Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Nose for Prose - kirja-arvioita

Bill Clinton & James Patterson: Kadonnut presidentti. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2018

Hyvin myyvä mutta köyhäkielinen ammattikirjailija J.Patterson on tehnyt hyvän diilin Bill Clintonin kanssa: ent presidentti tietää presidentin toimen rutiinit ja sudenkuopat sisältäpäin; juonesta vastaava trilleristi taas voi olla huoleti: hänen oma tyylinsä eri erotu aloittelija Clintonin tyylistä. Puhumattakaan diilin muista eduista (mm. elokuvaoikeuksista). Yksi rajoitus: ammoin seksiskandaaliin juuttunut C. ei voi kuvata seksiä. Pienestäkin eroottisesta sivuaskeleesta saisi heti täyslaidallisen taivastelua. Mutta kuten John le Carrén lukijat tietävät, tämä rajoitus olisi voinut tehdä edwardia  myös jännityksen brittimestarille. Nyt meille jää – kun siis kaikki muu unohdetaan, myös lajin kliseet – puhdas poliittinen jännitys.  


John le Carré: Vakoojan perintö. Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018

Trilleristi on tullut vanhaksi (nyt 86 v) ja muistelee nykyajasta käsin kylmää sotaa, jonka kuvaajana hän saavutti parhaat tuloksensa kirjailijana. Totta, le Carrén kuvaama aika on ohi, mutta sen pohjalle nousee nykyinen kansainvälinen tilanne, joka on erilainen, eikä vain edukseen. Kuulemma Brexit sai kirjailijan tarttumaan kynäänsä Euroopan ja kansainvälisyyden puolesta (vrt. George Smileyn, vanhan machiavellistin, päätöspuhe tässä romaanissa). Mutta tuo taannoinen kansainvälisyys oli valonarkaa ja siten ristiriidassa nykyisten avoimuusihanteiden kanssa (jotka  taas ovat tuottaneet ”iloksemme” populismia, etnofobiaa ja älyllistä käpertymistä – mikä aika sitten ”parempi”). Le Carrén kirjassa dokumentit ovat avainosassa ja antavat romaanille vähän kuivakan ilmeen. Tarinaa on mehustettu tutusti seksin ja rakkauden pikaruoalla – erotiikka tai miesten ja naisten välinen psykologia on aina ollut JlC:n kirjoissa hieman tuskastuttavaa luettavaa. Mutta jos sen antaa taas kerran anteeksi, asiansa hän osaa, siis menneisyyden juonien ja jännitteiden taitavan kuvauksen.


George Steiner with Laure Adler: A Long Saturday. Conversations. The University of Chicago Press, 2017

George Steiner, professori, filosofi ja kirjallisuuden tuntija, kosmopoliitti, “vaeltava juutalainen”, nyt jo eläkkeellä, on paitsi vaikuttava kirjoittaja myös loistava puhuja, dramatisointiin taipuva nopeiden kiteytysten mestari. Se havaittiin myös Mukkulan kirjailijakokouksessa, jossa hän vieraili 80-luvun alussa. Keskustelu Laure Adlerin kanssa ei avaa uusia perspektiivejä, mutta näyttää Steinerin täydessä vauhdissa vielä vanhuuden päivinään (kohta 90-vuotiaana). Juutalaisuudesta aloitetaan, ja myös natsisympatioistaan moitittu (silti Steineriin ajattelijana vaikuttanut) Martin Heidegger saa ironisesti tukea (diaspora)juutalaisuuden sanomaa: me olemme ”elämän vieraita”, sitä köyhempiä ja haavoittuvaisempia mitä enemmän jättäydymme yhden identiteetin nojaan. Aidon juutalaisen tärkein varuste on matkalaukku. Steinerille ongelmia tuottaa tietysti laaja kirjasto, joka (iän lisäksi) tekee muuttovalmiuden ja ”jaloillaan äänestämisen” hankalaksi. Mutta ainakin periaatteessa hän voisi vielä nytkin muuttaa vainon ja katastrofien alta – ei Israeliin (joka unohti vieraanvaraisuuden ja vaipui nationalismin ja poissulkevan identiteettipolitiikan ansaan), mutta vaikkapa Indonesiaan. Idealismi uhkaa muuttua korupuheiksi iän lisääntyessä, mutta pääasia että henki jyllää yli rajojen kun ruumiin voimat hiipuvat. Puhujana kunnostautuneelle miehelle vaikeneminen olisi luopion ele.   


Niall Ferguson: The Square and the Tower. Networks, Hierarchies and the Struggle for Global Power. Allen Lane, 2017.

Taloushistorioitsija, Kissinger-elämäkerturi, sivilisaation ja strategian tutkija Niall Ferguson sanoo yks kaks tajunneensa, että hän on koko ikänsä tutkinut ”verkostoja” ajattelematta asiaa sen pitemmälle. FANG-ilmiö (Facebook, Amazon, Netflix, Google), joka sai Kiinasta kilpailijakseen BAT-ilmiön (Baidu, Alibaba, Tencent), eli uudet tietoverkostot, olivat herätys: verkostoja on ollut ennenkin, joskaan ei yhtä nopeita ja laaja-alaisia kuin tänään. Verkostot ovat yleensä syntyneet purkamaan valtahierarkioiden jäykkyyksiä. Ovat alkaneet idealismina ja päätyneet ”järjestyksen kouriin”: maanalaisista liikkeistä kirkoiksi tai vallankumoussolukoista Puolueeksi, uushierarkioiksi ja taas hierarkioiden valtataisteluiksi, puhumattakaan salaliittoteorioista, populismin kuohahduksista tai terrorismista. Näin hahmottuu koko historian läpäisevä hierarkia-verkosto -dialektiikka. Ajatus tarjoaa kirjalle vetävän juonen, samalla kun historian kuhina  monine anekdootteineen hillitsee vähän esityksen kaavamaisuutta. Myös ”hierarkia” ja ”verkosto” ilmenevät eri aikoina eri muodoissa ja käsitteellisissä asuissa. FANG alkoi globaalin yhteisön rakentamisena ja tasa-arvon triumfina. Tiedämme nyt jo enemmän ilmiön pimeistä puolista. Systeemi on joutunut loputtomien väärinkäytösten kohteeksi. Valtiot ja vieraat vallat ovat ottaneet  vapaat verkostot yhä tiukemmin otteeseensa. Jäljelle jää lopulta länsimaisen FANGin ja kiinalaisen BATin valtataistelu ja uusien hierarkioiden synty niiden pohjalta. NF:n kirja ei ole systemaattinen tutkimus, se on syntynyt muiden töiden ohessa, hyvällä inspiraatiolla, osin puhetaidolla, ja käy siten oppineesta esseistiikasta: kirjoittajan aivot ovat purkaneet paperille laajan, eriaikaisen ja eriaineksisen tiedon mutkikkaat vyyhdet suhteellisen helppotajuiseen muotoon. Tänään AI, tekoäly, herättää samanlaista innostusta kuin www vuosituhannen vaihteessa. Toki haluan kotirobotin, mutta mistä tiedän, että ohjelmoin sitä itse eikä kukaan muu syötä sille omia salattuja ohjeitaan? Seuraus: elektronista häirintää? Nykyaika tekee meistä joko paranoideja tai historioitsijoita, jotka voivat aina vaihtaa uudet harhat vanhoihin faktoihin. 


Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa. Kootut kolumnit. Ursa, 2017

Kolumneissaan hyväntuulinen tähtitieteilijä – ja nykyjulkkis – Esko Valtaoja liikkuu vapaasti humanistien laitumilla, lukee Montaignea ja särkee historian pähkinöitä. Onko menossa sivistyskilpailu toisen fyysikon, Kari Enqvistin, kanssa? Osoittaisiko Matti Klinge vastaavasti omaa sivistystään kommentoimalla ”mustia aukkoja” ja S. Hawkingin maailmankuvaa?  Varmasti, mutta ilmeisesti haaste jää tulevaisuuden humanisteille. Heitä tulee olemaan vähemmän, heiltä vaaditaan enemmän. Fyysikot kamppailevat ikään kuin olisivat vähemmistössä, mikä tuo ylimääräisiä aromeja heidän teksteihinsä. EV lukee Montaignea, ylistää hyvää seuraa, mutta tokaisee lopuksi, että M ei tuntunut tajuavan tulevaisuuden (ja tähtitieteen) merkitystä, katse oli jumissa menneeseen. Sama vitsaillen: kolumnistin vaimo lukee lehdestä kuolinuutiset, EV itse tsekkaa syntymäuutiset. Kolumnisti pitää tieteen, ydinvoiman ja avaruustutkimuksen puolia. Hän pursuaa optimismia. Historia on täynnä surullisia loppuja. Tieteestä taas käy se mikä edistyy ja paranee, niinkö? Ei, EV on huomannut, että ihminen on perin juurin erehtyvä eläin. Miksi siis pyrkiä auktoriteetiksi, alansa rolf nevanlinnaksi? Se on vanhaa aikaa. Nyt tieteestä kirjoitetaan rennosti ja vinosti, kuten EV, jolla ei ole mitään menetettävää. Ihminenhän on Valtaojaa myöten erehtyvä eläin. Ja aina omaksi edukseen. 


Wim Wenders: The Pixels of Paul Cezanne, and Reflections on Other Artists. Tr. by Jen Calleja. Faber & Faber, 2018

Paris Texas toi Wim Wendersin minun tietoisuuteeni – ei ryminällä. vaan hiljaisella visuaalisella lumolla. Naiivisti olen kuvitellut, että taiteen tekijät ovat parhaita kirjoittamaan taiteesta. Taiteesta kirjoittavilla taiteilijoilla on ollut sama naiivi käsitys itsestään. Kirjailija voi vielä petkuttaa sanan taidoilla, mutta maalari tai elokuvantekijä ei pääse ihailevan mulkosilmän roolistaan ja kirjallisesta latteudesta edes suosimalla vapaata runoa ”rytmikkään esseen” metodina, kuten Wenders tässä kirjassa. Bergman, Antonioni, Sam Fuller – hyviä, todella hyviä. Samoin Edward Hopper, upea maalari! Sitä mieltä on WW. Niin minäkin. Kaipaisin silti vakuuttelua. Missä ongelmat? Miten ne on ratkaistu tai miten taltutettu? Argumentointi ei kuulu tämän kirjan avuihin, kaikki on katsomisen vilpittömyydessä. Ystävien, mestarien ylistyksissä. Ehkä taiteen tekijöistä tulee hyviä kirjoittamaan, kun he uteliaisuuttaan tai piruuttaan  kirjoittavat myös taiteesta josta EIVÄT pidä?                           


Rob Riemen: To Fight against this Age. On Fascism and Humanism. Norton, 2018

Enää ei järjestetä intellektuellin suosionmittauksia, hyvä niin. Mutta se kertoo myös siitä, että älymystö elää eristyksissä. Se sortuu helposti monistiseen taivasteluun. ”Oikea” Eurooppa ei ole taloutta ja teknologiaa, vaan… Sitten tarjotaan yksiarvoinen ratkaisu, joka ei ota huomioon, että Eurooppa on moniarvoinen maanosa tai kulttuuripiiri. Juuri ristiriitojen hallinta, jos yhtä asiaa halutaan painottaa, on ehkä Eurooppaa parhaimmillaan. Hollantilainen älykkö Rieman ei ole yksin surressaan nykyistä demokratian kriisiä ja uusfasismin nousua, mutta epäuskottava tukiessaan tšekkidissidentti Jan Patočkan ajatusta, että Euroopan määrittelee ”huoli sielusta”. Näin päästään eroon monesta ”turhuudesta”, mutta ei ongelmasta, mikä on kenellekin turhaa ja arvokasta. ”Huoli sielusta” ei ole argumentti demokratian puolesta eikä koko Euroopan pelastus. Myös fasismi voisi ratsastaa tällä arvolla, koska sille käy milloin mikäkin monismi – yksi suuri totuus, jonka varjolla voi muovata viholliskuvia. RR lainaa Thomas Mannia, joka rapakon takana  sanoi, että amerikkalaisen fasismin iskulauseena olisi vapaus. Vapaus mamuista, terroristeista, huonoista kauppasuhteista – kuulostaako tutulta? Olisiko mahdoton ajatus, että Eurooppa olisi kompromissien luvattu ”maa” (maanosa, maiden ryhmä). Ei vain yhden, vaan monen (hyvän) kompromissin lupaus. No, eihän se tietenkään hienolta kuulosta. Pitäisikö? 


                                  

Tommi Uschanov: Sininen tango. Teos, 2017

Nämä esseet ”populaarikulttuurista ja historiasta” tuottivat mielihyvää, eivät niinkään aiheillaan (populaarimusa ei niin kiinnosta), kuin esseistin äänen, tyylin ja ajattelun omaperäisyyden hermosignaaleilla. Kun aihe ei vedä, alkaa keskittyä sanojen pyörittelyyn, ja PU on oudon tutusti kiusaantunut monista sanoista. Monethan ovat hoopoja. PU ei riemuitse, kun ”klassinen musiikki” korvataan ”taidemusiikilla” (jolloin populaarista tulee ei-taidetta); olkoon ”klassinen” klassista (vaikka se ei klassismia aina olisikaan). Olkoon; hänen musiikin tajunsa nojaa historiaan. Ja historiassa (merkityksessä: ennenvanhaan) myös Mozartia kuunneltiin kuin populaaria tänään: hölisten ja syöpötellen... Sitten tuo ”kevyen musiikin” käsite: miten ansiokkaasti kevyttä? On myös käännösongelmia, kuten Leroy Anderssonin Blue tangon edustama ”light music”? PU ehdottaa ”kaunomusiikkia”. Termiä hän vertaa kaunoluisteluun. Ei kaunokirjallisuuteen; siinäkin muuten hoopo käsite, mutta jääköön. Sanapeli jatkuu. En tiedä, onko lopullsia ratkaisuja. Mutta me elämme historiassa – jopa nykyvanhaan. Henkeviä tilanottoja ajassa, nämä.


Pentti O.A. Haikonen: Tietoisuus, Tekoäly ja robotit. Art House, 2017

Erittäin mielenkiintoinen kirja. Herättää humanistissa arvostelukainoutta, mutta jos vain uskoo oppineensa jotakin, myös humanisti saanee ilonsa ilmaista. D. Dennett jätti minutkin epäröivälle kannalle, ja nyt Haikonen ei vain lyttää Dennettin tietoisuuden (pois)selitystä, vaan tarjoaa rohkeasti oman hypoteesinsa, joka jättää ns. kvaliat rauhaan. On se hiukan buddhalaiseen fenomenologiaan vivahtava selitys ja voi herättää kiistoja, mutta minusta selitys ei ainakaan mystifioi. Kirjoittaja ei ole vain tekniikan tohtori, vaan myös terävä älykkö ja argumentoija. Pääpointti: itse tekoälyyn liittyy paljon  uusmystiikkaa,  jonka suojissa täydellinen kansalaisten valvonta puskee surutta eteenpäin. Sillä yksi tuli selväksi: myös tieteen aikakaudella esiintyy uskon ja mahtavien myyttien janoa. 


Friedrich Nietzsche: Aamurusko. Suom. Risto Korkea-aho. BoD, 2017

Nietzscheä aforistisimmallaan... Mutta aforismeista (tai fragmenteista) ei saa opinkappaleita, jotka tukisivat Oppia. Oppiahan ei ole. Läpikäyvä teema – melkein – on se, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Ei liioin FN itse: ei totuuden kieltäjä, ei immoralisti, ei politiikan ääri-ilmiö. Totuus on olemassa, mutta totuudellisuus ei puhu sen puolesta. ”Moraali” kiinnostaa, koska se hajoaa eri variaatioiksi, vastakkaisiksikin, ajan ja kulttuurin konteksteissa. FN ei ole ateisti, joka kieltää Jumalan lonkalta; hän kysyy, milloin Jumala syntyi... Näin voi pohtia historiallisen kristinuskon (ja muiden uskontojen) vaikutuksia, myönteisiäkin.  FN on moraalin ja uskonnon historioitsija – ilman historioitsijan hikihattua. Kaikki on historiaa, detaljeihin menemättä. Niin selvä asia, että sen voi aika ajoin unohtaakin. Jossakin väitetään, että talous ja politiikka eivät ole lahjakkuuden arvoisia. Tylsiä lajeja siis. Ainako? Muualla Napoleon saa tunnustusta lahjoistaan – mutta tämä edustikin ”antiikin ihmisyyttä” (epähistoriallisesti, mutta sekin kuuluu historiaan, kun sen ymmärtää FN:n tapaan sattumien kehkeytymisenä, eikä linjakkaana kehityksenä). Antiikin ja kristinuskon eroa valaistaan oudolla kontrastilla: antiikkia hallitsi kateuden ja ystävyyden jännite, kristinuskoa taas itsehalveksunnan ja ylpeyden. Outoa, koska kateus ja ystävyys ovat sosiaalisia tunteita,  kristinuskolle jätetään kylmästi egosentriset tunteet. Muualla kristinuskoa arvostellaan luonnollisen egoismin kieltämisestä. Mutta mainittu kontrasti paljastaa, että FN, yksinäinen susi, kuvitteli antiikin Kreikan paikaksi, jossa hänen oma sosiaalisuutensa olisi kukkinut – kilpailun ja ”syvällisen pinnallisuuden” hengessä – toisin kuin 1800-luvun lopulla, jolloin luterilainen, jälkikeskiaikainen elämänkauna oli vielä vahvoilla. ”Tuleminen raahaa ollutta perässään.” Kun sen tietää, uskaltaa povata tulevaakin. Eikä aina niin pieleenkään. Oder?         


Asko Sahlberg: Amandan maailmat. Like, 2017

Näytetään, ei oteta kantaa. Asko Sahlbergin pienoisromaanissa on yhteiskunnallisen närkästelyn kaikki hapot: vanhusasiaa, pakolaisongelmaa, väkivaltaa, yhteiskunnan hajoamista. Kaikki sievän esteettisessä koeputkessa. Kerronta on flaubertilaisittain epäsuoran subjektiivista: vanhan yksinkertaisen vanhuksen Amandan ajatuksenjuoksun seurailua. Aika ajoin se irtoaa äkillisesti Amandan tajunnasta kuvailemaan asioita hienommin nyanssein. Kenen vaikutelma, että juoksusta rasittuneen naapuri Janssonin hengitys on ”ahtaaseen huiluun eksynyt rajutuuli”. Ei Amandan, eikä moni muukaan kaunis ja mieleenjäävä lause. Amanda ottaa suojelukseensa pakolaispojan, mutta varsinaista kantaa pakolaiskysymykseen hänellä ei ole (hän on siihen liian simppeli ja samalla liian itsenäinen). Kaikki vanhusten ja muiden yhteiskunnan piruparkojen oikeuksia koskevat kannanotot tulevat äijiltä, jotka edustavat romaanissa ”kyllä kansa tietää”-ironiaa.  Ei siis suoraa yhteiskunnallisuutta enempää kuin Flaubertin Yksinkertaisessa sydämessä. Mutta kuvauksena siitä, miten vanha nainen näkee ja kokee maailman, tässä soitetaan vaativan ”ahdasta” huilua erittäin taidokkaasti.        


Timo Honkela: Rauhankone. Tekoälytutkijan testamentti. Gaudeamus, 2017

Aivosyöpään sairastunut professori on jättänyt testamentikseen kirjan, joka on moderni vastine Albert Einsteinin ja Bertrand Russellin ammoiselle uskolle ”maailmanhallitukseen” rauhan ratkaisuna. Nyt yleislääke hyppää teoreettisesta politiikasta tekniikan sfääriin. Tulevaisuuden ”rauhankone” hyväksyisi maailman moninaisuuden, mutta sijoittaisi kielten, kulttuurien ja aatteiden väliin kattavat yli-inhimilliset ”merkitysneuvottelut”. Riidat ratkeavat tekoälyllä. Ihanteella on ehtoja: 1) demokraattinen valvonta, 2) äärimmäisyyksistä ja jyrkkyyksistä luopuminen, 3) riitapuolten halu välttää väärinymmärryksiä, 4) kaiken kompleksisuuden hyväksyminen ja 5) yleinen luottamus tieteeseen. Moni noista ehdoista on jo omiaan lykkäämään rauhankoneen siunauksia. Puhumattakaan siitä, että tekoäly-yhteiskunnassa, kuten politiikassa ja uskonnossakin, meillä on tuo tuttu kahden minän ongelma: yksi on oma ja villi minä, toinen mukautuva ja muottiin menevä. Toinen suostuu  yhteisymmärryksen etuihin (tekoälyn johdolla), kun taas minä nr 1 kaipaa anarkiaa, äärimmäisyyksiä ja väärinymmärryksiä (ilman rajoituksia)  Se ei nöyrry tekniikan auktoriteetin edessä. Se vaatii itseilmaisun vapautta. Dostojevski ennakoi ongelman, Freud olisi sanonut samaa. Enemmistö taipuu, mutta vähemmistö edustaa syvää enemmistöä – vankiloissa, sairaaloissa, reservaateissa tai ihmismuseoissa. Ihmisen kaksinaisuus jatkuu niin kauan kuin ihmiset ohjelmoivat; eri asia kun tekoäly ties milloin kumoaa ihmisyyden. Silloin evoluutio tekee korjausliikkeen. Toivon toki, että jonkinlainen tasapaino tekoälyn ja inhimillisen epäjärjestyksen välillä säilyy, toistaiseksi, jo rauhan vuoksi... Muuten Timo Honkelan kirja antaa monitieteisen teknologian nykytilasta kattavan kuvan. Eikä siis vain teknoidealismista. 


Robert Seethaler: Tupakkakauppias. Suom. Arja Rinnekangas. Lurra, 2017

Erinomainen romaani sinänsä, mutta mitä Freud tekee kansikuvassa? No, polttaa sikaria. Hän ei kuitenkaan ole päähenkilö. Romaani kuvaa Hitlerin ajan vääryyksiä Wienissä. Freud ei oikein käy edes holokaustin uhrista. Hän sai Gestapolta erikoiskohtelun, kuulu tiedemies. Poistui natsi-Wienistä ilman naarmuakaan. Toisten kävi huonommin, kuten romaanin Otto Trsnejekin. Hänen rinnallaan Freud oli onnenpekka. Ja on koko tarinassa valju sivuhenkilö, wieniläisen tupakkakaupan asiakas, muutamalla ”viisaalla” repliikillä mukana. Itävaltalaisen RS:n mielessä on kai luonnosvaiheessa käynyt ajatus, että Freudista saisi romaanille kiintopisteen ja 17-vuotiaalle ”tupakkakauppiaalle” kontaktin juutalaisuuteen. Päähenkilön roolin konkretisoituessa Freud menetti avainroolinsa, ja jäi sivuille keikkumaan, no, libidon professorina. Romaanin loppuversiosta, joka on sinänsä etevä tunnelmien sytyttelyssä, pistää näin silmään alkuluonnoksessa toteemiselle wieniläiselle ja yhtä tunnetulle sikari-penis -analogialle annettu erikoisasema. Se ilmeisesti maltillistui työn edistyessä. Otin kirjan käteen Freudin takia eli väärästä syystä. Mutta: väärä syy, oikea romaani, muine ansioineen.  


Lilly Korpiola & Sanna Raita-aho: Arabikevään jälkeen. Tammi, 2017

Kahden nuoren Lähi-idän tuntijan kirja on maltin ja ymmärtämisen asialla. Paradoksi: kun ymmärtää kaiken, ei tiedä mitä ajatelisi. Jos taas voi syyttää alueen asioihin sotkeutuvia lähi- ja suurvaltoja, tuntee edes hiffaavansa mistä aloittaa. Se on minun perspektiivini. Ulkopuolinen ja toki yksinkertaistava. Silti: hyvä tietää että ”arabikevään” jälkeen musliminaiset ovat tietoisempia arvostaan ja että demokratian asia eteni edes Tunisiassa. Toisaalta: miksi juuri Tunisiasta niin moni nuori lähti ja liittyi Isis-joukkoihin? Puhumattakaan äskeisistä mellakoista. Arabikevät, vuoden 2011 e-vallankumous tuotti sotaa, terrorismia ja uusautokratiaa. Vanhat jäykät hallitukset olivat jo sinänsä populistisia. Populismista ei saa parempaa, vain huonompaa. Demokratian tottumusten työstö vei lännessä pitkän aikansa, mutta nykyisessä tekno-huumassa myös täällä luultiin (naiivisti), että kännykät ja sometus, meidän teknomme, jolla ihmiset koottiin voimantuntoisiin mielenosoituksiin, olivat koko 2011 vallankumouksen ydin. Ei riitä! Päinvastoin, arabikevään jälkeen on lännessäkin nähty, että sometus voi myös syövyttää demokratian tottumuksia. Demokratia on Lähi-idässä vielä pitkään onttoa idealismia. Oikeus riittäisi alkajaisiksi. Lähi-idän maat tarvitsevat yhteistyön tottumuksia sisäänlämpiävän ”yhteisöllisyyden” sijaan. Järjestämällä koulutusta ja tukemalla omaehtoisten instituutioiden rakentamista ulkovallatkin voisivat auttaa. Mutta nekin kärsivät tätä nykyä huonosta johtajuudesta, lyhytnäköisyydestä, asehulluudesta ja turhasta twiittailusta. 


Jätkät ja jytkyt (toim. Emilia Palonen & Tuija Saresma). Vastapaino, 2017

Kun populismista tehdään diskurssianalyysiä, siitä tulee kansanrunouden laji. Onko politiikkaa tässä tarpeen edes mainita? On. Näin kirja määrittelee: ”populismilla ei ole valmiiksi annettua merkitystä, vaan populismi on tapa tuottaa poliittisia merkityksiä”. Ensin kielletään, sitten kerrotaan. Eikös myös kaunokirjallisuudessa ole populismia? Satiiria? Suuria tunteita? Victor Hugon Kurjat? Miksei Linnan Tuntematon sotilas? Pysytään politiikassa. Mikä Timo Soinista teki ammoin Suomen Pääpopulistin? Elävä kansanrunon taju. Ja mikä hänet erottaa uuspopulisteista? Rakkaus ulkopolitiikkaan. On jätkä joutunut ajattelemaan kansojen suhteita, nielemään diplomaattien raportteja, puhumaan kieli keskellä suuta, nakuttamaan sihteereille asiakirjojen nyansseista ja ennen kaikkea pitämään suunsa kiinni paljosta. Sillä on hintansa. Jos minulta olisi kysytty, olisin sanonut, että populistin täytyy pysyä tuiki tietämättömänä kansainvälisestä politiikasta (& taloudesta), muuten menee lahja puhua räväkästi ja kivasti suuresta maailmasta. Kuinka se  enää käy, jos rupeaa laajentamaan juuri sopivan kapeita näköalojaan?     


Carl-Göran Ekerwald: Om bildning. Karneval, 2017

Ekerwaldin pääväite on: vain salaiset päiväkirjat ovat lukemisen arvoisia, yleisölle tarkoitetut harvoin. Onni että salaisia on postuumisti julkaistu, kuten Célinen (sotaväen ajalta), Goethen, Tolstoin, Olof Haugen, jopa Jean Sibeliuksen. Célinen ja Haugen raapustukset ovat ylivertaisia: niissä päiväkirjurit ovat selvästi armottomimpia itselleen. Onko C-G.E. siis tirkistelijä-sadisti? Ei, vain viattoman kiinnostunut siitä, miten muut kohtaavat sielunsa, kuten hän itse varmasti tekee päivittäin. Tosin hän ei kerro siitä yleisölle, vielä. Vain kuolleet sielut kelpaavat. Mestari Haugen tapasin joskus 1980-luvulla. Hän juotti sieluaan kuin se olisi ollut Norjan kokoinen sieni. No, toki oli syvällisempi mies kuin päältä näytti.     


Jukka Tarkka: Muistumia. Siltala, 2017

Jos kirjoittaa ikänsä kolumneja ja toimii mielipidevaikuttajana (jopa eduskunnassa), niin kai silloin on –  besserwisser. Näin on  JT:sta väitetty. Miten asia oikeasti on? Minä kerron: JT on vain liian usein ollut oikeassa alueella, jolla on liian helppo erehtyä: turvallisuuspolitiikassa. Ja mikä on yhtä vaarallista kuin turvallisuus? Ei mikään! Sen sijaan JT on varsin ovela ottaessaan puheeksi vähäisetkin puutteensa ja virheensä. Onko meillä tässä tulevaisuuden auktoriteetti-legitimaation resepti?


Timo Vihavainen: Barbarian paluu. Otava, 2017

Kulttuuripessimisti Timo Vihavainen on pohtinut ”rappiota”. Niin, ei se niin yksinkertainen ilmiö ole, tarvitaan paljon esimerkkejä, ristiriitaisiakin, ei muuten tule mitään. Mutta suunta on aina ”alaspäin”. Kun TV pääsee herrasmies-ihanteeseen, hän muistelee aikoja, jolloin viihteen nykyraakalaisia (mm. Rambo ja Uuno Turhapuro) ei vielä ihannoitu. Ennen jopa varas saattoi olla herrasmies, kuten Arsene Lupin! ”Tässä tapauksessa herrasmies tuskin alensi itseään. Pikemminkin roisto ylensi.” Tuiman Timon proosa on yhdistelmä paatosta ja ivaa; ei voi olla varma, ivaako hän vai marmattaako. Populisteille TV on taivaan lahja: professori, ei mikään barbaari. Jos barbaarin tuntee siitä, että hän vihaa muita barbaareja (maahanmuuttajia ja oman maan rappioeliittiä), niin tuima Timo kelpaa vain vihasankojen akateemiseksi töyhtökoristeeksi; häntä ei tarvitse lukea, saati vaivata lopullisissa siivoustalkoissa. Ei-puristiselle lukijalle on miellyttävä yllätys, että se mitä professori sanoo menneisyyden kummista ilmiöistä, on monin verroin kiinnostavampaa kuin mitä hän sanoo nykyrappion tuomittavista ilmauksista. Edellisistä hän kirjoittaa - kyllläkin viileästi, värisyttävästi, mutta myös hieman uteliaasti.        


Lena Andersson: Enpä usko. Suom. Sanna Manninen. Siltala, 2017

Dagens Nyheterin kolumnisti LA filosofoi tässä kirjassa niin letkeästi. Esillä ovat periaatteet ja mitä ne tarkoittavat. Kun LA pääsee vastauksiin asti, tulosten soveltaminen jää sitten muiden harkittavaksi. Yksi huomiota saanut periaate on vapaan liikkumisen periaate. Se on LA:lle ehdoton, kuten sananvapauskin. Jos muuttaisin Kiinaan, minulla olisi hyvä syy vaatia, paitsi itselleni, myös kiinalaisille sananvapautta. Kiinalaiset voivat tosin pilata iloni vaatimalla minulta kiinan taitoa (tai heittämällä minut vankilaan, jos hankkisin sen). Vapauteen kuuluu, että kaikki on mahdollista. Mutta pakolaisongelman edessä menee sormi suuhun: liikkuminen on aika epävapaata. Pakolaisia atavistisesti vastustavat eivät liioin vaikuta järin vapailta. Vapaus olisi myös kykyä vastustaa geenityranniaa, lisääntymisen viettipakkoa. Joskus hengen riippumattomuus menee äitiyden ja isyyden edelle. Toki. Mutta nämä periaatteet ovat suhteellisia. Ainakin jos puhutaan historiasta, tavoista, instituutioista ja laumoista. Ehkä maailman pitäisi vain olla suopeampi paikka riippumattomille yksilöille. Sillä eikö totta, ihmiskunnan enemmistö seuraa aikanaan raskaasti laahustaen anderssonien perässä? LA on hieno nojatuolifilosofi ja herkkä idealisti, mutta yhtä kaikki kelpo liberaali, hyvä kirjoittaja, vaikeiden asioiden taitava yksinkertaistaja.    


Kalevi Kalemaa (toim.): Palava totuus. Historian merkittävimmät puolustuspuheet. Into, 2017

”Joka puolustaa itseään, se syyttää itseään” - ilkeä ranskalainen sanonta. Yksi puhe on tässä mielessä ylitse muiden: Sokrateen puolustuspuhe. Mies varmisti, ettei säästyisi kuolemantuomiotta; koko puolustus ajoi syyttäjän asiaa. Se on edelleenkin ”historian merkittävin puolustuspuhe”, mutta kirjan finaalitekstistä, Seppo Heikinheimon valituksesta, ettei hänellä ole syytä elää jos Jumalasta ei näy merkkejä, sen merkittävyydestä en olisi niin varma (älyllisesti haastavampaa olisi puolustaa itsemurhaa kristillisen Jumalan edessä). Retoriikalla on apologian lajissa aina roolinsa, mutta asiasisältökin on kijassa otettu huomioon (mm. maailmanrauha ja ihmisoikeudet). Mahtipontisuutta ei ole voitu välttää, ja sitä me nyt vähiten tarvitsemme. Sen välttämiseksi mukana olisi voinut olla noita renessanssin ironisia ylistyksiä: tyhmyyden ylistys, kaljuuden ylistys, kirppujen kauniit puolustelut…     


Kari Nars: Mauno, optimistinen pessimisti. Standpoint, 2017

Tämä on koivistolaista aforistiikkaa sitä myötäilevällä proosatuella. Jos etsii Trumpin vastakohtaa, Kari Nars on sen löytänyt. Suuri vaatimaton ”Mauno”, aina niin arvoituksellinen. Opin nyt, että MK oli pienestä pitäen lukenut Raamattua, ja sehän selittää viehtymyksen kuvakieleen. Siitä  on runsaasti esimerkkejä, upeita MK:n aforismeja ja opetusanekdootteja. Silti epäilen yhä, oliko presidentiltä viisasta kieltää alaisiltaan lausuntojensa tulkinnat, mm. diplomaateilta (evankelistoiltaan), joiden arkityötä on selventää presidentin tarkoitusperiä, ennustettavuuden nimissä. Tässä oma aforismini: Jos on arvaamaton pässi (vrt. Trump), muuttuu pian ennustettavaksi: jos ennustettava kettu, muuttuu pian arvoitukselliseksi. Kettua voi tulkita vain toinen kettu. Kari Nars? No, matalan profiilin…   


WSOY:n syksyn dialogikirjoja: Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov: Keskusteluja taloudesta. / Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa mikä jää.

Toki Suomessakin osataan kiistellä kohteliaasti. Kunhan joku vain tilaa! Erinomainen esimerkki on Tommi Uschanovin ja Juhana Vartiaisen keskustelu, jossa TU toimii tasaveroisena, kysymyksensä ja moitteensa pohjustavana, sävyisästi pohdiskelevana haastattelijana. JV kumartaa kauniisti kritiikille ennen kuin tyrmää sen (usein myös hyväksyy). Argumentit ovat hiottuja. Kontrasti keskustelijoiden välillä on pieni, vaikka TU kutsuu itseään realistiksi (lue: nojatuolipoliitikoksi) JV:n sovitellessa yhteen hyvinvointi ja markkinatalousidealismia (nykypolitiikan  kova haaste, ei heikkohermoiselle suositella). Kannessa äijien suupielet roikkuvat, mikä antaa väärän kuvan kirjasta hengestä. Sen sijaan kaavamaista kontrastia on tarjolla, kun humanisti Janne Saarikivi haastaa antifilosofi-fyysikon Kari Enqvistin. Kohteliaaksi menee nytkin, mutta myös kahden riikinkukon tyylisulkien esittelyksi. No, Janne on etevämpi kielen tutkija kuin Kari, mutta Kari osaa heilutella kieltä komeammin, puhua meren, äänen ja hiusten aalloista kuin runoilija ikään. Miten asia sanotaan, siitä tulee tärkeää, kun tiedetään että sanojat eivät liikahda asemistaan. Oman älynsä kumpikin tuntee ja oman hyvänsä sitä paremmin, mutta miten hyvän ja tärkeän ympäröi niin että ympyrät myös leikkaavat toisiaan!  


Karl-Erik Michelsen: Vapaakaupan vartija. Kauppakamari, 2007

Toimiakseen ja vaurautta tuottaakseen vapaakauppa tarvitsee avoimia talouksia ja pirteää kilpailua, mutta, kuten Karl-Erik Michelsen surukseen toteaa, ”tällainen tilanne on ollut maailmanhistoriassa pikemminkin poikkeus kuin sääntö”. Tästä vapaakaupan Prokrusteen vuoteesta kirja kertoo. Kun Suomen kauppakamaria perustettiin 1917, vapaakauppaan kohdistettiin toiveita. Käytännössä sitä rutistivat uuden kansallisvaltion kriisit ja ensimmäisen maailmansodan ruokkima nationalismi, pula, kansojen epäluulo, valtion tarpeiden ylikorostuminen. Sama meno jatkui toiseen maailmansotaan: Versaillesin rauha, kuten Keynes ymmärsi, oli kaupan kannalta onneton. Se litisti Saksan ja aiheutti vahinkoa myös voittajavaltioille. Toinen maailmansota ei tuonut kohennusta. Koska 1900-luvun historia on niin vahvoilla tässä kertomuksessa, se kertoo yhtä paljon, ellei enemmänkin, politiikan oppivuosista tai ylivallasta (talouden sääntelystä) kuin talouden kaikkivallasta. ”Raha ratkaisee”, sanotaan, mutta sanonta täytyy asettaa yhteyksiinsä: milloin se tarkoittaa virkamiesten lahjomista, milloin sitä että kilpailu määrittää hinnat. Kirja on kiintoisa talouden ja politiikan vatkain. Ja lopuksi: kun vapaakauppa sai kylmän sodan jälkeen uutta tuulta purjeisiinsa, kuinka kävikään. Nationalismi ja protektionismi nostavat taas päätään. Eli jotain politiikan oppivuosista näköjään ”opittiin”.           


Ruurik Holm: Yksilönvapaus. Into, 2017

Ruurik Holm, teoreettinen filosofi, arvostelee perinteisen vasemmiston kollektivismia. Hän patistaa uutta vasemmistoa ”yksilövapauden” uudelleenarviointiin. Mikä tässä on enää vasemmistoa? Ehkä se, että yksilön vapautta käsitellään ”hyvinvointivaltion” kulmakivenä. Se pitää taata kaikille kuin oikeus työhön ja terveyteen. Entinen vasemmisto ajatteli vielä historiallisesti, tämä uusi harrastaa sieviä distinktioita. Tehdäänpä siis nyt ero yhdentekevien ja relevanttien, hyvien ja ei-toivottavien valintojen välillä... Viis suunnitelmataloudesta! Vapaan valinnan on silti hyvä olla suunniteltu ja ennustettava. Jos vapaus olisi yksilölle ennustamaton riski, sitähän ei voisi enää pitää hyvänä. Otetaan käyttöön distinktio ”vapauden edistys” vs. ”vapauden konkurssi”. Tekeekö kukaan vapaa toimija konkurssia vapaasta tahdostaan? Ei, mutta yrittämisen vapauden vallitessa kyllä joskus (ikävä kyllä). Onko se enää hyvinvoinnin arvoista? Oikea vapaus on vapautta vain kun yksilö saavuttaa haluamansa. Valtion on luotava tähän kannustimia ja tuettava heikkoa, epätietoista yksilöä. Jos vapaus silti kääntyy yksilöä vastaan, ketä pitää syyttää? Valtiota. Se ei tehnyt tarpeeksi yksilön hyväksi. Olkoon yksilö aina vapaa pahoinvointivaltiosta.       


Henrik Meinander: Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Suom. Kari Koski. Otava, 2017

Meinanderin uusinta Mannerheim-elämäkertaa lukiessa koin, että nuoresta etuoikeutetun luokan hulttiosta ja ikkunansärkijästä, sittemmin taitavasta ratsumiehestä, tuli ”Mannerheim” Kiinassa, jossa hän oli tiedustelutehtävissä ja sai esittää jotain muuta kuin oli. Hän oli tätä ennen ollut ilman Roolia; nyt hänellä oli se (tutkimusmatkailijan rooli) ja hän esitti sen taidolla ja antaumuksella. Tänään hän saa olla eurooppalainen esiEU-aristokraatti ja ”taantumuksellinen”. Tuo taantumuksellinen aitous hyväksytään, koska hän samalla oli (on) kansallinen sankari, kansan suosikki, ”suuri suomalainen”, myyttihahmo. Hän ei Roolia esittäessään yrittänyt miellyttää aikansa poliitikkoja, mutta vetosi ylväydellään, roolinsa pikkutarkalla hallinnalla ja erilaisuudellaan tavalliseen sotilaaseen. Lopulta emme edes HM:n tarkoista havainnosta huolimatta saa tietää, kuka tämä mies oli ”haarniskansa” (ilmaisu HM:n) takana, mutta tuskin hän itsekään enää tiesi sitä. Yhtä kaikki hieno kirja!     


Jörn Donner: SuomiFinland. Suom. Kari Koski. Otava, 2017

Kirjassa Toisinajattelijoiden Suomi (2016) Jörn Donner luettiin 1900-luvun jälkipuoliskon johtavien toisinajattelijoiden joukkoon. Tästä hän itse toteaa: ”Ei ole kummoinenkaan kunnia tulla nimetyksi toisinajattelijaksi, koska nimitys merkitsee sitä, ettei ole onnistunut muuttamaan maailmaa.” Onhan JD toiminut kansanedustajana, mutta ei hän siitäkään ota isänmaan muuttajan kunniaa. Mieluummin hän kirjoittaa maailmasta. Ja nyt ”paskillin” Suomesta. Miehen kunnia-asiana on kovin suomalaiseen tapaan olla ottamatta kunniaa mistään. Saa nauttia salaa, kun sitä tyrkytetään. Ja kirjoittaa siitä.   


Tito Colliander: Ortodoksinen usko ja elämännäkemys. Suom. Paula Kononen. Toim. Teppo Siili. Kuvitus Ina Colliander. Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta, 2017

Tito Colliander oli kirjailija, ja minua on aina kiinnostanut miten kirjailijat sanoittavat sisäistä elämäänsä. On kuin se eläisi vain herkän, persoonallisen ilmaisun varassa – siinä sisäinen elämä muistuttaa kummasti fiktiota. Joka saa uskottavuutta (ja samalla monimielisyyttä) omaperäisestä kielestä ja kuvauksesta. Sikäli tämä kirja oli pettymys. Se seurailee uskonoppia ja hokee ”sisäisen kokemuksen” tärkeyttä, täysin ulkonaisesti. Ja tiesittekö, uskoa ei voi lähestyä ulkopuolelta, vain ”sisältä”? Miten, jos ilmaisu ei vedä sisäänsä? Ja sitten tämä Marian ja Martan juttu! Se saa sen tavallisen kuittauksen. Mariaa odottaa ”iankaikkinen elämä”. Siinä hän imee mestarin sanasadetta kuin metsän tatti, eikä auta Marttaa, joka touhuaa yksin hiki otsalla – ja kenen hyväksi? Kaikkien noiden laiskimusten. Martta olisi minusta kunnianpalautuksen arvoinen, ihminen joka tekee hyvää eikä vain huokaile. Ja osaa tarpeen tullen ilmaista itsensä terävästi. Ei, huokailija vetää pitemmän korren. Martalle ei suoda sisäistä elämää. On se niin väärin, mutta tässä taidan purnata yksin?


John Hirst: Euroopan lyhin historia. Suom. Helene Bützov. S&S, 2017

Ne jotka ovat olleet sitä mieltä, ettei historiassa ole järkeä, ovat onnistuneet selostamaan historian lyhyesti; ne joiden mielestä siinä on järkeä, ovat tarvinneet enemmän sivuja. Yksi tapa saavuttaa lyhyys on jättää henkilönimet vähälle: Rooma oli, Saksa tahtoi, Ranska loi… Tämä on John Hirstin yksi valtti, toinen on se, että hän on australialainen (kyllä- ja ei-eurooppalainen). Mutta kiehtovin ajatus on:  koko tuon maanosan historian tulos – meidän Eurooppamme – on sekoitus monesta ristiriitaisesta, kipinöiden ja sähisten yhteytyvästä perinnöstä. Olemme aikojen cocktaileja, jos emme henkisesti jakautuneita, skitsoja! Yhteistä eurooppalaista identiteettiä ei tietenkään ole, jos vain erottava yhdistää. Ja jos nyt Euroopan historiasta etsii järkeä, se löytää omasta psyykestään – niin monena versiona kuin sielu sietää. Siksi on hienoa olla eurooppalainen. Siksi koomista. Siksi murhetta. Siksi kirottua. Siksi Sitä Jotakin. Sitä ei olisi pitänyt suositella muille kulttuureille. Ja siksi sillä oli vientiä. - Siinä lyhyt yhteenveto.  


Heino Nyyssönen: Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus. Atena, 2017

Unkari kiinnosti minua pehmeän vallankumouksen aikoihin. Kirjailijat ja poliitikot jakoivat samat huolet ja toiveet. Haastattelin eri henkilöitä, etenkin ”liberaaleja”, jotka silloin juhlivat, mutta ovat nyt hävinneet kuvasta. Kirjoittaja, tutkija Heino Nyyssönen on varsin perusteellinen, ehkä liiankin, pikkutietoineen ja historiallisine tarkennuksineen. Suuri ansio akateemisella alalla; mutta kirja on kai tarkoitettu myös muille –  meille jotka etsimme politiikasta linjoja, varoituksia, polemiikkia, tulta, huutomerkkejä! Ymmärrän mitä kirjoittaja tuumii (hän suhtautuu epäilevästi nykyunkarilaiseen identiteettipolitiikkaan ja ”illiberaaliin” hallintoon, ”orbanismiin”). Unkari tuntuu olevan tutkijalle liian läheinen jotta se kiihottaisi ulkopuolisen ajatuksia. Kirjoittaja on varautunut siihen, että Unkarin malli leviää EU:ssa (mitä hän ei toivo). Ja kävikin niin, että suunta EU-asenteissa kääntyi keväällä 2017. Koskaan ei tiedä milloin se kääntyy taas nationalismiin päin. Silloin tätä kirjaa voi ehkä taas lukea ”oikeassa valossa”.      


Ajatusten lähteillä. Toim. Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen. Gaudeamus, 2017

Aatehistoria voi olla jännää. Se tulee jännäksi, kun se auttaa ottamaan etäisyyttä nykypäivään ja löytämään menneistä ajatuksista kimmokkeita myös nykymeemien ja aatepohjaisten käytäntöjen kritiikkiin. Aatehistorian ensisijainen tehtävä on, kuten tässä kirjassa todetaankin, ymmärtää aatteet aikansa kontekstissa. Mutta jos se jää siihen, se on vain tietävää tarinointia vailla jännitystä. Mitä tarkoitetaan, kun kirjassa kerrotaan, että Descartesin filosofia ”vaikutti ratkaisevasti aristotelismin häviämiseen”. Aristotelismin? Antiikin vai Descartesin ajan kontekstissa? Hävisikö Aristoteleen perintö muka jonnekin? Miten aatteet, sopivasti vieraannutettuina tai ajan hämärtäminä, tuottavat jatkuvuutta, halusi sitä tai ei, siinä se juju on. Kiintoisaa jos haluaa ja purkaa jonkin väärinkäsityksen tai vanhan tulkinnan ja osuu samalla nykyajan myyttiin tai ajattelematta hyväksyttyyn käytäntöön. Aatehistoria ei saisi vain tehdä vierasta ymmärrettäväksi nykyajalle, vaan tehdä sen avulla vieraaksi jotain – tässä ja nyt! Eikö se ollut myös 1900-luvun alun venäläisten formalistien kirjallinen ohje: tehdä tuttu vieraaksi.  Vai saivarellaanko nyt siitä, mikä heille 1900-luvun alussa oli ”tuttua”?     


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY, 2017

Sinikka Nopola on nopea ja nokkela sanankäytössään. Tästä pakinakokoelmastaan takakansi kertoo, että se kattaa ”esseen, novellin, kolumnin ja proosarunon koko repertuaarin”, ikään kuin ”pakina” ei enää kuvaisi tuota kaikkea yhdellä sanalla. Ei enää lueta Guss Mattssonia, joka pani pakinaksi sivistyksen ja ajankohtaisuuden, huumorin, ironian ja dialogin kaikilla mausteilla. Luulen että Guss M. olisi pitänyt Sinikka N:n jutuista, ”koko repertuaarista”. Tyylin keveys lienee perintöä Sinikka N:n journalistisilta vuosilta, ellei myös lastenkirjoista… Substanssia on vähän, mutta less is more: huomaa kyllä että elämää ja ihmisiä on tarkkailtu, jopa filosofien nimet hallitaan (sen pitemmälle menemättä). Jos on kiireitä, näitä juttuja voi ilokseen lukea, sivun sieltä, toisen täältä. 


Timothy Snyder: On Tyranny. Twenty Lessons from the Twentieth Century. The Bodley Head, 2017

Yalen yliopiston historian professori kertaa viime vuosisadan totalitarismin opetuksia Orwellin hengessä. Vuosien 2016-17 tapahtumat (nationalismi, muukalaisviha, äänestysapatia, some-propaganda ja -kuplinta, koko uustyrannian uhka) on huolena, johon TS koettaa keksiä ytimekkäitä reseptejä. Sinänsä yksinkertaisia, käytännössä vaikeita. Yksi päähuolista on, että tyrannia ja terrorismi tukevat toisiaan,


Pekka Korpinen: Suomi kääntyy länteen. Talouden tarina sisäpiiriläisen kertomana. Into, 2017

Sisäpiiriläinen demaripoliitikko ja kokenut talousmies Pekka Korpinen kirjoittaa kiinnostavasti UKK:n ajasta ja viekkaista, osin salatuista askelista kohti läntisiä instituutioita (ensin EEC, sitten EY ja EU, päälle huono eurojärjestelmä). Kokenut mies; kokemusten koulun hän kävi yya-Suomessa; ja sen näkee. EU näyttää kansallisesta näkökulmasta yhä hieman epäilyttävänä leirinä, jossa Saksa jyrää muita permantoon. Eurovaluutan suhteen saa olla muodikkaasti jälkiviisas, mutta nyt eletään EU:n kanssa haasteiden aikaa. Mitä on ”länsi” tänään? Aiemmin se oli USA & demokraattinen Eurooppa. Nyt ei Trumpin USA:sta enää tiedä. Saksa ilman EU:ta voisi olla ikävämpi johtaja kuin Korpisen ”liian vahva”, silti läntinen, unionimaa. Onko Suomi länttä vai ei? Olihan se sitä poliittiselta identiteetiltään jo JKP:n ja UKK:n aikana, vaikka ilmaisu ei ollut suuressa huudossa. Kirjan paras ajatus on sen motto: ”Meillä pitäisi kansan ymmärtää asiat ilman että niistä selvästi puhutaan” (Paasikivi). Mitä lännen syväkriisi sitten palvelisi? Ehkä sitäkään ei tarvitse sanoa niin selvästi. 


Joonas Pörsti: Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa. Teos, 2017

Propaganda käy (taas) kaupaksi, ja nyt saamme faktapohjaisia esimerkkejä propagandan historiasta; milloin, miksi ja miten. Hieno tutkimus. Propaganda määrittyy siis tunnevaikuttamiseksi käyttämällä hyväksi piileviä stereotypioita. Ilmeisesti älypropagandaa ei ole; myös älyköt liittyvät tunnesitein yhteen jonkin puolesta. Kysymyksiä: onko älyköillä ollut oma ”kuplansa” jo ennen somea? Mikä on ns. tunneälyn asema? Voiko demokratiaan kiintyä kuten erillisiin, vihoitteleviin sosiaalikupliin? Myös demokratiaa olisi JP:n mukaan puolustettava tunteisiin vetoavilla ”tarinoilla”. Jaha. Entä haanpääläistermi  ”lastu”; eikö kelpaa? Entä tarinaan kuuluva kohina? Joka muuttuu signaaliksi toisessa tulkinnassa? Eikö demokratiaan kuulu, että vallankäyttäjä voi todeta tehneensä virheen sekä silti säilyttää luottamuksensa? Miksi näin ei  käy: poliitikon pitää erota. Virheensä tunnustettuaan hän voi olla entistä demokraattisempi johtaja. Propagandalle taas on tyypillistä, ei vain faktojen vääristely, vaan myös erehtymättömyyden vaikutelma, josta pidetään kiinni surkeaan loppuun asti. Onko niin, että väärä propaganda joutuu lopulta historian tuomiolle? Vai onko se voittajien propagandaa?  Viimeinen kysymys: onko propagandan tunnistamisessa tarpeen turmeltumaton järki vai uhrin/altistumisen kokemus? 


Arthur Schnitzler: Myöhästynyt maine. Suom. Raija Nylander. Faros, 2017

Itävaltalaisen ”nuoren uudistajan”, nyt klassikon, jäämistöstä löytynyt, natseilta pelastettu ja oudon myöhään (2014) kotimaassaan julkaistu pienoisromaani 1900-luvun alun vanhenevasta runoilijasta, josta nuori polvi haluaa keppihevosensa matkalla maineeseen. AS edusti ”dekadenssia” (suhteellinen termi, natsivoittoinen, usein skeptikoille ja kokeilijoille annettu), mutta myös Freudin havaintojen ensioireilua proosassa. Dekadenssi ja Freud ovat tässä vahvoja sanoja, mutta kuvauksena psyyken epävakaudesta ja monimotiivisuudesta Myöhästynyt maine on edustava kuriositeetti. Myös lukijan asenne heiluu säälistä ja ivasta ajoittaiseen innostukseen. Se tekee arvosanan antamisen vaikeaksi, ellei sitä anneta juuri ”hyvästä häilynnästä”. Klassikko, mutta vaisuhko; ei jää kirjahyllyyni.   


John Williams: Augustus. Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017

Kun 10 vuotta sitten luin tämän kirjan alkukielellä, pidin mahdottomana että se joskus ilmestyisi suomeksi. Olin väärässä! Mutta sikäli oikeassa, että meillä ei takuulla Augustusta olisi ilman Stonerin vetoapua. Augustus on yksi lempikirjoistani. Historiallinen romaani, kirjeromaani, Rooman keisarin elämäkerta, vallan kuvaus, tyyliromaani. Jäljittelee latinan ylevää kirkkautta: suomeksi aika suuri haaste. Mutta suurin ongelma on hajanaisuus moninaisuudessa. Williams olisi saanut romaanista  ”vetävämmän” keskittymällä valtias Augustuksen ja hänen tyttärensä Julian suhteeseen. Siihen liittyy kirjan mehevin, psykologisesti hämmentävin aines. Miksi älykäs ja oppinut Julia toimi niin kuin toimi (typerästi tai jälkiviisaasti nais- ja seksiemansipaation edelläkävijänä)? Miksi rakastava isä määräsi tyttärensä maanpakoon, elinikäiseen vankeuteen Pandaterian saarelle? Historioitsijat viittaavat Rooman avioliittolakeihin, Julian ”irstailuun” ja epäilevät jopa osallisuutta salaliittoon. Kirjailijan täytyy ottaa kaikki huomioon ja mennä vielä syvemmälle, kuten Williams tekee. Hänen keisaristaan tulee samalla liian kiltti ja viisas: lempeä strategi, valtias joka mieluummin seurustelisi runoilijoiden (Horatiuksen ja Vergiliuksen) kanssa. Hän tappaa ja harjoittaa politiikkaa vain pakosta. Hän kokee eläneensä vain Rooman ehdoilla, toisin sanoen turhaan. Vallastaan hän ei silti olisi luopunut mistään hinnasta. Fiktiota kaikki ja juuri ristiriitoineen uskottavaa. Paranee vain uudella lukemisella. JB

  

Yuval Noah Harari: Homo Deus. A Brief History of Tomorrow. Vintage, 2017

Ensin Sapiens, sitten Homo Deus, tuhtia makrohistoriaa, joka yhdistää yleistajuisuuden, retorisen toiston, laajan oppineisuuden ja päivän kliseet. Olen ihmetellyt, miksi 1960-luvulla ilmestynyt Pierre Bertauxin Ihmiskunta käännekohdassa jäi niin tuntemattomaksi; se on yhä luettavissa: hyvää tyyliä, tieteidenvälisyyttä, tulevaisuuden aavistelua koskien naisasiaa, ajattelevia koneita, väestötiheyden merkitystä jne. Se oli perusmalli sille mitä YNH nyt tekee suurella suosiolla. Ero on tässä: internet on keksitty ja voidaan sanoa, että se on tulevaisuuden avain. Bertaux ei tiennyt internetistä, mutta aavisti jotain vastaavaa. YNH tietää, että vapaata tahtoa ei ole ja että teknologia vie kehitystä eteenpäin. Aivotutkimus osoittaa, että meillä on aliarvostettu kontemploiva system of internal attention, josta voisi puhua pitkäänkin, mutta ei nyt (se ei sovi tähän). YNH:n visiossa ihminen on muuttumassa teknologian tai ”dataismin” jatkeeksi. Lopulta ihmisen on valittava merkityksen ja vallan välillä! Miten valitset, jos vapaata tahtoa ei ole? Yksilöllä voisi olla, mutta ihmiskunnalla – tuskin.       


Jaakko Iloniemi, René Nyberg, Petri Hakkarainen: Trump, Putin, Merkel ja Suomi. Otava, 2017

Kolmen diplomaatin analyyttinen ponnistus käy yksiin sen kanssa mitä vv. 2016-17 mediaa seurannut tavis tietää jo, mutta on aina ilo seurata miten analyytikko jäsentää tietonsa ja mitä uskaltaa ennustaa. Oi voi, ennustukset jäävät vähiin, mutta ilokseni panen merkille senkin, että ”historian ironia” sallii sanoa asioita, jotka ainakin ironian osalta pitävät kutinsa, kuten tämä miete, joka liittyy Trumpin mahdollisesti eristäytyvään, länsinihilistiseen ulkopolitiikkaan sekä Saksan mahdollisesti aktiivisemman johdon (Merkelin?) linjaan: ”Historiallinen ironia on moninkertainen, jos päävastuu lännen puolustamisesta siirtyy Washingtonista Berliiniin, vieläpä itäsaksalaisessa reaalisosialismissa varttuneen liittokanslerin käsiin.” Edessä on levoton vuosi, mutta ei hätää: analyytikkojen levollisuus on tarttuvaa.     


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor. Suom. Liisa Ryömä. Tammi, 2017

Takavuosina Torgny Lindgrenin Akvaviitti nousi päähän. Näköjään olin kirjoittanut siitä Hesariin jutun 2009: ”Akvaviitti on ironinen aikuisten satu.” Sellainen on myös Taiteilija Klingsor. En malta olla taas hämmästelemättä TL:n tyylin yksinkertaisuutta: vivahteikasta, persoonallista, harvinaisilla (usein maalaisperäisillä) sanoilla ryyditettyä, tyyliä joka on yhtaikaa naiivia ja ironista, siis kaikkea muuta kuin yksinkertaista! Päähenkilöllä on taiteilijan ote hiukkasfysiikkaan: kuollutta ainetta ei olekaan. Tieteen ulkopuolellahan tuo lienee animismia. Vinon kannon päälle unohtunut lasi kääntyy vinosti kohti valoa – yksi ainoa pieni havainto riittää taiteilijanuran sytykkeeksi. Ja taustaksi yhdelle suurelle kylänäyttelylle, jollaista ei joka vuosisata nähdä. Jos minä tämän kerron, kukaan ei usko. Mutta kun Torgny Lingren sen kertoo… Eikä uskokaan silloin ole niin yksinkertaista. Ruotsissa arvostelijat haluavat uskoa, että Klingsorissa TL kuvaa itseään. No ehkä, ilman sarvia ja hampaita.   


Asko Sahlberg: Pilatus. Like, 2016

”Aikamme Waltari” Asko Sahlbergin antikvoiva romaani Pilatus voisi olla jotain velkaa Robert Gravesin romaanille Minä, Claudius (jolle Waltarikin oli velkaa). Kummassakin nähdään heikko, myötätuntoa herättävä, jopa hellyyttävä mies mahtajan roolissa, historiasta tuttujen aikalaistensa keskellä. AS:n Pilatus ystävystyy jo alussa, Germanian sodassa, ovelan Sejanuksen kanssa, josta sittemmin tuli keisari Tiberiuksen uskottu ja petturi, eikä siinä kaikki: Pilatuksesta tulee yllättäen myös "Jeshuan" eli Jeesuksen nikotteleva ystävä; hänen vaimonsa Claudia alkaa Juudeassa tuntea vastustamatonta vetoa kristinuskoon. Näinkö Uusi Testamentti kertoo? Ei, nuo ovat vain AS:n alanootteja muutenkin sekavaan historiaan, samoin moni muu kiemura. Mutta kirja elää, ei Gravesin eikä Waltarin, vaan Sahlbergin omilla ansioilla. Kirja vain paranee loppua kohti ja luo, sanoisiko näin, humanistisesti sovitetun ”kristillisen” kuvan miehestä, joka itsensä alennettuaan, virkaheittona maanpakolaisena elämänsä lopulla, oli onnellisempi kuin loistonsa vuosina Rooman ylimystön lakeijana. Upea juttu! Tosin: pitääkö historiallisen romaanin repliikkien aina olla niin tyyliteltyjä, että ne rivouksineenkin ovat enemmän lentäviä kermakakkuja kuin arjen rattoisaa rieskaa? JB 





Kuva: Aaro Matinlauri
Arkisto