Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Nose for Prose - kirja-arvioita

Martin Ford: Robottien kukoistus. Teknologia ja massatyöttömyyden uhka. suom. Kirsi Laitila. Sammakko, 2018

”Lisää korkeatasoista teknologiaa!” vaati eräs  puoluejohtaja –  kuin lisää olisi saanut painamalla nappia eduskunnassa. Ei ajatellut, että matalatasoinen robotti olisi voinut painaa nappia hänen puolestaan. Ja onko niin varmaa, että toiveen toteutuminen lisäisi työpaikkoja? Päinvastoin, sanoo asiaa tutkinut ja vielä senkin jälkeen sitä pohtinut Martin Ford. Korkeatasoinen tekoäly on samaa kuin lisääntyvä automaatio, joka koskee kohta myös asiantuntijoita, luovia taiteilijoitakin. Ford viittaa ”koneoppimisalgoritmiin” ja tekoälyn ”geneettiseen evoluutioon”, jolla teknologia voi lisätä ihmisten innovaatioihin tuhat uutta hetkessä.  Juha Sipilä haluaa Suomesta ”tekoälyn ykkösmaan”. Meillä ei problematisoida teknologiaa (Ford taas on kova problematisoimaan). Ihaillaan. Entä kun tekoäly saavuttaa kyvyn ihailla itseään? Tulee seinä vastaan. Ei tekoälylle, vaan ihmiselle: me ihmiset, etenkin me  suomalaiset emme siedä omahyväisyyttä. Emme kestä ihmisiä – emmekä koneita – jotka ihailevat itse itseään!  


Helena Petäistö: Ranska, Macron ja minä. Otava, 2017

Minua Emmanuel Macron kiinnostaa suuresti, tosin tuntuu oudolta lukea kirjaa,  jonka sankaria ihannoidaan täysin häpeämättä. Kuin lukisi 100 vuoden takaista suurmieselämäkertaa, erotuksena vain että niissä tyyli ei ollut yhtä kepeä ja pirtsakka kuin Helena Petäistöllä. Arvokasta tieto tulee silti, ja selväksi tuli sekin, että Macron ei noussut valtaan vain yli-inhimillisten kykyjensä takia;  hänellä oli yksinkertaisesti paljon onnea matkassa, yllätysetu epävakaassa poliittisessa tilanteessa, jossa oikeiston ja vasemmiston ennakkosuosikit putoilivat yksi toisensa jälkeen jättäen keskelle vapaan kiitoradan. Macron on lukenut Machiavellinsa, mutta nähtävästi Machiavellin pääopetus 2010-luvun politiikassa on, että valtiomies on aito valtiomies, ei vain häikäilemättömyyttään, vaan tarvitaan myös luottamusta hyvään onneen (jopa tiettyä uhrivalmiutta). Mutta jos valtiomies uskoo olevansa ”valittu” (sanan ei-demokraattisessa mielessä), se on kai hieman eri asia kuin hyvä onni? Eron voi vain Macron itse selventää, ei yliaulis toimittaja.


Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2018

Globaaliguruksi noussut Yuval Noah Harari käsittelee ”maailman tilaa” sekä evoluution että yksilömielen näkökulmasta. Samalla kun hän maalaa isolla pensselillä, puhuu ilmastonmuutoksesta, terrorismista, liberaalin demokratian kriisistä ja tekoälyn voittokulusta – kohti digitaalista diktatuuria, algoritmien täydellistä herruutta – hän palauttaa tavattoman mutkikkaan aineistonsa yksilökeskeisiin alkeisiin: meidän olisi elettävä enemmän ruumiissamme, tutkittava mieltämme ja ymmärrettävä, että ”minä” en ole se tarina, johon syvimmin uskon. Kosketus todellisuus syntyy kun hylkään maailman menoa ja itseäni koskevat fiktiot, ”tarinat”, ja kohtaan elävän kärsimyksen. Hyvä neuvo, mutta se ei kerro mikä strategia olisi paras torjumaan ilmastonmuutosta, ydinsodan vaaroja tai digidiktatuuria – jos se nyt on edes toivottavaa. Sillä kaiketi digitaalinen holhous on monille upea juttu! Harari on tällä kirjalla vastannut lukijoiden moniin kysymyksiin ja niinpä vastaukset jäävätkin usein yksilötasolle, kuten stoalaisten vastaukset Rooman imperialismin haasteisiin. Uskonnosta kirjoitetaan kuin teini-ikäisille, tulevaisuuden ”tarpeettomista ihmisistä” puhutaan kuin ilmiö ei olisi tullut vastaan menneisyyden venäläisestä kirjallisuudesta. Mikä minun silmääni  pistää on muodinmukaisen ”tarina”-sanan yliviljely, joka ei ota huomioon tarinoiden eroja: yhdet kaunistavat ja peittävät todellisuutta, toiset viis veisaavat todesta ja jotkut purkavat itse itseään päästäkseen jonkin totuudentapaisen läpi yllätyksenä (tai oivalluksena). Vitsit ovat usein itseään purkavia minitarinoita. Kun Harari kertoo jostakin kuulemansa vitsin hän muuttaa sen esimerkkitarinaksi. Kuten tämän: Eräs viisas mies oli ymmärtänyt, että hänen tehtävänsä oli auttaa toisia; sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mikä tehtävä toisilla oli maailmassa. – Niin, vakavasti puhuen: olemme kaikki omien ”algoritmiemme” armoilla emmekä aina näe toisten algoritmeja, hyvä jos näemme edes omien ajatustemme alkuperän. Ergo: ei ole vapaata tahtoa ja kuitenkin pitäisi vapaita valintoja tehdä. Vai käykö siinä niin, että yksi algoritmi nujertaa toisen valintatarinan suojissa? En tiedä, mutta arvelen, että vastaus on uskon asia. Silloinkin jos vapaus on astekysymys tai pidetään kiinni tiukasta determinismistä. Jälkimmäinen on ehkä juuri niin tiukka kuin ihmisen ote siitä.                                                                          


Pekka Tarkka: Onnenpekka. Otava, 2018

Lapsuuden kuvaus on Pekka Tarkan muistelmien kaunokirjallisin osa, muu on arkiproosaa jossa asiat pannaan paikoilleen. PT oli Helsingin Sanomien (sitä ennen Uuden Suomen) tähtikriitikko ja HS:n Kulttuurin esimies aikana, jolloin itse tulin lehden avustajaksi. Tulen mainituksi. Näköjään olen ollut hieman epäsosiaalinen ja tullut tapaamisiin unenpöpperössä… Ehei, taisin olla vain humalassa. Muuten luen PT:n arkiproosaa nöyrän hiljaisena. Pekalla on samat arvot: sananvapaus, avoin yhteiskunta, laatukirjat… Niin, ja ilkeilyn oikeus, josta ei nyt ole puhetta. Ilkeimmillään PT on kai kuvatessaan sosiaalipolitiikan professori Heikki Warista. Ehkä joku elossa olevakin voi tuntea ikävän piikin nahoissaan, mutta PT on enimmäkseen hyvällä tuulella kootessaan ympärilleen tuttujen joukkoa. Yhdessä kohtaa ilkeyden oikeus (tai velvollisuus) unohtuu: kun Pekka kuvaa pitkäaikaista ystäväänsä Pentti Linkolaa. Linkolalle ei ole koskaan riittänyt pelkkä ilkeys; hän tunnetusti toivoo koko Ihmiskunnan Loppua. Jos nyt sanon, että Pekka on Suomen sivistynein ihminen, hän ehkä vastaisi: ”Ei, se on Pentti, joka on kaiken lukemansa (etenkin Spenglerin) syvästi sisäistänyt ja on kulkenut tien naiivista pasifismista kypsään katastrofalismiin. Minä en ole päässyt yhtä pitkälle.” Onneksi!


Roger Picard: Salonkien aika. Suom. Osmo Pekonen ja Juhani Sarkava. Art House, 2018.

Kirjaa voi pitää uudelleen löydettynä klassikkona. Kirjoittaja oli tietoinen, että 1600- ja 1700-luvun naisjohtoiset salongit eivät Ranskan vallankumouksen jälkeen, saati 1900-luvulla, nauttineet suurta arvostusta, mutta hän älysi niiden merkityksen maan keskustelukulttuurille, intellektuellien asemalle, poliittiselle retoriikalle ja ranskalaisten naisten itsetunnolle. Tavoitteena on instituution kuvaus, josta uhkaa loputtomine yksityiskohtineen, anekdootteineen ja muotokuvineen tulla hieman hassahtaneen, aristokratiaa ihailevan seurapiiritoimittajan juoruilua. Joukosta erottuvat tunnetuimmat emännät sekä historiaan jääneet (ah, miespuoliset) kirjailijat: La Rochefoucald ja La Fontaine (1600-luvulta) sekä Voltaire, Rousseau, d’Alembert ja Diderot (1700-luvulta). Diderotia kuvataan yhtäältä epähienoksi suupaltiksi, toisaalta taas nerokkaaksi puhujaksi – riippuen salongin emännän arvostuksista. Mutta 1700-luvulla, kun filosofia tuli muotiin ja politiikka kuumensi tunteita, emännöinnistä kiinnostuivat myös miehet, kuten paroni Holbach. Luin mielenkiinnolla, ja jotta vireeni olisi säilynyt ennallaan, sain ikävä kyllä hypätä monen sivun yli. 

 


George Steiner with Laure Adler: A Long Saturday. Conversations. The University of Chicago Press, 2017

George Steiner, professori, filosofi ja kirjallisuuden tuntija, kosmopoliitti, “vaeltava juutalainen”, nyt jo eläkkeellä, on paitsi vaikuttava kirjoittaja myös loistava puhuja, dramatisointiin taipuva nopeiden kiteytysten mestari. Se havaittiin myös Mukkulan kirjailijakokouksessa, jossa hän vieraili 80-luvun alussa. Keskustelu Laure Adlerin kanssa ei avaa uusia perspektiivejä, mutta näyttää Steinerin täydessä vauhdissa vielä vanhuuden päivinään (kohta 90-vuotiaana). Juutalaisuudesta aloitetaan, ja myös natsisympatioistaan moitittu (silti Steineriin ajattelijana vaikuttanut) Martin Heidegger saa ironisesti tukea (diaspora)juutalaisuuden sanomaa: me olemme ”elämän vieraita”, sitä köyhempiä ja haavoittuvaisempia mitä enemmän jättäydymme yhden identiteetin nojaan. Aidon juutalaisen tärkein varuste on matkalaukku. Steinerille ongelmia tuottaa tietysti laaja kirjasto, joka (iän lisäksi) tekee muuttovalmiuden ja ”jaloillaan äänestämisen” hankalaksi. Mutta ainakin periaatteessa hän voisi vielä nytkin muuttaa vainon ja katastrofien alta – ei Israeliin (joka unohti vieraanvaraisuuden ja vaipui nationalismin ja poissulkevan identiteettipolitiikan ansaan), mutta vaikkapa Indonesiaan. Idealismi uhkaa muuttua korupuheiksi iän lisääntyessä, mutta pääasia että henki jyllää yli rajojen kun ruumiin voimat hiipuvat. Puhujana kunnostautuneelle miehelle vaikeneminen olisi luopion ele.   


Niall Ferguson: The Square and the Tower. Networks, Hierarchies and the Struggle for Global Power. Allen Lane, 2017.

Taloushistorioitsija, Kissinger-elämäkerturi, sivilisaation ja strategian tutkija Niall Ferguson sanoo yks kaks tajunneensa, että hän on koko ikänsä tutkinut ”verkostoja” ajattelematta asiaa sen pitemmälle. FANG-ilmiö (Facebook, Amazon, Netflix, Google), joka sai Kiinasta kilpailijakseen BAT-ilmiön (Baidu, Alibaba, Tencent), eli uudet tietoverkostot, olivat herätys: verkostoja on ollut ennenkin, joskaan ei yhtä nopeita ja laaja-alaisia kuin tänään. Verkostot ovat yleensä syntyneet purkamaan valtahierarkioiden jäykkyyksiä. Ovat alkaneet idealismina ja päätyneet ”järjestyksen kouriin”: maanalaisista liikkeistä kirkoiksi tai vallankumoussolukoista Puolueeksi, uushierarkioiksi ja taas hierarkioiden valtataisteluiksi, puhumattakaan salaliittoteorioista, populismin kuohahduksista tai terrorismista. Näin hahmottuu koko historian läpäisevä hierarkia-verkosto -dialektiikka. Ajatus tarjoaa kirjalle vetävän juonen, samalla kun historian kuhina  monine anekdootteineen hillitsee vähän esityksen kaavamaisuutta. Myös ”hierarkia” ja ”verkosto” ilmenevät eri aikoina eri muodoissa ja käsitteellisissä asuissa. FANG alkoi globaalin yhteisön rakentamisena ja tasa-arvon triumfina. Tiedämme nyt jo enemmän ilmiön pimeistä puolista. Systeemi on joutunut loputtomien väärinkäytösten kohteeksi. Valtiot ja vieraat vallat ovat ottaneet  vapaat verkostot yhä tiukemmin otteeseensa. Jäljelle jää lopulta länsimaisen FANGin ja kiinalaisen BATin valtataistelu ja uusien hierarkioiden synty niiden pohjalta. NF:n kirja ei ole systemaattinen tutkimus, se on syntynyt muiden töiden ohessa, hyvällä inspiraatiolla, osin puhetaidolla, ja käy siten oppineesta esseistiikasta: kirjoittajan aivot ovat purkaneet paperille laajan, eriaikaisen ja eriaineksisen tiedon mutkikkaat vyyhdet suhteellisen helppotajuiseen muotoon. Tänään AI, tekoäly, herättää samanlaista innostusta kuin www vuosituhannen vaihteessa. Toki haluan kotirobotin, mutta mistä tiedän, että ohjelmoin sitä itse eikä kukaan muu syötä sille omia salattuja ohjeitaan? Seuraus: elektronista häirintää? Nykyaika tekee meistä joko paranoideja tai historioitsijoita, jotka voivat aina vaihtaa uudet harhat vanhoihin faktoihin. 


Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa. Kootut kolumnit. Ursa, 2017

Kolumneissaan hyväntuulinen tähtitieteilijä – ja nykyjulkkis – Esko Valtaoja liikkuu vapaasti humanistien laitumilla, lukee Montaignea ja särkee historian pähkinöitä. Onko menossa sivistyskilpailu toisen fyysikon, Kari Enqvistin, kanssa? Osoittaisiko Matti Klinge vastaavasti omaa sivistystään kommentoimalla ”mustia aukkoja” ja S. Hawkingin maailmankuvaa?  Varmasti, mutta ilmeisesti haaste jää tulevaisuuden humanisteille. Heitä tulee olemaan vähemmän, heiltä vaaditaan enemmän. Fyysikot kamppailevat ikään kuin olisivat vähemmistössä, mikä tuo ylimääräisiä aromeja heidän teksteihinsä. EV lukee Montaignea, ylistää hyvää seuraa, mutta tokaisee lopuksi, että M ei tuntunut tajuavan tulevaisuuden (ja tähtitieteen) merkitystä, katse oli jumissa menneeseen. Sama vitsaillen: kolumnistin vaimo lukee lehdestä kuolinuutiset, EV itse tsekkaa syntymäuutiset. Kolumnisti pitää tieteen, ydinvoiman ja avaruustutkimuksen puolia. Hän pursuaa optimismia. Historia on täynnä surullisia loppuja. Tieteestä taas käy se mikä edistyy ja paranee, niinkö? Ei, EV on huomannut, että ihminen on perin juurin erehtyvä eläin. Miksi siis pyrkiä auktoriteetiksi, alansa rolf nevanlinnaksi? Se on vanhaa aikaa. Nyt tieteestä kirjoitetaan rennosti ja vinosti, kuten EV, jolla ei ole mitään menetettävää. Ihminenhän on Valtaojaa myöten erehtyvä eläin. Ja aina omaksi edukseen. 


Wim Wenders: The Pixels of Paul Cezanne, and Reflections on Other Artists. Tr. by Jen Calleja. Faber & Faber, 2018

Paris Texas toi Wim Wendersin minun tietoisuuteeni – ei ryminällä. vaan hiljaisella visuaalisella lumolla. Naiivisti olen kuvitellut, että taiteen tekijät ovat parhaita kirjoittamaan taiteesta. Taiteesta kirjoittavilla taiteilijoilla on ollut sama naiivi käsitys itsestään. Kirjailija voi vielä petkuttaa sanan taidoilla, mutta maalari tai elokuvantekijä ei pääse ihailevan mulkosilmän roolistaan ja kirjallisesta latteudesta edes suosimalla vapaata runoa ”rytmikkään esseen” metodina, kuten Wenders tässä kirjassa. Bergman, Antonioni, Sam Fuller – hyviä, todella hyviä. Samoin Edward Hopper, upea maalari! Sitä mieltä on WW. Niin minäkin. Kaipaisin silti vakuuttelua. Missä ongelmat? Miten ne on ratkaistu tai miten taltutettu? Argumentointi ei kuulu tämän kirjan avuihin, kaikki on katsomisen vilpittömyydessä. Ystävien, mestarien ylistyksissä. Ehkä taiteen tekijöistä tulee hyviä kirjoittamaan, kun he uteliaisuuttaan tai piruuttaan  kirjoittavat myös taiteesta josta EIVÄT pidä?                           



Pentti O.A. Haikonen: Tietoisuus, Tekoäly ja robotit. Art House, 2017

Erittäin mielenkiintoinen kirja. Herättää humanistissa arvostelukainoutta, mutta jos vain uskoo oppineensa jotakin, myös humanisti saanee ilonsa ilmaista. D. Dennett jätti minutkin epäröivälle kannalle, ja nyt Haikonen ei vain lyttää Dennettin tietoisuuden (pois)selitystä, vaan tarjoaa rohkeasti oman hypoteesinsa, joka jättää ns. kvaliat rauhaan. On se hiukan buddhalaiseen fenomenologiaan vivahtava selitys ja voi herättää kiistoja, mutta minusta selitys ei ainakaan mystifioi. Kirjoittaja ei ole vain tekniikan tohtori, vaan myös terävä älykkö ja argumentoija. Pääpointti: itse tekoälyyn liittyy paljon  uusmystiikkaa,  jonka suojissa täydellinen kansalaisten valvonta puskee surutta eteenpäin. Sillä yksi tuli selväksi: myös tieteen aikakaudella esiintyy uskon ja mahtavien myyttien janoa. 



Friedrich Nietzsche: Aamurusko. Suom. Risto Korkea-aho. BoD, 2017

Nietzscheä aforistisimmallaan... Mutta aforismeista (tai fragmenteista) ei saa opinkappaleita, jotka tukisivat Oppia. Oppiahan ei ole. Läpikäyvä teema – melkein – on se, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Ei liioin FN itse: ei totuuden kieltäjä, ei immoralisti, ei politiikan ääri-ilmiö. Totuus on olemassa, mutta totuudellisuus ei puhu sen puolesta. ”Moraali” kiinnostaa, koska se hajoaa eri variaatioiksi, vastakkaisiksikin, ajan ja kulttuurin konteksteissa. FN ei ole ateisti, joka kieltää Jumalan lonkalta; hän kysyy, milloin Jumala syntyi... Näin voi pohtia historiallisen kristinuskon (ja muiden uskontojen) vaikutuksia, myönteisiäkin.  FN on moraalin ja uskonnon historioitsija – ilman historioitsijan hikihattua. Kaikki on historiaa, detaljeihin menemättä. Niin selvä asia, että sen voi aika ajoin unohtaakin. Jossakin väitetään, että talous ja politiikka eivät ole lahjakkuuden arvoisia. Tylsiä lajeja siis. Ainako? Muualla Napoleon saa tunnustusta lahjoistaan – mutta tämä edustikin ”antiikin ihmisyyttä” (epähistoriallisesti, mutta sekin kuuluu historiaan, kun sen ymmärtää FN:n tapaan sattumien kehkeytymisenä, eikä linjakkaana kehityksenä). Antiikin ja kristinuskon eroa valaistaan oudolla kontrastilla: antiikkia hallitsi kateuden ja ystävyyden jännite, kristinuskoa taas itsehalveksunnan ja ylpeyden. Outoa, koska kateus ja ystävyys ovat sosiaalisia tunteita,  kristinuskolle jätetään kylmästi egosentriset tunteet. Muualla kristinuskoa arvostellaan luonnollisen egoismin kieltämisestä. Mutta mainittu kontrasti paljastaa, että FN, yksinäinen susi, kuvitteli antiikin Kreikan paikaksi, jossa hänen oma sosiaalisuutensa olisi kukkinut – kilpailun ja ”syvällisen pinnallisuuden” hengessä – toisin kuin 1800-luvun lopulla, jolloin luterilainen, jälkikeskiaikainen elämänkauna oli vielä vahvoilla. ”Tuleminen raahaa ollutta perässään.” Kun sen tietää, uskaltaa povata tulevaakin. Eikä aina niin pieleenkään. Oder?         


Lilly Korpiola & Sanna Raita-aho: Arabikevään jälkeen. Tammi, 2017

Kahden nuoren Lähi-idän tuntijan kirja on maltin ja ymmärtämisen asialla. Paradoksi: kun ymmärtää kaiken, ei tiedä mitä ajatelisi. Jos taas voi syyttää alueen asioihin sotkeutuvia lähi- ja suurvaltoja, tuntee edes hiffaavansa mistä aloittaa. Se on minun perspektiivini. Ulkopuolinen ja toki yksinkertaistava. Silti: hyvä tietää että ”arabikevään” jälkeen musliminaiset ovat tietoisempia arvostaan ja että demokratian asia eteni edes Tunisiassa. Toisaalta: miksi juuri Tunisiasta niin moni nuori lähti ja liittyi Isis-joukkoihin? Puhumattakaan äskeisistä mellakoista. Arabikevät, vuoden 2011 e-vallankumous tuotti sotaa, terrorismia ja uusautokratiaa. Vanhat jäykät hallitukset olivat jo sinänsä populistisia. Populismista ei saa parempaa, vain huonompaa. Demokratian tottumusten työstö vei lännessä pitkän aikansa, mutta nykyisessä tekno-huumassa myös täällä luultiin (naiivisti), että kännykät ja sometus, meidän teknomme, jolla ihmiset koottiin voimantuntoisiin mielenosoituksiin, olivat koko 2011 vallankumouksen ydin. Ei riitä! Päinvastoin, arabikevään jälkeen on lännessäkin nähty, että sometus voi myös syövyttää demokratian tottumuksia. Demokratia on Lähi-idässä vielä pitkään onttoa idealismia. Oikeus riittäisi alkajaisiksi. Lähi-idän maat tarvitsevat yhteistyön tottumuksia sisäänlämpiävän ”yhteisöllisyyden” sijaan. Järjestämällä koulutusta ja tukemalla omaehtoisten instituutioiden rakentamista ulkovallatkin voisivat auttaa. Mutta nekin kärsivät tätä nykyä huonosta johtajuudesta, lyhytnäköisyydestä, asehulluudesta ja turhasta twiittailusta. 


John Hirst: Euroopan lyhin historia. Suom. Helene Bützov. S&S, 2017

Ne jotka ovat olleet sitä mieltä, ettei historiassa ole järkeä, ovat onnistuneet selostamaan historian lyhyesti; ne joiden mielestä siinä on järkeä, ovat tarvinneet enemmän sivuja. Yksi tapa saavuttaa lyhyys on jättää henkilönimet vähälle: Rooma oli, Saksa tahtoi, Ranska loi… Tämä on John Hirstin yksi valtti, toinen on se, että hän on australialainen (kyllä- ja ei-eurooppalainen). Mutta kiehtovin ajatus on:  koko tuon maanosan historian tulos – meidän Eurooppamme – on sekoitus monesta ristiriitaisesta, kipinöiden ja sähisten yhteytyvästä perinnöstä. Olemme aikojen cocktaileja, jos emme henkisesti jakautuneita, skitsoja! Yhteistä eurooppalaista identiteettiä ei tietenkään ole, jos vain erottava yhdistää. Ja jos nyt Euroopan historiasta etsii järkeä, se löytää omasta psyykestään – niin monena versiona kuin sielu sietää. Siksi on hienoa olla eurooppalainen. Siksi koomista. Siksi murhetta. Siksi kirottua. Siksi Sitä Jotakin. Sitä ei olisi pitänyt suositella muille kulttuureille. Ja siksi sillä oli vientiä. - Siinä lyhyt yhteenveto.  


Heino Nyyssönen: Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus. Atena, 2017

Unkari kiinnosti minua pehmeän vallankumouksen aikoihin. Kirjailijat ja poliitikot jakoivat samat huolet ja toiveet. Haastattelin eri henkilöitä, etenkin ”liberaaleja”, jotka silloin juhlivat, mutta ovat nyt hävinneet kuvasta. Kirjoittaja, tutkija Heino Nyyssönen on varsin perusteellinen, ehkä liiankin, pikkutietoineen ja historiallisine tarkennuksineen. Suuri ansio akateemisella alalla; mutta kirja on kai tarkoitettu myös muille –  meille jotka etsimme politiikasta linjoja, varoituksia, polemiikkia, tulta, huutomerkkejä! Ymmärrän mitä kirjoittaja tuumii (hän suhtautuu epäilevästi nykyunkarilaiseen identiteettipolitiikkaan ja ”illiberaaliin” hallintoon, ”orbanismiin”). Unkari tuntuu olevan tutkijalle liian läheinen jotta se kiihottaisi ulkopuolisen ajatuksia. Kirjoittaja on varautunut siihen, että Unkarin malli leviää EU:ssa (mitä hän ei toivo). Ja kävikin niin, että suunta EU-asenteissa kääntyi keväällä 2017. Koskaan ei tiedä milloin se kääntyy taas nationalismiin päin. Silloin tätä kirjaa voi ehkä taas lukea ”oikeassa valossa”.      


Ajatusten lähteillä. Toim. Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen. Gaudeamus, 2017

Aatehistoria voi olla jännää. Se tulee jännäksi, kun se auttaa ottamaan etäisyyttä nykypäivään ja löytämään menneistä ajatuksista kimmokkeita myös nykymeemien ja aatepohjaisten käytäntöjen kritiikkiin. Aatehistorian ensisijainen tehtävä on, kuten tässä kirjassa todetaankin, ymmärtää aatteet aikansa kontekstissa. Mutta jos se jää siihen, se on vain tietävää tarinointia vailla jännitystä. Mitä tarkoitetaan, kun kirjassa kerrotaan, että Descartesin filosofia ”vaikutti ratkaisevasti aristotelismin häviämiseen”. Aristotelismin? Antiikin vai Descartesin ajan kontekstissa? Hävisikö Aristoteleen perintö muka jonnekin? Miten aatteet, sopivasti vieraannutettuina tai ajan hämärtäminä, tuottavat jatkuvuutta, halusi sitä tai ei, siinä se juju on. Kiintoisaa jos haluaa ja purkaa jonkin väärinkäsityksen tai vanhan tulkinnan ja osuu samalla nykyajan myyttiin tai ajattelematta hyväksyttyyn käytäntöön. Aatehistoria ei saisi vain tehdä vierasta ymmärrettäväksi nykyajalle, vaan tehdä sen avulla vieraaksi jotain – tässä ja nyt! Eikö se ollut myös 1900-luvun alun venäläisten formalistien kirjallinen ohje: tehdä tuttu vieraaksi.  Vai saivarellaanko nyt siitä, mikä heille 1900-luvun alussa oli ”tuttua”?     


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY, 2017

Sinikka Nopola on nopea ja nokkela sanankäytössään. Tästä pakinakokoelmastaan takakansi kertoo, että se kattaa ”esseen, novellin, kolumnin ja proosarunon koko repertuaarin”, ikään kuin ”pakina” ei enää kuvaisi tuota kaikkea yhdellä sanalla. Ei enää lueta Guss Mattssonia, joka pani pakinaksi sivistyksen ja ajankohtaisuuden, huumorin, ironian ja dialogin kaikilla mausteilla. Luulen että Guss M. olisi pitänyt Sinikka N:n jutuista, ”koko repertuaarista”. Tyylin keveys lienee perintöä Sinikka N:n journalistisilta vuosilta, ellei myös lastenkirjoista… Substanssia on vähän, mutta less is more: huomaa kyllä että elämää ja ihmisiä on tarkkailtu, jopa filosofien nimet hallitaan (sen pitemmälle menemättä). Jos on kiireitä, näitä juttuja voi ilokseen lukea, sivun sieltä, toisen täältä. 


Arthur Schnitzler: Myöhästynyt maine. Suom. Raija Nylander. Faros, 2017

Itävaltalaisen ”nuoren uudistajan”, nyt klassikon, jäämistöstä löytynyt, natseilta pelastettu ja oudon myöhään (2014) kotimaassaan julkaistu pienoisromaani 1900-luvun alun vanhenevasta runoilijasta, josta nuori polvi haluaa keppihevosensa matkalla maineeseen. AS edusti ”dekadenssia” (suhteellinen termi, natsivoittoinen, usein skeptikoille ja kokeilijoille annettu), mutta myös Freudin havaintojen ensioireilua proosassa. Dekadenssi ja Freud ovat tässä vahvoja sanoja, mutta kuvauksena psyyken epävakaudesta ja monimotiivisuudesta Myöhästynyt maine on edustava kuriositeetti. Myös lukijan asenne heiluu säälistä ja ivasta ajoittaiseen innostukseen. Se tekee arvosanan antamisen vaikeaksi, ellei sitä anneta juuri ”hyvästä häilynnästä”. Klassikko, mutta vaisuhko; ei jää kirjahyllyyni.   


 

Yuval Noah Harari: Homo Deus. A Brief History of Tomorrow. Vintage, 2017

Ensin Sapiens, sitten Homo Deus, tuhtia makrohistoriaa, joka yhdistää yleistajuisuuden, retorisen toiston, laajan oppineisuuden ja päivän kliseet. Olen ihmetellyt, miksi 1960-luvulla ilmestynyt Pierre Bertauxin Ihmiskunta käännekohdassa jäi niin tuntemattomaksi; se on yhä luettavissa: hyvää tyyliä, tieteidenvälisyyttä, tulevaisuuden aavistelua koskien naisasiaa, ajattelevia koneita, väestötiheyden merkitystä jne. Se oli perusmalli sille mitä YNH nyt tekee suurella suosiolla. Ero on tässä: internet on keksitty ja voidaan sanoa, että se on tulevaisuuden avain. Bertaux ei tiennyt internetistä, mutta aavisti jotain vastaavaa. YNH tietää, että vapaata tahtoa ei ole ja että teknologia vie kehitystä eteenpäin. Aivotutkimus osoittaa, että meillä on aliarvostettu kontemploiva system of internal attention, josta voisi puhua pitkäänkin, mutta ei nyt (se ei sovi tähän). YNH:n visiossa ihminen on muuttumassa teknologian tai ”dataismin” jatkeeksi. Lopulta ihmisen on valittava merkityksen ja vallan välillä! Miten valitset, jos vapaata tahtoa ei ole? Yksilöllä voisi olla, mutta ihmiskunnalla – tuskin.       


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor. Suom. Liisa Ryömä. Tammi, 2017

Takavuosina Torgny Lindgrenin Akvaviitti nousi päähän. Näköjään olin kirjoittanut siitä Hesariin jutun 2009: ”Akvaviitti on ironinen aikuisten satu.” Sellainen on myös Taiteilija Klingsor. En malta olla taas hämmästelemättä TL:n tyylin yksinkertaisuutta: vivahteikasta, persoonallista, harvinaisilla (usein maalaisperäisillä) sanoilla ryyditettyä, tyyliä joka on yhtaikaa naiivia ja ironista, siis kaikkea muuta kuin yksinkertaista! Päähenkilöllä on taiteilijan ote hiukkasfysiikkaan: kuollutta ainetta ei olekaan. Tieteen ulkopuolellahan tuo lienee animismia. Vinon kannon päälle unohtunut lasi kääntyy vinosti kohti valoa – yksi ainoa pieni havainto riittää taiteilijanuran sytykkeeksi. Ja taustaksi yhdelle suurelle kylänäyttelylle, jollaista ei joka vuosisata nähdä. Jos minä tämän kerron, kukaan ei usko. Mutta kun Torgny Lingren sen kertoo… Eikä uskokaan silloin ole niin yksinkertaista. Ruotsissa arvostelijat haluavat uskoa, että Klingsorissa TL kuvaa itseään. No ehkä, ilman sarvia ja hampaita.   





Kuva: Aaro Matinlauri
Arkisto