Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Aforismeja & kommentteja

Aforismi – tunnustellen, tunnustaen

 

Aforismien muotomoninaisuudessa on jotain ärsyttävää. Yksi tapa reagoida on vaatia määrämittoja ”oikean” aforismin tunnistamiseksi, mm. Markku Envallin tapaan: kun kirjoittaja lipsuu kolmannelle riville, kohtalokas raja ylittyy; peli poikki! Tosin tällöin tietyt aforismin klassikot. kuten Lichtenberg ja Nietzsche, putoavat pelistä pois. Vain pieni osa heidän ajatuskokeistaan – sivallukset, murjaisut, vasaraniskut – saisivat hyväksynnän.  

 

Toinen äärimmäisyys on aforismin metaforinen määrittely, kuten Juhani Siljon idea ”ajatuksesta joka tekee solmun”. Mutta jos ”solmu” tarkoittaa, että aforismi on sanojensa sitoma eikä siten avaudu eri tulkinnoille, aforistinen merkityksen leikki pysähtyy seinään (anteeksi, solmuun). Kuinka käy avoimien, vapaamuotoisten ja runollisten aforismien? Menetys on huomattava. Mm. Gunnar Björlingin runollisesti virtaavat aforismit olisi pakko todeta vain kokeelliseksi runoiluksi. Siljon joukkueen tavoitteena olisi yksinomaan puhtaan totuuden kiteyttävä ja painokkaaseen pisteeseen (solmuun) päättyvä väite.

 

On myös niitä, joista aforismi on liian kauan, kyllästymispisteeseen asti, esittänyt totuusväitteitä. Ajattelen Ville Hytöstä, joka poleemisessa esseessään ”Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet” uhmaa väiteaforismin hegemoniaa ja haukkuu Paasilinnan ja Parosen kaltaiset yhteiskunnalliset nurisijat ja totisen totuuden torvet. Aforismi saisi Hytösen mukaan olla kysymys, runo tai jotain ihan määrittelemätöntä... Tervetullut puheenvuoro. Mutta pannaan merkille: myös rajoittamattoman aforismin ystävä esittelee ikään kuin ohimennen omat rajansa ja antipatiansa, vaikka ei pakotakaan muita hyväksymään niitä.

 

Edelleen: jos aforismin kenttä todella on ”rajoittamaton”, yksittäiselle aforistille ei jää rajoja, joita rikkoa, eikä riskejä, jotka liittyvät aforismin sisältötulkinnan muodollisiin ehtoihin. Kaikki riskithän eivät koske vain aforistisen väitteen paikkansapitävyyttä. 

 

Kesän 2016 aikana kävin runoilija Kai Niemisen kanssa keskustelun runouden ja aforistiikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Nieminen viittasi kokoelmaansa Vakavia runoja, jossa yhden osion nimi oli ”Metsäläisen mietteitä”. Hän sanoi silloin aikanaan kirjoittaneensa runoutta, mutta arveli nyt, että uusin kriteerein nuo runomietteet voisivat olla aforismeja. Vastasin etten ole kiinnostunut lajihygieniasta, mutta luettuani mietteet totesin, että ainoa kohta, jossa vähän emmin, oli niiden tunnustuksellisuus ja runsas minä-sanan käyttö. Kun ajatus esitetään kirjoittajan yksityisenä kokemuksena, lukijan pitää mielessään kääntää se muotoon, jossa ajatuksen sisäinen jännite pääsee oikeuksiinsa. Tähän Kai: runoilijana, omana minänään, hän on ainakin vastuussa sanomastaan. Riski on hänen. Sen sijaan ”aforismi harvoin myöntää olevansa väärässä.” Mutta, hän jatkoi (terävästi sovitellen): ”Aforismit sisältävät kirjoittamattoman jälkilauseen  ”eikö totta?’ tai ’voitko kiistää?’”  Tätä minä en kiistä. Enkä liioin voi kiistää, että eräät aforistit suosivat tunnustavaa minämuotoa, vaikka se ajatuksen jännitteen kannalta ei aina olisi tarpeen.

 

Alan lähestyä johtopäätöstä. Aforismin määrittelyssä olisi viisasta tunnustaa ensin omat mieltymyksensä ja sitten tutkia, millaiset aforismit kärsivät oikeuksiensa loukkaamisesta. Tämä ei tarkoita, että ne ovat huonoja, ainoastaan, että ne tällä kertaa jäävät jäähylle, odottamaan seuraavaa kertaa. Omalta osaltani tunnustan, että minun aforismi-intohimoni ei alkanut lajin oikeaoppisten harjoittajien lauseista, vaan usein filosofien ja esseistien – mainitsin yllä Lichtenbergin ja Nietzschen, voisin lisätä Paul Valéryn nimen  – pysäyttävistä lauseista, niistä jotka ikään kuin nousivat ylös tekstistä. Nuo lauseet olivat ajatuskokeita, jotka vaativat lukijan mietintää – pikemmin kuin kirjoittajan tappavan loogisia perusteluja.

 

Kun siis täten määrittelen aforismin ajatuskokeeksi, teen varmasti vääryyttä monille alan yrittäjille, jopa alan klassikoille. Alan yksi suurmies on 1700-luvulla elänyt markiisi Vauvenargues, jonka suomentamista minulle äskettäin ehdotettiin. Ei innostanut.  Markiisin ajatelmat eivät välttämättä ole epätosia. Otetaan esimerkki: ”Luonto antaa suurmiesten tehdä ja muiden tuomita.” Totta, mutta tämä totuus on täysin riskitön, vailla väriä, vauhtia ja kokeiluhenkeä, aivojen ihanaa kihinää. Sopii kyllä suurmiehelle. Enkä minä suinkaan tuomitse häntä tylsimykseksi. Jätän hänet rauhaan, oman määritelmäni ulkopuolelle.

  

Paul V!


Tampereen Aforismiyhdistys on kesällä 2016 julkaissut Paul Valéryn aforismeja suomeksi (JB:n käännöksinä) otsikolla ”Hampaissa”. Seuraavassa muutama näyte. 

 

 

Varo! Sydämesi ääni ei tiedä enempää kuin sinä.

 

Herääminen antaa unille maineen, jota ne eivät ansaitse.

 

Ainoa tapa tehdä unesta totta on herätä.


”Hyvästi”, sanoi kuoleva peilille joka hänelle ojennettiin, ”emme enää näe toisiamme.”

 

Ajatus ei voi nähdä itseään, vaikka se voi nähdä reittinsä – kehityksensä. Mutta sen kehitys tuskin enää kuvaa sitä itseään.

 

Historiassa henkilöt, joiden päätä ei ole katkaistu, ja henkilöt, jotka eivät ole katkaisseet päitä, häviävät jälkiä jättämättä.

 

Mitä näet? Caesarin? – En, näen vain kaistaleen kaljua päätä ja tunnen oloni epämukavaksi, väkijoukko puristaa minua ja tämä löyhkä vie minulta kohta tajun.

 

Napoleon kirjoitti kerran kirjeessä: ”Näen vain kaksi vuotta eteenpäin.” Nykyhetkeä ei siis tälle miehelle ollut olemassa.

 

Mikään ei opeta meille romantiikasta enemmän kuin kaikki sen jälkeiset ohjelmat ja pyrkimykset.

 

Muuan moderni kirjailija: ihailtava sattumuksiltaan, kevyt sisällöltään.

 

Et caetara. Mallarmé ei pitänyt tuosta ilmaisusta. Se riisti äärettömyydeltä sen hyödyttömyyden.


Muuan teatterin laki vaatii, että katsojan pitää samastua johonkin näyttämön henkilöhahmoon, tulla yhdeksi tämän kanssa. Näin hän tulee mukaan näytelmään, esittää siinä osansa – ja tätä kuvataan sanalla kiinnostus. Niin kuin liikemiesten kesken.

 

Nykyisin sanotaan: Napoleon JA Stendhal. Kuka olisi sanonut sen Napoleonille?

 

Oppilaamme ja seuraajamme opettaisivat meille tuhannesti enemmän kuin opettajamme, jos vain saisimme nähdä heidän työnsä.

 

Maku syntyy tuhannesta inhosta.

    


Kommentteja PV:n mietelmiin


1. "Ihminen tekee jotakin vapaasta tahdostaan. Tosiasiassa hänellä on vain tapana tahtoa."


K: Jos tahtomme palautuu tapaan, huomio kääntyy tilanteisiin, joissa tapa murtuu ja sille on tarjolla vaihtoehtoisia tapoja. Tahdon vapaus olisi silloin tahdon lepotila tai tahdon jarrutusta.



 2. "Elämä, ei niinkään kuolema, erottaa sielun ja ruumiin."


K: Vaikka sielu ja ruumis olisivat yhden ihmisen kohdalla yhtä, yhteiskunta voi toimia hajottavana voimana. Mitä tahansa voi tapahtua, kun yhden luku kasvaa suuremmaksi.



3. "Teos kestää aikaa, jos se pystyy muuttumaan toiseksi kuin tekijä tarkoitti."


K: Sama näkökohta myös Pierre Bayardin kirjassa Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut: kun kirja tulee keskusteltavaksi, käy epäsuorasti ilmi miten harva on lukenut sen, ja nämä harvat onnistuvat tuomaan keskusteluun uusia näkökohtia.  Ne taas, jotka ovat lukeneet kirjan, ovat unohtaneet suurimman osan siitä ja muistavat vain oman - jo muuttuneen - mielikuvansa. 



4. "Päivän proosa: et lukisi minua, ellet jo tietäisi mitä aion sanoa."


K: Eilen kuultu ja ajateltu on vielä tänään objektiivista tietoa. Mutta ei enää kauan.


.

5. "Sivilisaatio on perspektiivi."


K: Voimme arvioida yhteiskunnan menoa sivistyneesti, kun osaamme ottaa sen menosta hatkat  



Paul Valéry, analyytikko, sattuman ja kiertoteiden aforisti

Kokeellisella otteellaan Paul Valéry tulee lähelle Lichtenbergin "Tuherruskirjaa"; myös tieteen arvostus yhdistää heitä. Valéry uskoo, että hyvää tiedettä, kuten runoutta ja filosofiaa, syntyy onnekkaiden sattumien kautta, monimutkaisuuden ja tekemisen ohessa; sama koskee aforismia. Hän ei vaali aforismin muotoa ja lajityyppiä; hän päätyy siihen kiertoteitse. ”Ihminen on absurdi siinä mitä etsii, suuri siinä mitä löytää.” Aforismi on sivutuote kielen ja tekemisen monista eri käytännöistä. Runous ei ole valmiina annettu laji: siinä sanat ylittävät aina sovinnaiset tehtävänsä. Tiedettä eivät edistä utilitaristit, vaan uskalikot, myös ”hyödyttömien” hypoteesien testaajat. Usko sanojen kiinteisiin merkityksiin on metafysiikkaa, turhaa; olkoon kommunikaatiolle hyödyllinen illuusio, ajattelun käytännölle se on vain lähtöpiste. Sanojen liike ja yhdistelmät tuottavat aina uusia merkitysnäköaloja ja vihjeitä, joista tekijä ei enää ota vastuuta.  Tämä lähentää runoutta tieteeseen ja poikii proosan puolella aforismeja. Canettin tavoin Valéry uskoo, että nopea ajatus on paljastava, mutta vasta kun se on analyysin leikkauspöydällä läpikäynyt hitaan, sanojen merkitysvastarintaa purkavan analyysin. Valéryn tosifilosofeja eivät ole ammattifilosofit, vaan eri elämänkäytäntöjen teknikot ja rohkeat aavistelijat: matemaatikko Poincaré, strategi Bonaparte, runoilija Rimbaud. He esittivät ajatuksia tekemällä jotain aivan muuta, joskus aforistisen kiteytyneitä tekoja.      


 

Aforismista / aforistikkoja


2013 Savukeitaan julkaisema Mitä aforismi tarkoittaa? on kohtuullisen hyvä mielipidekokoelma, jossa joukosta erottuu Ville Hytösen provosoiva ”Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet”. Hytönen on saanut tarpeekseen  määrittelevästä tai väittävästä, yleensä ”konservatiivisesta” aforismista ja haukkuu pystyyn myös Paasilinnan ja Parosen kaltaiset yhteiskunnalliset marisijat. lausenuijat ja totuuden torvet. Aforismi saisi olla muutakin: kysymys, runo tai jotain ihan määrittelemätöntä – asiaan kuuluu, että VH ei määrittele sitä. Tervetullut puheenvuoro. Mielenkiintoista, kiehtovaa, mutta mitä se lopulta haittaa, jos väiteaforismeja kirjoitetaan historian tauoilla. Ei vanha ole ennenkään täysin kadonnut uusien tuulien tieltä. Joskus se on piiloutunut ja underground-status on vain lisännyt sen elinvoimaa. 


Bernard Pivot, Ranskan tv:n kirjallisuusohjelmien jo eläköitynyt isäntä, haluaa hänkin elää ajassa ja täysin palkein. Virkeyden merkkinä: Les tweets sont les chats (Twiitit ovat kissoja, Albin Michel, 2013). Mitä? Miksi? ”Pidän twiiteistä, koska ne puhuvat hiljaa, kiertävät hiljaisuudessa, saapuvat hiljaa. Twiitit ovat kissoja.” No, mikäs siinä. Mutta voi kysyä, onko tuo aforismi? Määrittelemätön aforismi ehkä – Hytösen makuun? En usko. Ja sitä paitsi se on määritelmältään ”tweet” tai (sanoisin) pseudotweet, koska ilmestyy kirjassa. Normi:  merkkimäärä max 140. Tätä muotokuria BP noudattaa (luotan laskuihinsa). Kaikenlaista noissa rajoissa kyllä keksii. Kuten: ”Aina kun kuulen Rachmaninovia, sanon: Hyvää iltaa kaikille.” Ja muuta yhtä hauskaa. Hyvää iltaa teille, Pivot & Co. Mutta huomenta sinulle, aforismi.

 


Lichtenberg, Selbstdenker

”Selbstdenker” oli Schopenhauerin suopea nimitys aforisti Lichtenbergille, joka kirjoitti ajatuksia ”töherrysvihkoihinsa” omaksi ilokseen ja valistuksekseen. Mutta kun kirjoittaa ”itselleen”, kenelle silloin kirjoittaa? ”Selbstdenker” on ontto sana, jos itse (selbst) tarkoittaa samaa kuin ”ajatusta pakeneva voima” (Lichtenbergin aforismi lyhyimmästä päästä, merkintä ilman subjektia, ja subjekti voisi olla juuri ”minä”). Jos kirjoittaja ajattelee vain yleisöään, hänestä tulee yleisön papukaija. Jos taas vain itseään, itsekuvansa papukaija. Siispä ”selbst” tulee ymmärtää myös itsenegaationa: itselleen, itseään uhmaten. Lichtenberg sanoo töherrysvihkoistaan: ”Olen koonnut joukon ajatelmia ja luonnoksia, mutta pikemmin kuin viimeistelyä ne odottavat auringonkatseita, jotka saavat ne aukeamaan.”  Ellei hän tarkoittanut tulevaa yleisöä, niin ehkä tulevaa itseään (=i kaikki entiset ja niiden herättämät negaatiot ja muodonmuutokset. Sitä kirjoittamatonta subjektia, joka ei tiedä mikä höllä aivomutteri sillä kertaa päästi vapauteen oudon algoritmin. Jokaista hyvää ajatustaan pitää ensin hävetä tai ihmetellä, ei kai muuten voi ajatella itselleen.    

 

Elias Canetti, aforisti ja anti-aforisti

Nuoreen Elias Canettiin teki Wienissä syvän vaikutuksen Karl Kraus, jonka oudoimpiin paradokseihin kuuluu tämä: ”Kulttuuri häviää, kun barbaarit murtautuvat siitä ulos.” Elias Canettin mieteproosassa (kts. Kellon salainen sydän) ajatus kantaa hedelmää, joskaan ei barbarian perinteisessä merkityksessä. Ensinnäkin, Canetti oli kuuluisa ”kuoleman vastustaja”. Tai oikeammin kuoleman barbaarisen välttämättömyyden vastustaja. Mitä hittoa? Canetti  kuoli 1994. Järki oli tässä: jos vastustaa yhtä välttämättömyyttä, avautuu satunnaisia ovia, joita ei muuten tuntisi. Barbaria lannoittaa kulttuuria. Toiseksi, massat / joukot olivat ajan hengessä barbariaa. Mutta joukot hajaantuivat (kuolivat) ja kokoontuivat (syntyivät) uudesti; barbaarinen joukko oli kuolematon. Ja: ”Ajatustavat syntyvät joukkoelämyksistä.” Luovimmat ideat syntyvät barbarian  tapoja uhmaten. Kolmanneksi, Canettin mieteproosassa on muutakin kuin vain tavanomaisia kokonaisia, hiottuja väitelauseita, hovikelpoisia aforismeja; on paljon ajatusten raakileita, luonnoksia eli ajattelua ”barbarian tapaan”. Esimerkkejä: ”Aakkosten kapina.” – ”Kielen unohtamisen oppikirja.” – ”Siellä on niin kylmä, että nimet jäätyvät.”  Ota noista selvää, mutta kun elää ja käy nukkumaan niiden kanssa, nekin syntyvät elämään ja ponnistavat ajattomassa sumussa eteenpäin; ne eivät ole valmiita, ymmärryksen myötä kuolevaisia. Yksi Canettin aforismi valaisee näitä anti-aforismeja:  ”Haluaisitko mieluummin elää vihjeissä?”  Jos eläisi vain vihjeissä, ei tarvitsisi kokea loppua. Tai alistua yleisten totuuksien barbariaan.

 

Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen nokkelikko

Lichtenbergin mukaan ”vitsin laita on samoin kuin musiikin: mitä enemmän kuulee, sitä hienompia suhteita kaipaa.” Ja mitä hienompia suhteita, sitä harvempia vitsi naurattaa. On myös vitsejä, joille nauretaan vain yksin. Yritin kerran seurassa lukea ääneen Stanislaw Jerzy Lecin aforismeja kokoelmasta Vastakarvaan. Kukaan ei nauranut. Yksin olin virnistellyt hiljaa niiden parissa, koin ne vitsikkäiksi. Vitsi voi tässä olla huono sana; entä nokkeluus? Vaikka Lec väitti aforismiensa olevan kuusi tuhatta vanhoja, muinaisten viisauksien kierrätystä, hän kuitenkin kierrätti ne nokkelaan muotoon.  Tietenkin jo sana ”nokkela” viitaa primaaristi ”etevään” ja ”älykkääseen”, mutta vetää perässään myös sekundaarimerkityksiä: tyhjää taituruutta, hömppää. Moni voisi manata esiin kummankin merkityksen esim. näiden aforismien kohdalla: ”Kaikki on ihmisen kädessä? Senpä takia sitä pitäisi pestä usein.” – ”Milloin päämäärä itse tuli määränpäähän?” – ”Kukapa kysyisi teesiltä ja antiteesiltä, tahtovatko ne synteesiä.” Filosofisen skeptikon lauseita, joista voi etsiä syvämerkityksiä tai hylätä ne pelkkinä sanaleikkeinä. Kokoelmassaan Lec mainitsee ainakin neljästi myös ”lukutaidottomat”, ei pahansuovasti, vaan kuten itse arvelen,  metaforisesti: myös niin sanotusti lukutaitoinen voi olla ”lukutaidoton”, siis vailla kirjallista sivistystä ja sävyjen skaalaa: leikin, vakavan ja syvän skaalaa, kykyä liikkua nopeasti yhdestä päästä toiseen ja takaisin. Ehkä puolalaisilla ideologeilla, pedanteilla ja byrokraateilla ei sitä ollut, kun taas oikeilla lukutaidottomilla (homeerisilla tapauksilla) voi olla. Miksi tuota nopean siirtymisen tai sävykäännösten kykyä kutsuisimme? Nokkeluudeksi? 



TAMPEREEN AFORISMIYHDISTYS - missä pientä tärkeää tapahtuu...


Puheenjohtajan lyhyet puheet

Tampereen Aforismiyhdistys on tuottanut julkaisuja aina vuodesta 2012, avauksena oli Hilja Mörsärin hieno kokoelma Siitä voi kulkea. Mörsärin bravuuria on seurannut useita kirjoja (niiden joukossa Valeryn). Myös ”yrityskummina” (sittemmin myös "kulttuurikummina") tunnettu yhdistyksen puheenjohtaja Asko Ahonen julkaisi 2014 oman ajattelunsa yleiskatselmuksen, ei kylläkään johtamansa yhdistyksen kautta, vaan tamperelaisen Sanasadon.


Siis kirjan Epävarmuuden aika.


Aforismeja on monenlaisia. Viimeksi on herätelty jännitettä runollisen ja tietopuolisen aforismin välillä. Runollinen voi olla arvoituksellinen, jopa käsittämätön, kun taas tietopuolinen pyrkii välittämään jonkin ytimekkään ajatuksen, jota saa sitten punnita tiedon ja kokemuksen vaa’assa. Asko Ahosella ei ole suurta tarvetta olla runollinen; tieto ja sen objektiivisuus on hänellä usein mielessä:


”Objektiivisesti ajatellen on suunnattomasti asioita, joista ihminen ei tiedä mitään.”


”Subjektiivisesti ajatellen ei ole yhtäkään asiaa, mistä ihminen ei tiedä mitään.”


Vertailussa objektiivinen tietämättömyys saattaisi olla arvokkaampaa – vaikka sitä ei suoraan sanota. Tieteessä tietämättömyyden tieto on aksiooma, mutta elämässä ja politiikassa sen soveltamisesta voi pian saada tyhmän maineen. Viisas aforisti ei sano mitään jyrkän ehdottomasti, mutta ei liioin viljele sanaa ”ehkä”. Sarjallisuus korvaa yhden pienen sanan tekemällä jyrkän väitteen suhteelliseksi ja samalla kolme väitettä ajatuskokeen luonteisiksi. Haavikon inspiroima (joskaan ei keksimä) sarjallinen aforistiikka on Ahosen käytössä, mutta hän ei pyri tieten tahtoen ristiriitoihin itsensä kanssa. Päinvastoin (ja tämä sai minut dramaattisesti hämmästymään):


”Mielisairas on eri mieltä itsensä kanssa.”


Kyllä kai, jopa maanikko voi olla sitä salaa itseltään. Mutta onko tarkoituksena vihjata, että me kaikki olemme hieman mielisairaita? Ei kai aforismi käy psykiatrisesta lausunnosta? Klassinen aforismi (joka muuten on kirjoittajan esikuvana) pyrkii kertomaan jotain ”ihmisestä yleensä”. Siinä on sen voima ja joskus heikkous. Jopa Blaken aforismi, jonka mukaan vain idiootit yleistävät, kääntyy häntä itseään vastaan. Mutta mikäli nyt vihjataan, että esitetty ”mielisairaus” on normaalia, onko se silloinkaan kyllin särmikäs ja tehokas väite? Otetaan huomioon aikaisempi perinne: Goethe, Nietzsche ja Jung eivät liene ainoita, jotka ovat väittäneet, että sivistyksen ehtona on ihmisen jonkinlainen ristiriita itsensä kanssa. Itse muistan kirjoittaneeni kerran kirjan itsensä kanssa kinaavista kirjailijoista (Vasta-ajattelijoita), enkä silloin vielä (objektiivista tietämättömyyttäni) tullut epäilleeksi, että kirjailijani olivat mielisairaita.


Mutta siitähän aforismi onkin jännä laji, että yhdellä iskulla voi kaataa ison joukon historian kehitelmiä. Tosin pj AA ei ole mikään tiedon anarkisti, hän on klassisen koulun mies, nojaa perinteeseen ja soveltaa koeteltua viisautta omin sanoin. Klassinen aforismi haluaa sanoa jotain tärkeää ja syöksyy uljaasti kohti banaliteetin vaaraa. Silloin ajatuksen muotoilun pitää olla kirkkaan omaperäinen. Ja yksi teema, jossa omaperäisyys on jo miltei mahdotonta, on naisen ja miehen suhde – noin yleensä ja ikuisesti.  


Jätän naiset ja miehet rauhaan, mutta entä toinen ikuisaihe – ystävät ja viholliset? Se ajatus, että viholliset on valittava huolella, on tuttu ja kaiketi peräisin ajoilta, jolloin ei vielä tunnettu ”luonnollisen valinnan” käsitettä. Vihollisia saadaan syystä tai syyttä, mutta kuka katsoo uusia tuttavia sillä silmällä, että tuon taidan ottaa vihollisekseni? Edes ystävien ”valinta” ei elämässä suju ihan noin.


Klassisessa aforismissa on silti sama viehätys mikä siinä on aikojen alusta ollut. Sanoa jotain mikä kiehtoo, ärsyttää ja pysyy mielessä. Mihin voi palata uudestaan. Vaikka elämme muutosten aikaa – tai ”epävarmuuden aikaa” – on asioita, jotka pysyvät ja joita siksi ei aina huomaa. Aforisti voi tuoda ne tietoisuuteen – sillä uhallakin, että häntä syytetään härskisti selviöistä. Otan lopuksi yhden ”selviön”, joka oli minulle etäisesti tuttu, mutta viehätti suuresti lauseena, sanonnan yksinkertaisuudellaan:


”Jos vanhoilla olisi salaisuus, se olisi nuoruus.”


Lyhyt lause, labyrintti. Jos vanhalla on salaisuus, se lienee salaisuus myös hänelle itselleen. Jos hän pitää itseään nuorena, hän esiintyy kuten nuorten kuuluu, mutta se on kaikki tavoitteellista ja tekopyhää. Silti hän voi olla aidosti nuorekas, tosin vailla käsitystä miten.  Tai sitten pelkkä pelle ilman salaisuutta. Oma taitonsa siinä on, että saa yhden lauseen keskustelemaan mutkitellen itsensä kanssa.  JB