Väinö Blomstedt  2021

Taide /näkökulmia


 

Kuvauksia yksittäisistä maalauksista

Kuvateosten verbalisointi, kuvailu, karakterisointi ja tyypittely, on oma taitonsa. Seuraavassa asiantuntijoiden proosaa visuaalisimmillaan. Ensimmäisenä Hertta Tirrasen, VB:n ensimmäisen tutkijan ja tulkitsijan, kynäsiveltimen vetoja. Niissä on ajan ilmapiiriä ja patinaa: yliopistotutkimuksessa otetaan vielä ulkoakateemisia vapauksia. Tekstinäytteet v:lta 1945.

 

Lepänkuorija, 1892

”Vuoden 1892 suuri maalaus, Lepänkuorija, on maalattu Lohjan Kalanpaskan torpassa. Piirustustaito osoittautuu jo valmiiksi. Maalauksen aiheena on aurinkoisella, ruohikkoisella rinteellä istuva vanha mies, joka hiljakseen kuorii puukollaan lepänoksia. Hyväntahtoisia, älykkäitä kasvoja varjostavan lipan halkeamat on maalattu huolellisesti ja naturalistin rakkaudella. Taustalla on kesäisesti helottavia honkia, mäen rinteessä vaja, jonka katoksen alla oleva varjo on vähitellen tummunut ’mykäksi’. Muutenkin väri on vuosien kuluessa jonkin verran lyönyt sisään, kuten taiteilijoilla on tapana sanoa, mutta heleys näkyy vieläkin ja kirkkaan valaistuksen välöörit ovat oikeat. Mallina istui ukko Jutka, joka alusta pitäen osoitti ymmärtävänsä tehtävänsä niin hyvin, että nuori taiteilija ihastuneena sanoi: ’Kuulkaas faija, meistä tulee vielä ystävät.’”

 

 

Ananias kalastaja, 1893

”…realistisen kauden summana voisi pitää kesällä 1893 maalattua Ananias kalastajaa, rakastavan silmän ja taitavan käden luomaa kansanelämän kuvausta. Komea lohjalainen Ananias Suominen, jota Wikströmkin on käyttänyt mallinaan Helsingin asematalon lyhtyukkoja valmistaessaan, seisoo matalalla kalliorannalla juurevasti, hajareisin. käkkyräinen koivupuinen ongenvapa käsissään, piippu hampaissa riippuen. Ananiaalla on kulunut, reikäinen, kalamiehelle soveltuva takki ja vanha, kiiltävälippainen lakki. Etualalla istuu keskenkasvuinen poika onkimassa, päässään lystikäs knallin ja pesuvadin välimuoto. Ananiaan vanhoista, juonteisista, ruskeaksi paahtuneista kasvoista tarkkaavat kohoa ikään kuin pitkästä auringossa seisomisesta väsyneet silmät. Poika taas tuijottaa veteen kukoistavaihoisilla kasvoillaan murjottava ilme. Ananias-taulun pääväreinä ovat suomalaisten naturalistien ruskea ja harmaa. Taustan ikään kuin eri kerrostumista rakennetusta kalliosta työntyy muutamia pieniä pensaita, joiden käsittelyssä voi aavistaa taiteilijan pian tyylitteleväksi muuttuvan otteen.”

 

 

Talvimaisema, 1903

 ”Hyvin tyypilliset Blomstedtille ovat värit hänen tunnetuimmassa, monella taholla näytteillä olleessa maisemamaalauksessaan, ns. ”suuressa” Talvimaisemassa, joka nykyisin on Turun taidemuseossa. Lumen painamiin puihin ja katajapensaisiin ja niiden takana virtaavan joen veteen on käytetty samaa, taiteilijan yleensäkin suosimaa koleaa vihreää. Taustalla näkyy pilkahdus iltataivasta Blomstedtille ominaisena kirkkaan keltaisena täplänä. Taululla on katsojaan suggestiivinen vaikutus, joka lähinnä johtunee sen valaistuksesta. Se tuntuu nimittäin olevan abstraktisti irrotettu luonnossa vallitsevista valaistusedellytyksistä, jolloin tuloksena on eräänlainen fantastisuus. Puheenaolevaa ja eräitä muita maalauksia katsellessaan tekisikin mieli puhua Blomstedtin valaistuksesta omana kategorianaan esim. päivänvalon ja tulenvalon luoman valaistuksen rinnalla.”

 

 

Akseli Koskimiehen muotokuva, 1934

”Muotokuvista onnistunein lienee professori Akseli Koskimiehen muotokuva. Karakteristiikka ja itse taiteellinen suoritus ovat oivalliset, Blomstedt on viehättynyt tekemään kuvattavansa taskusta pursuavasta nenäliinastakin muotokuvan…”

 


Salme Sarajas-Korte väitteli suomalaisesta varhaissymbolismista 1966, ja väitöskirjassa (Varhaissymbolismi ja sen lähteet) on myös VB:lle omistettu luku. Erään taulun yhtäältä silmänvarainen, toisaalta käsitteellis-oppinut kuvaus:

 

Puistokuva, 1895

"Vanhojen tuuheitten puitten katveessa, kevyesti nousevassa vihreässä maastossa istuu taaempna kitaraa soittava nuori nainen, alempana lammen rannalla jalkaansa veteen ojentava, haaveisiinsa vaipunut nuori poika. Etualan mustassa vedessä kelluu yksinäinen valkoinen lumme. Lehvien välistä vilkkuva taivas on keltainen ja rannan vihreydestä ojentuu punavioletti rantakukka. Uusi väri, tempera, antaa laajoille väripinnoille raskaan kompaktin materiaalin, mutta korostaa samalla maalauksen gobeliininomaista koristeellisuutta. Sommittelua jäsentelevät nousevan diagonaalisesti sijoitetut henkilöhahmot ja raskaat pystyt puunrungot. Malleina olivat istuneet taiteilijan Elna-sisar ja Lennart-veli, mutta itse näkymässä oli haluttu korostaa legendanomaista ajattomuutta. Blomstedtin kunnianhimoiset tavoitteet olivat muuttaneet luonnettaan sitten Ananias Kalastajan! 



Seuraavassa Marjut Popelkan kuvaus VB:n suunnittelemasta penkkiryijystä (pro gradusta):

 

Hevoset, 1907

”…penkkiryijyn hallitsevana elementtinä ovat ryijyn yläosan neljä laukkaavaa, leiskuvaharjaista hevosta, jotka kuvastuvat mustina siluetteina taustan harmahtavan vaaleanpunaisella pohjalla loimuavia liekkejä vasten. Hevosten alapuolella on harmaista, kapealla oranssinpunaisella juovalla reunustetuista kierteisornamenteista sommiteltu abstrahoitu kuva-aihe. Se kapenee neljäksi puromaiseksi juovaksi, jotka soluvat alaspäin vesiputouksen tavoin ja leviävät teräväreunaisina, musta-harmaaraidallisina aaltoina ryijyn alaosan siniseen suvantoon. Tämä abstrahoitu kuvio herättää myös mielikuvan japanilaisesta kimonosta alhaalla leviävine helmoineen.”

     


                                                                       §§§



Bourg-la-Reinen hautausmaa

Toki maisemamaalaus on käynyt läpi vaiheita ihmisen kulttuurihistoriassa. Sikäli ”ihminen” on mukana maisemakuvassa silloinkin kun maalaus ei esitä yhtäkään ihmistä. Taidehistorioitsijat tietävät, että maisemakuvan herättämä tunne – yhteinen jonkin maan kansalaisille – voi maiseman ”objektiivisen korrelaatin” myötä (myrsky, sitkeä puu, jäidenlähtö) saada myös poliittisen tunnekäännöksen. Mutta tietyn ja ajasta aikaan tutun atavismin tasolla ihminen tuo maisemaan aina oman lisänsä, jopa hallitsevan tunnetehon. Entä jos ihmisen tilalla on hautausmaa? Yksi esimerkki on Caspar Davif Friedrichin Hautasmaa ilman kuuta. Pöllö istuu lapion kahvalla ja vaikutelma on lähinnä humoristinen. Ei ihmisiä – eräänlainen helpotus! Sen sijaan Väinö Blomstedtin Bourg-la-Reinen hautausmaa, jota olen usein katsellut ja ajatellut, tärkein ”objektiivisesta korrelaatista” käyvä objekti on valkea kivimuuri, joka iltahämärässä peittää näkyvistä haudat, sekä vainajat että surijat. Ihmisiä ei näy. Heidät voi kuitenkin ajatella maisemaan, ja niinpä yleinen, myös taiteentuntijoiden jakama tulkinta maalauksesta on, että se on melankolinen. ”Alakuloa tehostaa vaakasuorien pintojen kertautuminen ja elottomien puunrunkojen vertikaalinen rytmitys.” Pintojen ja linjojen analyysi seuraa ja perustelee nopeaa ensivaikutelmaa, jota en sanoisi itsestään selväksi.  Mitä useammin katson maalausta, en enää ”näe” siinä alakuloa, vaan saan siitä voimallisen huolettomuuden tunteen. Valkeamuurinen hautausmaa on objekti muiden seassa ja se lepää vihertävän, elävän maan sylissä osin vedenkaltaisen (arvoituksellisen ja inspiroivan elementin sävyttämän) taivaan levittäytyessä aution maan ylle majesteetillisen tunteettomasti. Siniharmaa yleissävy on karaiseva ja saa minussa aikaan selittämättömiä riemun potkuja.

PS. Aikalaiskriitikoista Bruno Aspelin ei ottanut Bourg-la-Reinen symbolismia kovin vakavasti, vaan näki siinä myös etäännyttävää leikkimieltä: "Blomstedts Symbolism har skrifvits så mycket om (...) men har intet att göra med det tankedjup som tidningarna spårat hos konstnären, ty ideen att måla det verkligen undersköna landskapet var vid Bourg-la-Reine var en svensk målares. Blomstedt tyckte att motivet var bra, och så malade biten uder skoj och blaj. Blomstedts goda teknik gjorde taflan bra" (1894, kirjeessä kotiin).  

 

”Teriofilia”

Peter Englund, historioitsija ja esseisti, käyttää maisemamaalauksen historiaa läpikäydessään yhtäkkiä termiä ”teriofili” (teriofilia, terrafilia?), jota en löydä mistään sanakirjasta, mutta joka Englundille on yhtä vanha kuin ihmisten asuttama maailma. Se on ”uusvanha” ajatussuuntaus, jonka mukaan Luonto, Maaemo, on ”viisaampi ja moraalisempi kuin ihminen”. Jo muinaiset kreikkalaiset olivat teriofiilejä, mm. Demokritos ja Aristoteles. Platon jää mainitsematta; ehkä hän käy edustajasta vain, jos ”ideoiden taivas” tulkitaan luonnonilmiöksi. Ajatukseni siirtyvät nyt taas maalaustaiteeseen ja Väinö Blomstedtiin. Teollisen ajan alku katkaisi teriofilian perinteen. Maisemamaalauksiin tuli nyt merkkejä ihmisen saavuttamasta luonnon herruudesta. Niiden rinnalle ilmestyi myötätuntoa kärsiviä luontokappaleita kohtaan – ihmisellä oli nyt varaa siihen. Gauguin ei tästä maailmasta välittänyt, vaan kaipasi jotain ”primitiivisempää”, niin, teriofiliaa, jota hän opetti Pariisissa nuoremmilleen, mm. Pekka Haloselle ja Väinö Blomstedtille. Sitä on aavistettavissa Väinö B:n taiteessa jo ennen 1890-luvun puoliväliä, Gauguinin ja symbolismin taikoja: Väinö B:n naturalistisen alkukauden kuvissa ihmiset ovat luonnon keskellä oudon poissaolevia, maan tai veden oheisilmiöitä tai -eliöitä. Ukko vuolee metsänrajaan unohtuneena puuta (Lepänkuorija), piippumies katsoo pois- ja alaspäin uneksien menneistä koettelemuksista (Nälkävuosien näkijä). Vaiteliaat pojat seisovat laiturilla katse tummaan veteen uponneena (Pojat ongella). Symbolismi ei tätä pohjatunnetta muuttanut, se toi tullessaan teknisiä muutoksia. Bourg-la-Reinen hautausmaaFrancesca, samaa poissaoloa kuin naturalistisen kauden töissä... Onko ”teriofilia” animismia, luonnon sieluttamista? Esiteollisen ajan ihmisille kyllä. Luonto oli tyranni ja opettaja, joka vaati alistumista korkeammalle viisaudelleen. Mutta näissä myöhäisissä maan ja veden kuvissa luonto ei ole henki. Mitä jää? Ehkä ”terrafolie”, maan hulluus, harmiton bakteeri, joka suo luonnon tarkkaajille ”posthumanistiset” unet?       

 

 

Yleisö

Horace Engdahl aforismissaan:  ”Yleisöllä ei ole velvollisuutta olla oikeudenmukainen.” Totta. Mutta usko yleisön kohtuulliseen oikeudenmukaisuuteen käy käsi kädessä maalarin, säveltäjän, skribentin hyvän itsetunnon kanssa. Ilman sitä ”tuotetaan sisältöä”... harakoille.

 

 

Taide ja (vasta)markkinat

Björn Wahlroosin kirjasta Markkinat ja demokratia huomaa, että kirjoittaja on historiallisesti sivistynyt, mutta entä taidehistoriallisesti sivistynyt? Luvussa ”Zen ja markkinoiden taide” hän selostaa meille Robert M. Pirsigin arvopohdintoja:  turhaa etsiä ”laadun” määritelmä. Pankkiiri: ”Tänään näyttää yhä selvemmältä, että laatu on määriteltävissä vain markkinoilla.” Sama näkemys oli vallitseva jo 1800-luvulla; kaikkia taiteilijoita se ei vielä vakuuttanut. Toinen epäilevä ryhmä oli akateeminen: taidehistorioitsijat, joilla ei aina ollut samoja laadun kriteerejä kuin taiteilijoilla. Onko nyt toisin? Edustivatko taiteen bohemia (mm. Gauguin) ja aristokratia (Degas) ammoin ”vastamarkkinoita”? Kuvittelen pankkiirin vastaavan: Markkinat sisältävät epätarkan vastakohtansa, siis vastamarkkinat, myös tänään! –  Hyvä, mutta koska markkinoita ei voi yksiselitteisesti määritellä, katsotaanko vastamarkkinoita vähän tarkemmin? Ehkä pankkiiri kuittaisi teokset, jotka käyvät markkinoita vastaan, suppean vähemmistön ylellisyystarvikkeiksi. Mitä vähemmän ostajia, sitä korkeampi hinta tai ei hintaa ollenkaan. Toistaiseksi ne odottavat huutokauppaa. Hintamekanismi ei osaa laskea niiden arvoa. Milloin ilmaisia, milloin ylihintaisia... Ne ovat objektiivisen hinnanmuodostuksen kiirastulessa. Tämä välitila sallii vapaan arvioinnin sekä hinnan ja arvon erottelun. Eläköön tuo lyhyt odotuksen ja eronteon aika. Joskus voi syntyä  hinnoittelua hienompia laadun kriteerejä.  

 

 

Täydellisyyden kupla

Tomȧš Kulkan kirja Taide ja kitsch kertoo, että ihmiset useimmiten uskovat tunnistavansa kitschin, mutta eivät osaa sanoa, ”missä sen vajavaisuus piilee”. No, kitsch ei välttämättä ”piile” ollenkaan ja sana ”vajavaisuus” sulkee pois mahdollisuuden, että on myös täydellisyyden kitschiä. Yksi kirjan kuvista on Cabanelin maalaus Venuksen synty: taideteos, mutta lähestyy vaarallisesti kitschiä. Rafaelin enkelit ja madonnat ovat samaa sarjaa: sievää täydellisyyttä ilman säröä, kipinää, mielikuvitukseen vetoavaa puutetta. Entä Leonardo da Vinci? Tiedetään että Leonardo jätti useat työnsä kesken, ja Vasari kiirehtii selittämään: ”Hänestä tuntui, ettei käsi pystyisi täydellisesti toteuttamaan sitä mitä hän mielessään kuvitteli.” Leonardo uneksi täydellisyydestä, mutta hänen keskeneräiset työnsä – myös mestariteos Mona Lisa – puhuttelevat katsojia siitä huolimatta, että Leonardo ei uskonut päässeensä ”perille asti”. Niin, Mona Lisa on – epätäydellinen? Kesken jäänyt. Se ei ole estänyt tuntijoita pitämästä sitä renessanssitaiteen ihmeenä. Jospa taideteos eroaa kitschistä siinä, että se tyylikkäästi väistää täydellisyyden ansan ja jättää jotain puolitiehen – piilottaen ovelasti puutteensa tai ongelmansa, joka katsojan täytyy eheän illuusion alta kaivaa esiin, osallistuen ja myötäluoden.

 






Kuva: Aaro Matinlauri
Arkisto