi näkökohta pohdittavaksi: onko mikään valinta sitten vapaa kausaalisuudesta ja determinismistä? Jos ei, henkilö ei olisi vastuussa valinnoistaan. Toisaalta ihmisen kausaaliseen luontoon kuuluu tarve olla vastuussa tekemisistään, muuten hän ei liioin saisi tunnustusta ansioistaan. Toisin sanoen: olemme moraalisia luonnon pakosta ja etenkin todistajien läsnä ollessa. Entä salaa muilta? Vielä vaikeampi selvitettävä! Mutta onko tässä kyse aina moraalista? Luin äskettäin hyönteistieteilijästä, joka oli erikoistunut kärpäsiin, ja jolta kysyttiin, nukkuvatko kärpäset niin kuin me ihmiset. ”En tiedä, enkä välitäkään tietää”, sanoi kärpästutkija. Mutta hän oli älykäs ja jäi miettimään. Kun hän pian tämän jälkeen alkoi tutkia kärpästen nukkumista, hän pääsi aiemmissa tutkimuksissaan ison askeleen eteenpäin. Toimiko hän kausaalisesti vai oliko torjuttu kysymys, jonka hän myöhemmin otti vakavasti ja valitsi työhaasteekseen, vapaa valinta? Tämä liittyy jotenkin älykkyyteen ja tieteen tekemiseen, mutta ei  yksiselitteisesti. Ja jos asiaa miettii, taustalta voi löytää ehkä moraaliakin, jopa moraalista determinismiä: ”Älä koskaan torju ilmaista neuvoa!”


4.9.16 Luetun ja ei-luetun välttämätön suhde

Pierre Bayardin kirjan Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut ilmestyessä suomeksi 2008 kuuluin minäkin niihin, jotka lukematta kirjaa muodostivat siitä varman mielipiteen. Äsken pääsin niin pitkälle että otin kirjastossa kirjan käteeni. Kirjahan on henkevä ja hauska! Kaiken lisäksi sen on kirjoittanut kirjallisuuden professori (millä en tarkoita, että hän olisi tahtomattaan hauska). Vitsikkyys on siinä, että kaikki kuviteltavissa olevat vastaväitteet Bayardin tekstille ovat vanhastaan tuttuja ja voidaan ohittaa kevyesti. Ne ovat kirjassa kaiken aikaa läsnä rivien välissä. Bayard ei laadi amerikkalaista fastfood opasta, vaan puolustaa perin ranskalaista intertekstuaalisuuden ajatusta: mitään teosta ei lueta per se, vaan osana laajaa järjestelmää, koordinaatistoa jota kukaan ei tunne perin pohjin. Järjestelmä tunnetaan pitkälti ei-luetun, siis liikkuvan, katkelmallisen ja verrannollisen sekä keskustelusta toiseen muuttuvan virtuaalisen kirjaston perspektiivistä. Jos ei usko tähän, hänelle voi sanoa: ”Sitä mikä ei muistuta mitään muuta, ei olekaan.”. Tai: ”Ne jotka näkevät liian tarkasti, eivät näe mitään.” Sanoja oli Paul Valéry, yksi niistä joilta Bayard on kähveltänyt kirjansa ideat ja istuttanut niihin oman huumorinsa. 


23.8.16 Jossittelun tiede

Ensi näkemältä jossittelu on epätieteellistä, silti se on tieteen elintärkeitä vapauksia. Voisi luulla, että ainakin järjenvastainen jossittelu on kiellettyä, mutta tiede on niin usein joutunut ristiriitaan terveen järjen kanssa, ettei sekään sääntö päde. Tulee mieleen fyysikko Niels Bohr ja hevosenkenkä. Kollega näki hevosenkengän Bohrin oven yllä ja ihmetteli. Bohr vastasi: ”Hevosenkenkä tuo onnea, vaikka siihen ei uskoisikaan.” Tarkasti ottaen jos-sanan avulla väitteestä saisi tieteellisen: Jos hevosenkenkä tuo onnea, siihen ei tarvita uskoa.” Näin voisi myös luonnonlaista sanoa; sen todentuminen ei vaadi uskoa. Väite on looginen. Mutta joissakin tapauksissa jos-sana voi myös paljastaa ajatuksen takapotkun.  Otetaan Georg Christoph Lichtenbergin miete: ”Yrittää nähdä jokaisessa asiassa jotakin, mitä ei vielä kukaan ole nähnyt eikä ajatellut.” Kuulostaa lupaavalta! Mutta puetaan sama ajatus jossittelun muotoon: ”Jos yritämme nähdä jokaisessa asiassa…, niin mitä lopulta näemme?” Ajatuksesta tulee kompleksisempi. Voimme hyvällä onnella tehdä nerokkaita havaintoja. mutta myös tyhmiä ja mielipuolisia. Lichtenberg oli itse tiedemies, mutta kirjoitti joskus kuin taiteilija. Jospa hän ei aina halunnutkaan olla tieteellinen? 


1.8.16 Ahmia ja maistaa

Nykyisin kirjoja tehdään ja myydään ”ahmittaviksi”.  Syömisen ja lukemisen aatehistoriallinen yhteys ei kuitenkaan ole uusi. Voidaan todeta tietty metaforien muutos. Ennen ”ahmiminen” oli kirjallisuuden alalla pahe. ”Maku” oli 1600-luvun ylistetty hyve; se vaati hidasta maistelua ja sitten sulattelua. Kaikki tietävät, että tänään kirjasta ei ole mihinkään, jos sitä ei voi hotkia, lukea ”ahmien” yhteen menoon. Runouteen vaatimus ei sovi, eikä runous olekaan ajan suosikkiruokaa. Kuin pitäisi syödä pinseteillä. Mikäs kielikuva tässä, erikoinen makunyanssi… Ei, jätetään niille, joilla on aikaa. Pitkäaikaistyöttömille – siinähän on niille työtä. Tai anorektikoille, nirsoille ja sairaille. Kukaan ei puhu tiiliskiviromaaneista ja bulimiasta – miksei? Yhtä kaikki, väitän että myös tänään maistelulla ja sulattelulla on yleisönsä. Se pitää itsestään huolta. Jopa niin että järjestävät runo- ja aforismifestivaaleja – houkutellen kaljankittaajat paikalle. Myynti on taattu. Jotain pitää ahmia. Liittyisikö Elias Canetti, aforismin taitaja, festarijoukkoon? Canettin mukaan kirjallisuudessa on parasta vaikenemisen taito. Ei vain ympäristön hiljaisuus vaan myös  laajat hiljaiset rivienvälit. Aforismi ei ole vain herkkusuiden kulinarismia. Ammoin sitä sanottiin attikalaiseksi suolaksi. Antiikin huvinäytelmissä orjat saivat usein tehtäväkseen attikalaisen suolan ripottelun: lyhyet, nokkelat, viisaat kommentit. Parhaat orjanomistajat (oli heissäkin hyviä ja fiksuja joukossa) ymmärsivät, että ne olivat muutakin kuin orjien panettelua. Niissä saattoi olla erään taidemuodon tulevaisuus: maulla tehdyn ja matalalla profiililla ylpeilevän kirjallisuuden siemen. Aforismi tyydyttää nälkää, joka osaa nauttia itsestään pienenä nälkänä. Eikä tässä nyt maalailla suureen Samuli-tyyliin: less is MORE… 


23.7.16 Kansa puuttuu asioihinsa

Yksi Paul Valéryn aforismi menee: ”Politiikka on taitoa estää kansaa puuttumasta omiin asioihinsa.” Britanniassa kansa sai kesän kansanäänestyksessä puuttua asioihinsa tavalla, jota poliittinen johto ei suositellut. Kansa äänesti pääministerin suositusta vastaan. Tony Blair, vanha isäntä ja politiikan taituri, on BBC:n haastattelussa keksinyt keinon, jolla tilanne korjataan. Kun uusi sopimus EU:n kanssa on neuvoteltu, annetaan kansan taas äänestää tuloksesta ja suositellaan sille uuden sopimuksen hyväksymistä. Kansa äänestää tietenkin sopimusta vastaan. Ja aloite on taas politiikkojen käsissä.   


7.6.16 Pikku Englanti

Ison Britannian pidettyä EU-referenduminsa muu maailma jää huokailemaan. Kuinka entinen suurvalta voi käpertyä omiin oloihinsa ja kuvitella, että maasta voisi tulla yksi niistä kyläyhteisöistä, joista on tiheään tehty noita maalaisväestön tv-sarjoja, tyyppiä Naapureita ja ystäviä? Niissä ulkomaalaisia on harvassa, vallitsee vanhan hyvän ajan talkoohenki ja empatia oman kylän väkeä kohtaan. Ongelmia ilmaantuu, ja ne saadaan aina brittivoimin korjattua. Tällaista "kansa" haluaa, ja jos Cameron ja muu "eliitti" sen kiistää, mitä se kertoo? Kansan ja eliitin vieraudesta? Iso Britannia on yhä ydinasevalta, mutta sen asema lännen tukipilarina on unohdettu (ei Nato sitä yksin takaa); talouden globaali luonne on kansan tahdonilmauksessa unohdettu. Samoin nuoriso, jonka käsiin pienentyvä Englanti lopulta tulee jäämään. Moni nuori ja kansainvälinen on kuulemma jo hakemassa Irlannin tai Skotlannin kansalaisuutta, kunhan Skontanti itsenäistyy ja pysyttäytyy EU:ssa. Parlamentin tämänpäiväisessä istunnossa Skotlannin edustaja sanoi, että ainakin Skotlanti kokee olevansa "eurooppalainen maa". Tällä hetkellä Brexitin lyhyen tähtäimen seuraukset ovat vaarallisia, mutta pitkällä tähtäimellä vaara laimenee: tullaan näkemään harmiton Englanti, joka on kadottanut charminsa ja hampaansa. Ilmiö ei toki ole uusi: Britannia on jo pitkän aikaa ollut väsynyt kansainvälisiin velvoitteisiinsa. Mutta ei nyt spengleröidä ja arvioida sitä koko kulttuurin väsymyksensä. Väsymys menee ohi, kun vanha sukupolvi väistyy – se joka muistaa de Gaullen epäluulon ja vetot Britannian EEC-jäsenyttä vastaan eikä koskaan ole ollut tuntenut Eurooppaa läheisemmäksi kuin Intiaa, vanhaa siirtomaataan. JB 


8.4.16 Kuningatar K.

Peter Englundin persoonallista Kuningatar Kristiinaa (ilm. 2007 suomeksi, nyt pokkarina saatavissa Mika Kaurismäen elokuvan myötä) voi melkein lukea kuin romaania – se olisi vaatinut vain hieman lisätyötä yksityiskohtien kanssa. Eipä silti, nyt voi panna Englundin ”vastuulle” tulkinnat, joita kirjasta syntyy. Olihan Kristiina älykäs ja oppinut, mutta oliko hän vain sitä? Englund ei salaa sympatioitaan naisliikkeen historiallista idolia kohtaan, mutta poliittis-moraalisella puolella tulee vastaan pelkkää myrkkyä. Olin itse kuvitellut, että K:n luopuminen kruunusta 1654, kääntyminen katoliseen uskoon ja siirtyminen Roomaan olisi merkinnyt, että hän omistautui oppineelle, miltei pyhimysmäiselle elämälle. Mikä sai minut moisen harhakuvan valtaan. Nainen yllytti paavia ristiretkeen Turkkia vastaan, teloitti palveluskuntaansa  ja havitteli uusia valta-asemia (epäonnistuen, ja yksi epäonnistumisen syy oli Westfalenin rauha). Vaarana on, kun menee nykyajan arvostuksiin mukaan, että historiallinen suhteellisuus unohtuu. Eihän katolisuus ja oppineisuus tarkoittanut 1600-luvulla moraalin puhtautta.       

8.3.16 Homo sapiens ja uusi Spengler

Yuval Noah Harari on esillä ja ajankohtainen. Sapiens-kirja teki tästä israelilaisesta historioitsijasta nopeasti kuuluisan. Hän esittää ihmisen historian sujuvasti aihepiireittäin (kognitiivinen vallankumous, maatalous, imperiumit, markkinatalous…) ja kulttuuribiologisesti. Virikkeet tulevat luonnontieteistä ja oikeaoppisessa järjestyksessä: fysiikasta kemian kautta biologiaan ja evoluutio-oppiin – tuloksena yhden eläinlajin, homo sapiensin, historia. Poimin opuksesta yhen pointin. Se tuntuu uudelta, mutta on jo Marxilta ja Freudilta tuttu demystifikaatio -periaate. Marx puhui ”ideologiasta” tuotantosuhteiden päällysrakenteena, Freud ”rationalisoinnista” alitajuisten syiden naamiointina. Harari antaa samoin ymmärtää, että uskonnot ja ideologiat ovat sepitteitä, joiden takana jylläävät geenit sekä meemit. Niillä on pyrkimys replikoitua, taata oma leviämisensä. Tämä ilmenee historiassa mm. vähittäisenä liikkeenä pienistä yksiköistä kohti laajempia kokonaisuuksia. Nyt elämme globaalissa maailmassa, välttämättömyyden pakosta… Mutta miten selitetään tämän valtatrendin nykyinen fragmentoituminen? Epäilemättä geeneillä ja meemeillä. Ongelma on: kun näin voidaan selittää yksi asia, miksi ei myös sen vastakohta? Mikä tahansa! Kaikki selittyy, ja näin meillä on uushegeliläinen tai -spengleriläinen visio, joka ylenkatsoo sitä tosiasiaa, etä moni asia historiassa oli hiuskarvan varassa, vähällä olla tapahtumatta. Mitä siitä, lopputulos olisi kuitenkin ollut sama, tämä maailma! Hm, ehkä hieman liian suurpiirteistä. Summa summarum: Mikä selittää kaiken, ei oikeastaan selitä mitään. 

     

29.1.16 Hybridisaatio

Pakistanilais-anglosaksisen kaksoisidentiteetin omaava kirjailija Moshin Hamid ei pidä sanasta ”sivilisaatio” –  etenkään, jos se saa käyttäytymään huonosti. Esseissään Discontents and its Civilizations Hamid toteaa nasevasti: ”Our civilizations do not cause us to clash. No, our clashing allows us to pretend we belong to civilization.” Hän puhuu “postsivilisaatiosta”. Tarkoitus lienee ollut sanoa “hybridisivilisaatiot” tai “sivilisaatioiden sisäinen hybridisaatio”. Ei edes uusi asia, vaan tapahtunut tosiasia. Oli  oikeastaan jo silloin kun Orwell puhui double-talkista totalitarismin piirteenä. Ihmiset ajattelivat kahdella ristiriitaisella tavalla, a) omallaan ja b) sopivalla tavalla – huomaamatta edes clashia niiden välillä. Toki postsivilisaation hybidisaatio on poliittisesti OK, jos se tuo meille maailmanrauhan. Mutta miten ratkaisemme sisäiset ristiriitamme? Ihmiskunta ei tähän mennessäkään ole välttynyt ristiriidoilta. Onko parempi, että ne siirtyvät ihmisten sisään kuin räjähtelevät ihmisten (uskontojen, kansallisuuksien, etnisten ryhmien) välillä? Parempi, jos ihmiset eivät itse hoksaa ristiriitojaan? Parasta, jos tietoiset skitsot palkitaan yllättävällä luovuudella? Luin juuri Victor Segalenia - laivalääkäri, joka inhosi merta, ja sinologi, joka karttoi kontakteja kiinalaisiin (kiinalainen taide kelpasi). Kaikkeen yhteiskunnalliseen liityy aina oma tekopyhyytensä. Mutta loppujen lopuksi halusin vain sanoa, että Moshin Hamid vaikuttaa kiinnostavalta, jännän kaksinaiselta, kirjailijalta. 

 

1.9.2015 ”Todellinen essee”

Joskus 1910 paikkeilla, ennen vaipumistaan dogmaattiseen uneen, kirjallisuusteoreetikko György Lukȧcs korosti eroa ”todellisen esseen” sekä mielipiteistä, arvioista ja väitelmistä koostuvan, usein esseeksi kutsutun (ja tähän määreeseen sittemmin jämähtäneen) kirjoitustyypin välillä. Lukȧcs piti esseen kaikkein kuvaavimpana piirteenä sitä, että se ei antanut aiheen kahlita kirjoittajansa ajatusseikkailuja. Aiheen johdonmukaista järjestelyä tärkeämpää oli ajatuksen vapaa, utelias liike: esseetä kirjoitettiin ”jonkin”  odotuksessa pikemmin kuin valmiin idean ilmaisemiseksi. Kun GL lisäksi visioi, että tuosta ”jostakin” saattoi kasvaa uusi Estetiikka tai jotain vielä, vielä suurempaa, hän oli vähintäänkin optimisti ja edistyksen ystävä, mutta ei enää välttämättä spontaanin ja oivaltavan ajattelun asialla. Nykyisin ehkä sanottaisiin, että hän yritti vain ”markkinoida” spontaania ajattelua liittämällä siihen suurta yleisöä kiehtovia mielikuvia (ja silloiselle yleisölle ”Tulevaisuuden Estetiikka” oli ehkä suurempi vetonaula kuin rujompi mainoslause ”suoraan tästä ajasta”, joka meille riittäisi hyvin). Niin tai näin, Lukȧcs oli omalla tavallaan aikaansa edellä. Tänään essee kärsii mediataudista, ”mediatisoitumisesta”: se on harvoin muuta kuin mielipiteitä ajankohtaisaiheista, päivän mediatarjonnan apinointia. Mutta ajatellaanpa, jos essee todella olisikin runouteen verrattava laji, kuten Wilhem August Schlegel ehdotti (kutsuen sitä ”älyn runoudeksi”). Tällöin esseen määritys – sen merkitys – olisi yhteenkäypä T.S. Eliotin runollis-ironisen merkityksen teorian kanssa. T.S. Eliot sanoi, että merkitys on vain valmiiksi käsitelty lihakimpale, jolla murtovaras tainnuttaa koiran ennen kuin ryhtyy tositoimiinsa: kaikki oleellinen tapahtuu ”merkityksen” jälkeen ja sen varjossa.