Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Työhuone - kommentteja ja ajatuskokeita


Bourg-la-Reinen hautausmaa

Maisemamaalaus on käynyt läpi vaiheita ihmisen kulttuurihistoriassa. Iihminen” on mukana maisemakuvassa silloinkin kun maalaus ei esitä yhtäkään ihmistä. Taidehistorioitsijat tietävät, että maisemakuvan herättämä tunne – jos se on yhteinen jonkin maan kansalaisille – voi maiseman ”objektiivisen korrelaatin” myötä (myrsky, sitkeä puu, jäidenlähtö) saada myös poliittisen tunnekäännöksen. Mutta tietyn ja ajasta aikaan tutun atavismin tasolla ihminen tuo maisemaan aina oman lisänsä, jopa hallitsevan tunnetehon. Entä jos ihmisen tilalla on hautausmaa? Yksi esimerkki on Caspar Davif Friedrichin Hautasmaa ilman kuuta. Pöllö istuu lapion kahvalla ja vaikutelma on lähinnä humoristinen. Ei ihmisiä – eräänlainen helpotus! Sen sijaan Väinö Blomstedtin Bourg-la-Reinen hautausmaa, jota olen usein katsellut ja ajatellut, tärkein ”objektiivisesta korrelaatista” käyvä objekti on valkea kivimuuri, joka iltahämärässä peittää näkyvistä haudat, sekä vainajat että surijat. Ihmisiä ei näy. Heidät voi kuitenkin ajatella maisemaan, ja niinpä yleinen, myös taiteentuntijoiden jakama tulkinta maalauksesta on, että se on melankolinen. ”Alakuloa tehostaa vaakasuorien pintojen kertautuminen ja elottomien puunrunkojen vertikaalinen rytmitys.” Pintojen ja linjojen analyysi seuraa ja perustelee nopeaa ensivaikutelmaa, jota en sanoisi itsestään selväksi.  Mitä useammin katson maalausta, en enää ”näe” siinä alakuloa, vaan saan siitä voimallisen huolettomuuden tunteen. Valkeamuurinen hautausmaa on objekti muiden seassa ja se lepää vihertävän, elävän maan sylissä osin vedenkaltaisen (arvoituksellisen ja inspiroivan elementin sävyttämän) taivaan levittäytyessä aution maan ylle majesteetillisen tunteettomasti. Siniharmaa yleissävy on karaiseva ja saa minussa aikaan selittämättömiä riemun potkuja.

 

 

 

”Teriofilia”

Peter Englund, historioitsija ja esseisti, käyttää maisemamaalauksen historiaa läpikäydessään yhtäkkiä termiä ”teriofili” (teriofilia, terrafilia?), jota en löydä mistään sanakirjasta, mutta joka Englundille on yhtä vanha kuin ihmisten asuttama maailma. Se on ”uusvanha” ajatussuuntaus, jonka mukaan Luonto, Maaemo, on ”viisaampi ja moraalisempi kuin ihminen”. Jo muinaiset kreikkalaiset olivat teriofiilejä, mm. Demokritos ja Aristoteles. Platon jää mainitsematta; ehkä hän käy edustajasta vain, jos ”ideoiden taivas” tulkitaan luonnonilmiöksi. Ajatukseni siirtyvät nyt taas maalaustaiteeseen ja Väinö Blomstedtiin. Teollisen ajan alku katkaisi teriofilian perinteen. Maisemamaalauksiin tuli nyt merkkejä ihmisen saavuttamasta luonnon herruudesta. Niiden rinnalle ilmestyi myötätuntoa kärsiviä luontokappaleita kohtaan – ihmisellä oli nyt varaa siihen. Gauguin ei tästä maailmasta välittänyt, vaan kaipasi jotain ”primitiivisempää”, niin, teriofiliaa, jota hän opetti Pariisissa nuoremmilleen, mm. Pekka Haloselle ja Väinö Blomstedtille. Sitä on aavistettavissa Väinö B:n taiteessa jo ennen 1890-luvun puoliväliä, Gauguinin ja symbolismin taikoja: Väinö B:n naturalistisen alkukauden kuvissa ihmiset ovat luonnon keskellä oudon poissaolevia, maan tai veden oheisilmiöitä tai -eliöitä. Ukko vuolee metsänrajaan unohtuneena puuta (Lepänkuorija), piippumies katsoo pois- ja alaspäin uneksien menneistä koettelemuksista (Nälkävuosien näkijä). Vaiteliaat pojat seisovat laiturilla katse tummaan veteen uponneena (Pojat ongella). Symbolismi ei tätä pohjatunnetta muuttanut, se toi tullessaan teknisiä muutoksia. Bourg-la-Reinen hautausmaaFrancesca, samaa poissaoloa kuin naturalistisen kauden töissä... Onko ”teriofilia” animismia, luonnon sieluttamista? Esiteollisen ajan ihmisille kyllä oli. Luonto oli tyranni ja opettaja, joka vaati alistumista korkeammalle viisaudelleen. Mutta näissä myöhäisissä maan ja veden kuvissa luonto ei ole henki. Mitä jää? Ehkä ”terrafolie”, maaperäinen hulluus, harmiton bakteeri, joka suo luonnon tarkkaajille ”posthumanistiset” unet?        

 


Salakavala katharsis

Edessäni on älyllisesti konstruoitu romaani, joka käsittelee monille, myös minulle, iljettävää aihetta yhteiseen itsemurhaan yltyvää uskovaisten laumaa, instituutiosta eriytyneen uskonnon potentiaalia hyvässä ja pahassa: Rein Raudin Konstruktio (suomennettu 2015 / Like). RR on Japanin kulttuurin tutkija ja romaanissa voi nähdä myös Kurosawa-elokuvien vaikutusta (Ikiru, Rashomon). RR on akateeminen ihminen ja leikittelee viittauksilla filosofiaan (yleensä länsimaiseen). Voiko tällainen romaani olla riipaiseva? Voi, jos tietyt tunne-elementit ovat paikallaan, ja kahden kuoleman – tulevan ja jo tapahtuneen – asetelmalla se onnistuu hyvin. Mielenkiintoista on, että tunnevaikutus alkaa vaikuttaa hitaasti, vasta romaanin lopulla. RR:n kertoja (syöpäsairas ja kuolemaan tuomittu isä joka kokoaa muiden tarinoita vapaaehtoisesti kuolleen älykkään tyttärensä ”hihhuli”-vaiheista), on ylen arkinen  ihminen. Hänen kerrontansa kontrastoituu uskovaisten pienyhteisön manian kanssa. Se tuottaa kuivuutta aluksi, mutta kontrastista syntyy lopulta monimielinen katharsis. Aika yllättävä, toisin kuin kreikkalaisessa tragediassa, jossa ”puhdistumista” osattiin alun alkaen odottaa. Olisiko ehkä sanottava: odottamaton, salakavala katharsis?                   


                               

Taide ???

Törmätessäni säveltäjä Magnus Lindbergiin muistin äkkiä, että jossakin seminaarissa viimeisen vuosisadan lopussa hän kiteytti filosofiansa näin: "Jos voi kysyä, onko jokin taidetta, se on jo taidetta." ML väitti olevansa yhä samaa mieltä. Ja totta, hän on yhä taiteen tekijä, kokeilija, ei teoreetikko. Eikä kaipaa määritelmällisiä ongelmia. Väite on ​nerokas vapaan tekijän tarpeisiin. Mutta silti käsitteen kannalta ongelmallinen. Ongelma siirtyy. Onko siis mahdollista lisätä: Jos joku voi kysyä, onko jokin hyvää taidetta, se on hyvää taidettaTätä ei ole yhtä helppoa niellä, paitsi olosuhteissa, joissa taide ei kiinnosta kuin harvoja - ns. eliittiä. 


14.12. Lähi-itää

Stanislaw Jerzy Lecin vanha aforismi: "Beetlehemin pitäisi sijaita Sodoman ja Gomorran tienoilla, missä vain mahdollista." Entäs Jerusalem? 


Malaparte fasisti – groteskia!

Curzio Malaparte, reportteri? Kyllä. EIII! Romaanikirjailija? Kyllä. No… Surrealistinen reportteri, hilpeä traagikko, ironis-haikeiden kohtausten Satie,  sanataiteen Dali –  jotain sinne päin. CM:n osin Suomeen sijoittuvan Kaputt -sotakuvauksen lämmittelysanoissa kirjailijan tavannut, aina pinnallisen elegantti Matti Kurjensaari sanoo tästä:  hänellä oli ”äärettömän paljon kehittyneempi äly kuin tunne-elämä”. CM:n äly oli seuramiehen älyä, tunne-elämä taas oli herkkä ja voimakas. Sen piti naamioitua omanlaiseksi groteskiksi tyyliksi, vinoiluksi  sille mikä muuten kauhistaa. Kirjoittamalla raa’asta todellisuudesta omaan fantisoivaan, pilailevaan, kyyniseen, showmaiseen tapaansa hänestä tuli myös ihmisenä showmies.  Luin juuri Ihon.   Se ei ole romaani, vaan sarja kohtauksia, joita sitoo yhteen tragikoominen tunne – tai tunteen eskapismi. Maisemakuvauksissa on tunnetta, koiran kuvauksessa on tunnetta. On vihiä siitä, että vain koira tajuaa ihmisen sisimmän, todelliset tunteet. Minusta huikean fasinoiva kirjailija. Mutta fasisti? Hän liittyi Mussolinin fasistiseen puolueeseen, totta. Ja Mussolini heitti hänen vankilaan. Samoin hän liittyi Italian kommunistiseen puolueeseen ja katoliseen kirkkoon, olisiko ollut yhtaikaa! Politiikan hän otti leikkinä. Kaikki kunnia Tarmo Kunnaksen tutkielmalle Fasismin lumo, hieno teos. Siinä mainitaan Malaparte moneen kertaan – ”vasemmistofasistisena” kirjailijana. Mutta häneltä lainataan vain hänen julkilausumiaan (jotka vain näennäisesti osoittavat ”kehittynyttä älyä”). Jos olisi aloitettu toisesta päästä, ns. romaaneista, runollisista reportaaseista, groteskeista etydeistä, olisivatko johtopäätökset olleet erilaisia?                                                                    


Maltilliset

”Edward O. Wilson: ”Olisi virhe jakaa uskovaiset ja uskonnon kaltaisten ideologioiden kannattajat maltillisiin ja ääriryhmiin.” Miksi – näinhän tehdään! No, Wilson vastaa, uskon asiat palauttavat meidät aina esi-isiemme ”heimoajatteluun”, heimovaistojen aikaan. Selvä, ja koskeeko sama myös politiikan ”maltillisia” ja ”radikaaleja”? Ei eroa? Se sotii nykyjärkeä vastaan. Mutta jos nyt ”maltilliset” sodan, vallankumouksen tai luonnonkatastrofin vääristämässä tilanteessa joutuisivat alakynteen ja ”radikaalien” sortamiksi, kuinka todennäköisesti HE sitten turvautuisivat ”heimoajatteluun” ja hylkäisivät maltin väkivallan hyväksi? Aika todennäköisesti. He eivät kuitenkaan luopuisi ”maltillisesta” tai ”liberaalista” ideologiasta, koska se oikeuttaisi heidän heimoraivonsa…  Riippuuko se, onko maltillinen vai ääriajattelija, ylipäänsä uskonnosta tai ideologiasta. Se on vaistoperintöä JA samalla yksilöllisen temperamentin kysymys. Mieleen tulee Petti Linkola. Ajattelultaan radikaali, ei pahastu joukkosurmista eikä mistään mikä pienentää viheliäisen ihmiskunnan määrää, mutta temperamentiltaan ja esiintymiseltään mitä maltillisin ihminen, mies kilteimmästä päästä.  Vastaavasti on liberaaleja, jotka heiluttavat sanan säilää niin rajusti ja innokkaasti, että siitä on vain pieni askel sotakirveen tai sinappikaasun käyttöön.  Mutta tämä kaikki täytyy vain kylmästi unohtaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut politiikasta…                                                                   

    

Onni

Leszek Kolakowski:  ”Happiness is something we can imagine but not experience.” Tai päinvastoin: voimme kokea onnea ja samalla – silti tai siksi – kuvitella sen joksikin muuksi.  Mutta onnen kokemiseen tässä ja nyt voi mielikuvitus antaa tarvittavan avaimen ja sisäänpääsyn. Rajoitus: niin moni tarvitsee mielikuvituksen käyttöön toista ihmistä avuksi. Yksin taas on taipuvainen ylikäyttöön.  

         


Taide ja (vasta)markkinat

Björn Wahlroosin kirjasta Markkinat ja demokratia huomaa, että kirjoittaja on historiallisesti sivistynyt jeppe, mutta entä taidehistoriallisesti sivistynyt? Luvussa ”Zen ja markkinoiden taide” hän selostaa meille Robert M. Pirsigin arvopohdintoja: turhaa yritystä löytää Laadun määritelmä. Tähän pankkiiri:  ”Tänään näyttää yhä selvemmältä, että laatu on määriteltävissä vain markkinoilla.” Mutta sama näkemys oli vallitseva 1800-luvulla; tosin kaikkia taiteilijoita se ei vakuuttanut. Toinen epäilevä ryhmä: taidehistorioitsijat, joilla taas ei aina ollut samoja laadun kriteerejä kuin taiteilijoilla. Onko nyt toisin? Edustivatko taiteen bohemia (mm. Gauguin) ja taiteen aristokratia (Degas) 1800-luvulla ”vastamarkkinoita”? Kuvittelen pankkiirin vastaavan: Markkinat sisältävät vastakohtansa, siis vastamarkkinat, myös tänään! –  Hyvä, mutta koska markkinoita ei siis voi yksiselitteisesti määritellä, katsotaanko vastamarkkinoita tarkemmin? Ehkä pankkiiri kuittaisi teokset, jotka käyvät markkinoita vastaan, marginaalisen vähemmistön ylellisyystarvikkeiksi. Mitä vähemmän ostajia, sitä korkeampi hinta tai ei hintaa. Hinnattomia! Toistaiseksi ne odottavat otollista huutokauppaa. Hintamekanismi ei osaa laskea niiden arvoa. Milloin ilmaisia, milloin ylihintaisia... Ne ovat objektiivisen hinnanmuodostuksen kiirastulessa. Tämä välitila sallii vapaan arvioinnin sekä hinnan ja arvon erottelun. Eläköön tuo lyhyt odotuksen ja eronteon aika. Joskus voi syntyä  hinnoittelua hienompia laadun kriteerejä.  Ei hätää: ne noteerataan markkinoilla loppuhinnassa, lisäarvona, olkoonkin jo unohdettuna arvona, ammoisena (vielä epätoivoisena) ajattelun yrityksenä. 


Ihmisiä, tunnuslauseita

Talvisodan kynnyksellä Eljas Erkko toimi ulkoministerinä,  tunnuslauseenaan:  ”Kansa, joka taistelee oikeutensa puolesta, ei kuole.” Hänen kriitikollaan J.K. Paasikivellä oli toinen tunnuslause: ”Politiikassa oikeus ei merkitse mitään, menestys sen sijaan kaikkea.” Kuulostaa ikävän kyyniseltä. Mutta kuka puhui? Ja mikä on menestyksen hinta? Kun NL esitti Suomelle mahdottomia vaatimuksia, optimisti lähetti pessimistin Moskovaan neuvottelemaan. Eikä voinut tunnustaa Paasikiven katkeraa  optimismia: vain menetysten tie olisi Suomelle menestyksen tie.  Olen lukenut Raija Orasen Hirmuista miestä – romaania Paasikivestä.  Vähän lirkuttelua höysteeksi, ei liikaa. Oikein passeli! Joidenkin mielestä se ei ole romaani lainkaan , vaan käsittelee politiikkaa kuin jokin kreisi tietokirja. Luin myös Ohto Mannisen ja Raimo Salokankaan kirjan etevästä Erkosta, ja sanon: Tämä tietokirja olisi tarvinnut vähän orastavaa romaanimaisuutta, eihän mies ollut vain aatteita tuulelta suojaava hattu. Vai oliko sittenkin?       


              

Kansa, eliitti ja kulttuuri

Presidentti Trumpin kahden ensimmäisen työviikon päätökset ovat herättäneet kohua. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kulttuurimäärärahojen leikkaukset ja lakkautukset. Presidentti itse ei välitä kulttuurista. Onko sillä sitten merkitystä muille kuin ”eliitille”? Vielä viime vuosisadalla oli valtiollisen tason kulttuuripamppuja, kuten Ranskassa André Malraux ja Britanniassa taloustieteilijä John M Keynes, josta amerikkalainen Tony Judt kirjoitti nostalgisesti ennen kuolemaansa:  Keynes ”tajusi, kuinka tärkeää oli saattaa ensiluokkainen taide, teatteri ja tekstit laajan yleisön saataville, jos brittiyhteiskunnassa haluttiin päästä halvaannuttavasta jakautuneisuudesta. Juuri Keynesin aloitteesta saivat alkunsa Kuninkaallinen baletti, Britannian taiteen keskustoimikunta ja monet muut instituutiot. Näin tuotettiin innovatiivisesti julkisin varoin häpeämättömästi ’korkeaa taidetta’…” (TJ: Huonosti käy maan, 2011). Mutta ajat ovat muuttuneet. Tänään ”korkea taide” tulkitaan kansaa jakavaksi. Mitä muuta kansansa kahtiajaosta syytetty Trump  voi tehdä kuin korjata yhden jakolinjan - pois?  Päätelmässä on jokin virhe, joka ei ole välittömästi selvä. Täytyy ottaa askel taaksepäin, jotta muutaman vuoden kuluttua päästään edes kaksi askelta eteenpäin. ”Korkealla taiteella” ei nyt ole kansaa eheyttävää vaikutusta, mutta se voi joskus taas olla merkki demokratian elpymisestä ja lääke pitkäaikaiseen pula-aikaan, joka on selvästi alkanut ja vielä toistaiseksi pahenemassa.         


Uussenecalaisuus

Entinen pörssimeklari, nykyinen satunnaisuuden filosofi Nassim Nicholas Taleb tulkitsee Antihauraus-kirjassaan Senecaa  mm. talouden näkökulmasta. Edut voivat olla haittoja, haitat etuja; (a) etujen kasautuminen tekee haavoittuvaksi ja (b) haittojen kasautuminen karaisee, vahvistaa; niinpä (a) on negatiivista ja (b) pikemminkin positiivista. Tämä opetus, kuten Senecan muinainen stoalaisuus, palautuu yksilöetiikkaan, vaikka lukija luulisi tutustuvansa markkina-analyysiin, suhdanteita sääteleviin muuttujiin, ennustamisen matematiikkaan ja siihen miten satunnaisuus heiluttaa yhteiskuntia. Kysyin eräältä salkunhoitajalta, onko hän lukenut Talbebia. ”En ole kuullutkaan.” Ammatillisesti oikea vastaus. Rahan ammattilainen ei voisi jatkaa työssään Talebin oppien varassa; eihän Taleb itsekään jatkanut meklarina ymmärrettyään Senecan antihauraan sanoman. Mutta tämä aika tekee Talebista kyllä ajankohtaisen: emme tiedä miltä Eurooppa näyttää kahden vuoden kuluttua, mitä hajaannuksen voimista seuraa. Globalisaation haitat - varallisuuden epätasaiset jakaumiset - tiedostetaan hyötyjä selvemmin. Kuka korjaa hyödyt? Vähäväkiset vaativat protektionismia ja vahvaa valtiota, joista on taaskin haittaa. Haittaa seuraavat uudet haitat. Voiko hyötyjä ennustaa? Ennusteet ovat toistuvasti menneet pieleen. Mutta epäjärjestys, lohduttaa Taleb, on aina innovatiivisempaa kuin järjestys. Kaivattu  lohtu, mutta lohtu ei kelpaa pankeille eikä ministeriöille, ei edes kansalaisille. Vain muutamalle yksilölle, joilla on jo nyt rautaiset – antihauraat – hermot. Tai sitten - ah, tietenkin - taloudelle, jonka on sopeuduttava esteisiin ja keksittävä keinot ylittää ne. Hyötyä niistä. Taloudessa "antihauraus" tarkoittaa nmenomaan, että yhdet tekevät tukalissa tilanteissa romua toisista.


Syrjäytyminen

Muistuu mieleen  vanha sanonta, sanapari, lapsuudesta: ”pysähdy miettimään.” Nykyisin sitä ei kuule. Nyt johtava fraasi, imperatiivi, on ”älä syrjäydy”. Ajan henki  ei sallisi kenenkään pysähtyvän, jäävän erilleen, syrjäytyvän yhteistoiminnasta tai kilpailusta (jotka eivät enää asetu vastakohdiksi, vaan ei-syrjivään, täydentävään vuorovaikutukseen). Koulun opetussuunnitelma korostaa ryhmätyötä ja vuorovaikutusta, melkein deweymaisesti. Mutta John Dewey, amerikkalainen filosofi,  oli aikansa lapsi. Eliön ja ympäristön vuorovaikutusta pohtiessaan hän  piti pysähtymistä, syrjäänvetäytymistä, hiljenemistä, jopa taantumista sosiaalisen vuorovaikutuksen luonnollisina vaiheina, jotka edelsivät seuraavaa vaihetta. Sitaatti: ”Elämä rikastuu, kun eliö pääsee tilapäisesti syrjäytymällä parempaan tasapainoon elinolojensa kanssa.” Milloin huomataan taas syrjäytymisen – pysähtymisen, yksinolon –  hyvät puolet? Kun lapsia viedään hiuksista harrastustoimintaan (yleensä liikuntaseuroihin), he eivät koskaan pääse mietiskelyn, kyseenalaistamisen,  yksilöllisen päättelyn ja luovuuden makuun. Ja nehän voivat olla myös tulevaisuuden hyveitä!                     

  

Vapaasta tahdosta

Vapaan tahdon ongelma on ollut tapana nähdä moraalin näkökulmasta. Alussa vapaa tahto oli ihmisen kyky valita hyvän ja pahan välillä. Kun hyvä ja paha todettiin vaikeiksi, suhteellisiksi ja järjen (joskus intuition) käyttöä vaativiksi asioiksi, jotka kätkivät taakseen useampiakin valintoja, tuli uusi näkökohta pohdittavaksi: onko mikään valinta sitten vapaa kausaalisuudesta ja determinismistä? Jos ei, henkilö ei olisi vastuussa valinnoistaan. Toisaalta ihmisen kausaaliseen luontoon kuuluu tarve olla vastuussa tekemisistään, muuten hän ei liioin saisi tunnustusta ansioistaan. Toisin sanoen: olemme moraalisia luonnon pakosta ja etenkin todistajien läsnä ollessa. Entä salaa muilta? Vielä vaikeampi selvitettävä! Mutta onko tässä kyse aina moraalista? Luin äskettäin hyönteistieteilijästä, joka oli erikoistunut kärpäsiin, ja jolta kysyttiin, nukkuvatko kärpäset niin kuin me ihmiset. ”En tiedä, enkä välitäkään tietää”, sanoi kärpästutkija. Mutta hän oli älykäs ja jäi miettimään. Kun hän pian tämän jälkeen alkoi tutkia kärpästen nukkumista, hän pääsi aiemmissa tutkimuksissaan ison askeleen eteenpäin. Toimiko hän kausaalisesti vai oliko torjuttu kysymys, jonka hän myöhemmin otti vakavasti ja valitsi työhaasteekseen, vapaa valinta? Tämä liittyy jotenkin älykkyyteen ja tieteen tekemiseen, mutta ei  yksiselitteisesti. Ja jos asiaa miettii, taustalta voi löytää ehkä moraaliakin, jopa moraalista determinismiä: ”Älä koskaan torju ilmaista neuvoa!”



Kansa puuttuu asioihinsa

Yksi Paul Valéryn aforismi menee: ”Politiikka on taitoa estää kansaa puuttumasta omiin asioihinsa.” Britanniassa kansa sai kesän kansanäänestyksessä puuttua asioihinsa tavalla, jota poliittinen johto ei suositellut. Kansa äänesti pääministerin suositusta vastaan. Tony Blair, vanha isäntä ja politiikan taituri, on BBC:n haastattelussa keksinyt keinon, jolla tilanne korjataan. Kun uusi sopimus EU:n kanssa on neuvoteltu, annetaan kansan taas äänestää tuloksesta ja suositellaan sille uuden sopimuksen hyväksymistä. Kansa äänestää tietenkin sopimusta vastaan. Ja aloite on taas politiikkojen käsissä.   



Homo sapiens ja uusi Spengler

Yuval Noah Harari on esillä ja ajankohtainen. Sapiens-kirja teki tästä israelilaisesta historioitsijasta nopeasti kuuluisan. Hän esittää ihmisen historian sujuvasti aihepiireittäin (kognitiivinen vallankumous, maatalous, imperiumit, markkinatalous…) ja kulttuuribiologisesti. Virikkeet tulevat luonnontieteistä ja oikeaoppisessa järjestyksessä: fysiikasta kemian kautta biologiaan ja evoluutio-oppiin – tuloksena yhden eläinlajin, homo sapiensin, historia. Poimin opuksesta yhen pointin. Se tuntuu uudelta, mutta on jo Marxilta ja Freudilta tuttu demystifikaatio -periaate. Marx puhui ”ideologiasta” tuotantosuhteiden päällysrakenteena, Freud ”rationalisoinnista” alitajuisten syiden naamiointina. Harari antaa samoin ymmärtää, että uskonnot ja ideologiat ovat sepitteitä, joiden takana jylläävät geenit sekä meemit. Niillä on pyrkimys replikoitua, taata oma leviämisensä. Tämä ilmenee historiassa mm. vähittäisenä liikkeenä pienistä yksiköistä kohti laajempia kokonaisuuksia. Nyt elämme globaalissa maailmassa, välttämättömyyden pakosta… Mutta miten selitetään tämän valtatrendin nykyinen fragmentoituminen? Epäilemättä geeneillä ja meemeillä. Ongelma on: kun näin voidaan selittää yksi asia, miksi ei myös sen vastakohta? Mikä tahansa! Kaikki selittyy, ja näin meillä on uushegeliläinen tai -spengleriläinen visio, joka ylenkatsoo sitä tosiasiaa, etä moni asia historiassa oli hiuskarvan varassa, vähällä olla tapahtumatta. Mitä siitä, lopputulos olisi kuitenkin ollut sama, tämä maailma! Hm, ehkä hieman liian suurpiirteistä. Summa summarum: Mikä selittää kaiken, ei oikeastaan selitä mitään. 

     


Hybridisaatio

Pakistanilais-anglosaksisen kaksoisidentiteetin omaava kirjailija Moshin Hamid ei pidä sanasta ”sivilisaatio” –  etenkään, jos se saa käyttäytymään huonosti. Esseissään Discontents and its Civilizations Hamid toteaa nasevasti: ”Our civilizations do not cause us to clash. No, our clashing allows us to pretend we belong to civilization.” Hän puhuu “postsivilisaatiosta”. Tarkoitus lienee ollut sanoa “hybridisivilisaatiot” tai “sivilisaatioiden sisäinen hybridisaatio”. Ei edes uusi asia, vaan tapahtunut tosiasia. Oli  oikeastaan jo silloin kun Orwell puhui double-talkista totalitarismin piirteenä. Ihmiset ajattelivat kahdella ristiriitaisella tavalla, a) omallaan ja b) sopivalla tavalla – huomaamatta edes clashia niiden välillä. Toki postsivilisaation hybidisaatio on poliittisesti OK, jos se tuo meille maailmanrauhan. Mutta miten ratkaisemme sisäiset ristiriitamme? Ihmiskunta ei tähän mennessäkään ole välttynyt ristiriidoilta. Onko parempi, että ne siirtyvät ihmisten sisään kuin räjähtelevät ihmisten (uskontojen, kansallisuuksien, etnisten ryhmien) välillä? Parempi, jos ihmiset eivät itse hoksaa ristiriitojaan? Parasta, jos tietoiset skitsot palkitaan yllättävällä luovuudella? Luin juuri Victor Segalenia - laivalääkäri, joka inhosi merta, ja sinologi, joka karttoi kontakteja kiinalaisiin (kiinalainen taide kelpasi). Kaikkeen yhteiskunnalliseen liityy aina oma tekopyhyytensä. Mutta loppujen lopuksi halusin vain sanoa, että Moshin Hamid vaikuttaa kiinnostavalta, jännän kaksinaiselta, kirjailijalta. 

 

”Todellinen essee”

Joskus 1910 paikkeilla, ennen vaipumistaan dogmaattiseen uneen, kirjallisuusteoreetikko György Lukȧcs korosti eroa ”todellisen esseen” sekä mielipiteistä, arvioista ja väitelmistä koostuvan, usein esseeksi kutsutun (ja tähän määreeseen sittemmin jämähtäneen) kirjoitustyypin välillä. Lukȧcs piti esseen kaikkein kuvaavimpana piirteenä sitä, että se ei antanut aiheen kahlita kirjoittajansa ajatusseikkailuja. Aiheen johdonmukaista järjestelyä tärkeämpää oli ajatuksen vapaa, utelias liike: esseetä kirjoitettiin ”jonkin”  odotuksessa pikemmin kuin valmiin idean ilmaisemiseksi. Kun GL lisäksi visioi, että tuosta ”jostakin” saattoi kasvaa uusi Estetiikka tai jotain vielä, vielä suurempaa, hän oli vähintäänkin optimisti ja edistyksen ystävä, mutta ei enää välttämättä spontaanin ja oivaltavan ajattelun asialla. Nykyisin ehkä sanottaisiin, että hän yritti vain ”markkinoida” spontaania ajattelua liittämällä siihen suurta yleisöä kiehtovia mielikuvia (ja silloiselle yleisölle ”Tulevaisuuden Estetiikka” oli ehkä suurempi vetonaula kuin rujompi mainoslause ”suoraan tästä ajasta”, joka meille riittäisi hyvin). Niin tai näin, Lukȧcs oli omalla tavallaan aikaansa edellä. Tänään essee kärsii mediataudista, ”mediatisoitumisesta”: se on harvoin muuta kuin mielipiteitä ajankohtaisaiheista, päivän mediatarjonnan apinointia. Mutta ajatellaanpa, jos essee todella olisikin runouteen verrattava laji, kuten Wilhem August Schlegel ehdotti (kutsuen sitä ”älyn runoudeksi”). Tällöin esseen määritys – sen merkitys – olisi yhteenkäypä T.S. Eliotin runollis-ironisen merkityksen teorian kanssa. T.S. Eliot sanoi, että merkitys on vain valmiiksi käsitelty lihakimpale, jolla murtovaras tainnuttaa koiran ennen kuin ryhtyy tositoimiinsa: kaikki oleellinen tapahtuu ”merkityksen” jälkeen ja sen varjossa.