Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Nose for Prose - kirja-arvioita

Jukka Tarkka: Muistumia. Siltala, 2017

Jos kirjoittaa ikänsä kolumneja ja toimii mielipidevaikuttajana (jopa eduskunnassa lyhyen aikaa), niin kai silloin on –  besserwisser. Näin on  JT:sta väitetty. Miten asia oikeasti on? Minä kerron: JT on vain liian usein ollut oikeassa alueella, jolla on helppo erehtyä: turvallisuuspolitiikassa. Joka ei, aivan oikein, ole mikään kansanäänestysasia. Sen sijaan tämä ”besserwisser” on tässä kirjassa joko liikuttava tai vain ovela ottaessaan ”avoimesti” puheeksi vähäisetkin puutteensa tai virheensä. Onko meillä tässä jokin tulevaisuuden auktoriteetti-legitimaation resepti? Tähän asti auktoriteetit ovat olleet  ihmisiä, jotka eivät todistajien läsnä ollessa erehdy. JT maustaa oman tietävän signaalinsa häiritsevällä moka-hälyllä. En ole vielä tottunut tällaiseen itsensä tukisteluun muistelmissa. Edes Alvar Aalto, jonka artikkeli Inhimillinen tekijä – aiheenaan ihmisen erehtyväisyys, josta emme koskaan päästä eroon – sinänsä mainio teksti – tyytyi vain yleispohdintaan antamatta omista virheistään yhtäkään pirullista esimerkkiä. Mutta ehkä niiden tunteminen kuului lukijalta vaadittuun yleissivistykseen. Sitä JT ei sentään meiltä vaadi.  


Timo Vihavainen: Barbarian paluu. Otava, 2017

Kulttuuripessimisti Timo Vihavainen on pohtinut ”rappiota”. Niin, ei se niin yksinkertainen ilmiö ole, tarvitaan paljon esimerkkejä, ristiriitaisiakin, mutta suunta on ainakin selvä: ”alaspäin”. Kun hän pääsee herrasmies-ihanteeseen, hän muistelee aikoja, jolloin viihteen nykyraakalaisia ei vielä ihannoitu, jopa varas saattoi olla herrasmies, kuten Arsene Lupin! Ja toteaa: ”Tässä tapauksessa herrasmies tuskin alensi itseään. Pikemminkin roisto ylensi.” Tuiman Timon proosa on outo yhdistelmä moraalipaatosta ja ironiaa; ei siis voi olla aivan varma, ironisoiko hän tässä vai marmattaako taas. Jos tänään roistotyranni yrittää ylentää demokratiaa, onko se merkki rappiosta vai demokratian voimasta? Revi siitä – mitä ikinä repiä haluat. Populisteille tuima Timo on taivaan lahja: sivistynyt mies ja professori, ei mikään barbaari. Jos barbaarin tuntee siitä, että hän vihaa muita barbaareja (maahanmuuttajia ja omaa rappioeliittiä), niin tuima Timo kelpaa vain vihasankojen akateemiseksi töyhtökoristeeksi; häntä ei tarvitse lukea, saati vaivata kovissa siivoustalkoissa. Ei-puristiselle lukijalle on miellyttävä yllätys, että se mitä professori sanoo menneisyyden kummallisista ilmiöistä, on monin verroin kiinnostavampaa kuin mitä hän sanoo nykyrappion tuomittavista ilmauksista. Edellisistä hän kirjoittaa sekä viileästi että uteliaasti.        


Lena Andersson: Enpä usko. Suom. Sanna Manninen. Siltala, 2017

Dagens Nyheterin kolumnisti LA filosofoi tässä kirjassa niin letkeästi, ettei heti huomaakaan, että hän filosofoi. Esillä ovat periaatteet ja mitä ne tarkoittavat. Kun LA pääsee vastauksiin asti, tulosten soveltaminen jää sitten muiden harkittavaksi. Yksi huomiota saanut periaate on vapaan liikkumisen periaate. Se on LA:lle ehdoton, kuten sananvapauskin. Jos muuttaisin vapaasti Kiinaan, minulla olisi siis hyvä syy vaatia, paitsi itselleni, myös kiinalaisille sananvapautta. Kiinalaiset voivat tosin pilata iloni vaatimalla minulta parempaa kiinan taitoa (tai heittämällä minut vankilaan, jos hankkisin sen, mihin muuten olisin täysin vapaa). Vapauteen kuuluu, että kaikki on mahdollista. Mutta pakolaisongelman edessä liikkuminen on aika epävapaata. Pakolaisia verin ja vaistoin vastustavat eivät liioin ole vapaita, vaan arkaaisen luontonsa orjia. Näin liikkumisen vapaus koskee vain muutamia kyvykkäitä ja ryhmistä tunnontuskitta erottuvia yksilöitä. Vapaus näyttäisi LA:lle olevan myös kykyä vastustaa geenityranniaa, lisääntymisen biologista imua. Joskus hengen riippumattomuus menee äitiyden ja isyyden edelle. Sen voi ymmärtää. Mutta nämä periaatteet ovat rajallisia. Käytännön sovelluksissa puhutaan historiasta, laeista, tavoista, instituutioista ja laumoista. Ehkä maailman pitäisi vain olla suopeampi paikka riippumattomille yksilöille. Sillä eikö totta, ihmiskunnan enemmistö seuraa kyllä raskaasti laahustaen perässä? Ainakin joskus. LA on hieno nojatuolifilosofi ja herkän sinisilmäinen idealisti, mutta yhtä kaikki kelpo liberaali, hyvä kirjoittaja, asioiden taitava yksinkertaistaja.    


Kalevi Kalemaa (toim.): Palava totuus. Historian merkittävimmät puolustuspuheet. Into, 2017

”Joka puolustaa itseään, se syyttää itseään” - ilkeä ranskalainen sanonta. Yksi puhe on tässä mielessä ylitse muiden: Sokrateen puolustuspuhe. Mies varmisti, ettei säästyisi kuolemantuomiotta; koko puolustus ajoi syyttäjän asiaa. Se on edelleenkin ”historian merkittävin puolustuspuhe”, mutta kirjan finaalitekstistä, Seppo Heikinheimon valituksesta, ettei hänellä ole syytä elää jos Jumalasta ei näy merkkejä, sen merkittävyydestä en olisi niin varma (älyllisesti haastavampaa olisi puolustaa itsemurhaa kristillisen Jumalan edessä). Retoriikalla on apologian lajissa aina roolinsa, mutta asiasisältökin on kijassa otettu huomioon (mm. maailmanrauha ja ihmisoikeudet). Mahtipontisuutta ei ole voitu välttää, ja sitä me nyt vähiten tarvitsemme. Sen välttämiseksi mukana olisi voinut olla noita renessanssin ironisia ylistyksiä: tyhmyyden ylistys, kaljuuden ylistys, kirppujen kauniit puolustelut…     


Kari Nars: Mauno, optimistinen pessimisti. Standpoint, 2017

Tämä on koivistolaista aforistiikkaa sitä myötäilevällä proosatuella. Jos etsii Trumpin vastakohtaa, Kari Nars on sen löytänyt. Suuri vaatimaton ”Mauno”, aina niin arvoituksellinen. Opin nyt, että MK oli pienestä pitäen lukenut Raamattua, ja sehän selittää viehtymyksen kuvakieleen. Siitä  on runsaasti esimerkkejä, upeita MK:n aforismeja ja opetusanekdootteja. Silti epäilen yhä, oliko presidentiltä viisasta kieltää alaisiltaan lausuntojensa tulkinnat, mm. diplomaateilta (evankelistoiltaan), joiden arkityötä on selventää presidentin tarkoitusperiä, ennustettavuuden nimissä. Tässä oma aforismini: Jos on arvaamaton pässi (vrt. Trump), muuttuu pian ennustettavaksi: jos ennustettava kettu, muuttuu pian arvoitukselliseksi. Kettua voi tulkita vain toinen kettu. Kari Nars? No, matalan profiilin…   


WSOY:n syksyn dialogikirjoja: Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov: Keskusteluja taloudesta. / Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa mikä jää.

Toki Suomessakin osataan kiistellä kohteliaasti. Kunhan joku vain tilaa! Erinomainen esimerkki on Tommi Uschanovin ja Juhana Vartiaisen keskustelu, jossa TU toimii tasaveroisena, kysymyksensä ja moitteensa pohjustavana, sävyisästi pohdiskelevana haastattelijana. JV kumartaa kauniisti kritiikille ennen kuin tyrmää sen (usein myös hyväksyy). Argumentit ovat hiottuja. Kontrasti keskustelijoiden välillä on pieni, vaikka TU kutsuu itseään realistiksi (lue: nojatuolipoliitikoksi) JV:n sovitellessa yhteen hyvinvointi ja markkinatalousidealismia (nykypolitiikan  kova haaste, ei heikkohermoiselle suositella). Kannessa äijien suupielet roikkuvat, mikä antaa väärän kuvan kirjasta hengestä. Sen sijaan kaavamaista kontrastia on tarjolla, kun humanisti Janne Saarikivi haastaa antifilosofi-fyysikon Kari Enqvistin. Kohteliaaksi menee nytkin, mutta myös kahden riikinkukon tyylisulkien esittelyksi. No, Janne on etevämpi kielen tutkija kuin Kari, mutta Kari osaa heilutella kieltä komeammin, puhua meren, äänen ja hiusten aalloista kuin runoilija ikään. Miten asia sanotaan, siitä tulee tärkeää, kun tiedetään että sanojat eivät liikahda asemistaan. Oman älynsä kumpikin tuntee ja oman hyvänsä sitä paremmin, mutta miten hyvän ja tärkeän ympäröi niin että ympyrät myös leikkaavat toisiaan!  


Jukka I. Mattila: Autuaita ovat rauhantekijät, Reuna, 2017

Sotadekkari on haastava laji: pitää tasapainoilla historian, rikosmysteerin, psykologian, moraalin ja kaiketi vielä romantiikan vaatimusten välillä. Jos historiaa edustaa vain yleinen stressitunnelma, asesähläily sekä tunnettujen henkilöiden (Mannerheim) lähikuvaus, se ei ehkä riitä sotahistorian harrastajalle. Tässä dekkarissa miesten (upseerien) ystävyys on kuvattu hyvin, mutta romanttinen sivutarina on luvattoman heikko, mikä uhkaa kaataa koko pataässien ja ristijannujen herkän korttitalon yhdellä kömpelösti lisätyllä herttakuningattarella. 


Karl-Erik Michelsen: Vapaakaupan vartija. Kauppakamari, 2007

Toimiakseen ja vaurautta tuottaakseen vapaakauppa tarvitsee avoimia talouksia ja pirteää kilpailua, mutta, kuten Karl-Erik Michelsen surukseen toteaa, ”tällainen tilanne on ollut maailmanhistoriassa pikemminkin poikkeus kuin sääntö”. Tästä vapaakaupan Prokrusteen vuoteesta kirja kertoo. Kun Suomen kauppakamaria perustettiin 1917, vapaakauppaan kohdistettiin toiveita. Käytännössä sitä rutistivat uuden kansallisvaltion kriisit ja ensimmäisen maailmansodan ruokkima nationalismi, pula, kansojen epäluulo, valtion tarpeiden ylikorostuminen. Sama meno jatkui toiseen maailmansotaan: Versaillesin rauha, kuten Keynes ymmärsi, oli kaupan kannalta onneton. Se litisti Saksan ja aiheutti vahinkoa myös voittajavaltioille. Toinen maailmansota ei tuonut kohennusta. Koska 1900-luvun historia on niin vahvoilla tässä kertomuksessa, se kertoo yhtä paljon, ellei enemmänkin, politiikan oppivuosista tai ylivallasta (talouden sääntelystä) kuin talouden kaikkivallasta. ”Raha ratkaisee”, sanotaan, mutta sanonta täytyy asettaa yhteyksiinsä: milloin se tarkoittaa virkamiesten lahjomista, milloin sitä että kilpailu määrittää hinnat. Kirja on kiintoisa talouden ja politiikan vatkain. Ja lopuksi: kun vapaakauppa sai kylmän sodan jälkeen uutta tuulta purjeisiinsa, kuinka kävikään. Nationalismi ja protektionismi nostavat taas päätään. Eli jotain politiikan oppivuosista näköjään ”opittiin”.           


Ruurik Holm: Yksilönvapaus. Into, 2017

Ruurik Holm, teoreettinen filosofi, arvostelee perinteisen vasemmiston kollektivismia. Hän patistaa uutta vasemmistoa ”yksilövapauden” uudelleenarviointiin. Mikä tässä on enää vasemmistoa? Ehkä se, että yksilön vapautta käsitellään ”hyvinvointivaltion” kulmakivenä. Se pitää taata kaikille kuin oikeus työhön ja terveyteen. Entinen vasemmisto ajatteli vielä historiallisesti, tämä uusi harrastaa sieviä distinktioita. Tehdäänpä siis nyt ero yhdentekevien ja relevanttien, hyvien ja ei-toivottavien valintojen välillä... Viis suunnitelmataloudesta! Vapaan valinnan on silti hyvä olla suunniteltu ja ennustettava. Jos vapaus olisi yksilölle ennustamaton riski, sitähän ei voisi enää pitää hyvänä. Otetaan käyttöön distinktio ”vapauden edistys” vs. ”vapauden konkurssi”. Tekeekö kukaan vapaa toimija konkurssia vapaasta tahdostaan? Ei, mutta yrittämisen vapauden vallitessa kyllä joskus (ikävä kyllä). Onko se enää hyvinvoinnin arvoista? Oikea vapaus on vapautta vain kun yksilö saavuttaa haluamansa. Valtion on luotava tähän kannustimia ja tuettava heikkoa, epätietoista yksilöä. Jos vapaus silti kääntyy yksilöä vastaan, ketä pitää syyttää? Valtiota. Se ei tehnyt tarpeeksi yksilön hyväksi. Olkoon yksilö aina vapaa pahoinvointivaltiosta.       


Henrik Meinander: Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Suom. Kari Koski. Otava, 2017

Meinanderin uusinta Mannerheim-elämäkertaa lukiessa koin, että nuoresta etuoikeutetun luokan hulttiosta ja ikkunansärkijästä, sittemmin taitavasta ratsumiehestä, tuli ”Mannerheim” Kiinassa, jossa hän oli tiedustelutehtävissä ja sai esittää jotain muuta kuin oli. Hän oli tätä ennen ollut ilman Roolia; nyt hänellä oli se (tutkimusmatkailijan rooli) ja hän esitti sen taidolla ja antaumuksella. Tänään hän saa olla eurooppalainen esiEU-aristokraatti ja ”taantumuksellinen”. Tuo taantumuksellinen aitous hyväksytään, koska hän samalla oli (on) kansallinen sankari, kansan suosikki, ”suuri suomalainen”, myyttihahmo. Hän ei Roolia esittäessään yrittänyt miellyttää aikansa poliitikkoja, mutta vetosi ylväydellään, roolinsa pikkutarkalla hallinnalla ja erilaisuudellaan tavalliseen sotilaaseen. Lopulta emme edes HM:n tarkoista havainnosta huolimatta saa tietää, kuka tämä mies oli ”haarniskansa” (ilmaisu HM:n) takana, mutta tuskin hän itsekään enää tiesi sitä. Yhtä kaikki hieno kirja!     


Aimo Ruusunen: Opin haussa ja kaukokaipuussa. Kulttuurimatkailua ennen vuotta 1918. Warelia, 2017

”Tämä tutkielma käsittelee lähinnä satakuntalaisen kulttuuriväen matkustelua ulkomaille ennen Suomen itsenäistymistä”, sanoo kirjoittaja AR. Hyvä lähtökohta, mutta miksi ei muun maailman maakuntiin? Van Goghin värit eivät räjähtäneet ”ulkomailla” tai Ranskassa, vaan Ranskan eteläisissä maakunnissa. Satakuntalaisia esimerkkejä vieraiden vaikutteiden saajista ovat AR:lla  mm. Akseli Gallén-Kallela, Emil Cedercreutz, Elin Danielsson, Selim Palmgren. Ovat vaikutteet toki tärkeitä. Mutta usein matkustetaan myös ei-vaikutteiden toivossa. Erikoisin kohta kirjassa koskee A.Gallen-Kallelan Kullervon sotaanlähdön rakenteellista samankaltaisuutta italialaisen Guidoriccio da Foglianon 1300-luvun freskon kanssa, joka kuvaa ratsastavaa, sotaan lähtevää ylimystä. Akseli oli jo tehnyt Kullervonsa ja hämmästyi nähdessään vanhemman maalauksen Italiassa "ensi kertaa". Oliko hän saanut vaikutteita? Ehkä tiedostamattaani. Tai sitten ei. Taideteko voi olla ”laajentunutta muistia” tai muodikkaasti ”neurogramma”, joka aktivoituu kun hermosto uneksii, ei tiedä mutta ponnistelee tietääkseen ja nähdäkseen. Matkustelu avartaa, mutta joskus tietämättömyyden syyhy kai kutistaa huomion välttämättömään, jo Satakunnassa opittuun?     


Jörn Donner: SuomiFinland. Suom. Kari Koski. Otava, 2017

Kirjassa Toisinajattelijoiden Suomi (2016) Jörn Donner luettiin 1900-luvun jälkipuoliskon johtavien toisinajattelijoiden joukkoon. Tästä hän itse toteaa: ”Ei ole kummoinenkaan kunnia tulla nimetyksi toisinajattelijaksi, koska nimitys merkitsee sitä, ettei ole onnistunut muuttamaan maailmaa.” Onhan JD toiminut kansanedustajana, mutta ei hän siitäkään ota isänmaan muuttajan kunniaa. Mieluummin hän kirjoittaa maailmasta. Ja nyt ”paskillin” Suomesta. Miehen kunnia-asiana on kovin suomalaiseen tapaan olla ottamatta kunniaa mistään. Saa nauttia salaa, kun sitä tyrkytetään. Ja kirjoittaa siitä.   


Harald Olausen: Tom of Finlandin salaiset muistelmat. Kulttuuriklubi,2017

Harald Olausen lähetti Tom of Finland-romaaninsa. HO esiintyy Tomin, nyt esiripun takaa framille nostetun homoheeroksen, salamuistelmien löytäjänä ja kommentaattorina. Tomista tulee itsensä kiihkeä tutkiskelija. Mies on niin kiinnostunut itsestään että aika kuluu näissä puuhissa. Mitä julkisuudesta (sitä ei ollut sodanjälkeisessä Suomessa tarjolla muutenkaan)! Mietin että nyt saan tietää kuka tämä Tom of Finland oli. Tiesikö mies sitä itse ongelmissa räpiköidessään? Suurelti salaisuus säilyy romaanissa. Isomman merkityksen saa Haraldin ja Tomin vimmattu tapa kuljettaa tarinaa (jos ”tarina” on tässä oikea sana). Jokainen virke houkuttelee ymmärtämiseen ja johdattaa sanakaaoksiin. Ensin luulee, että Harald ei tiedä mitä kirjoittaa ja miten. Tulee virheitä ja hämäryyksiä; pitkistä kehittelyistä puuttuu verbi, joka antaisi avaimen sataan sanaan. Mutta vähitellen hämäryyksistä tulee oma seikkailunsa. Alkaa tuntua, että Harald tekee tuon kaiken tahallaan, ärsyttääkseen ja pilaillakseen sivistyksellään, josta esittää meille hämmentävän pateettisen pisuaari-version. Harald on aikamme suuria dadaisteja. 


Tito Colliander: Ortodoksinen usko ja elämännäkemys. Suom. Paula Kononen. Toim. Teppo Siili. Kuvitus Ina Colliander. Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta, 2017

Tito Colliander oli kirjailija, ja minua on aina kiinnostanut miten kirjailijat sanoittavat sisäistä elämäänsä. On kuin se eläisi vain herkän, persoonallisen ilmaisun varassa – siinä sisäinen elämä muistuttaa kummasti fiktiota. Joka saa uskottavuutta (ja samalla monimielisyyttä) omaperäisestä kielestä ja kuvauksesta. Sikäli tämä kirja oli pettymys. Se seurailee uskonoppia ja hokee ”sisäisen kokemuksen” tärkeyttä, täysin ulkonaisesti. Ja tiesittekö, uskoa ei voi lähestyä ulkopuolelta, vain ”sisältä”? Miten, jos ilmaisu ei vedä sisäänsä? Ja sitten tämä Marian ja Martan juttu! Se saa sen tavallisen kuittauksen. Mariaa odottaa ”iankaikkinen elämä”. Siinä hän imee mestarin sanasadetta kuin metsän tatti, eikä auta Marttaa, joka touhuaa yksin hiki otsalla – ja kenen hyväksi? Kaikkien noiden laiskimusten. Martta olisi minusta kunnianpalautuksen arvoinen, ihminen joka tekee hyvää eikä vain huokaile. Ja osaa tarpeen tullen ilmaista itsensä terävästi. Ei, huokailija vetää pitemmän korren. Martalle ei suoda sisäistä elämää. On se niin väärin, mutta tässä taidan purnata yksin?


John Hirst: Euroopan lyhin historia. Suom. Helene Bützov. S&S, 2017

Ne jotka ovat olleet sitä mieltä, ettei historiassa ole järkeä, ovat onnistuneet selostamaan historian lyhyesti; ne joiden mielestä siinä on järkeä, ovat tarvinneet enemmän sivuja. Yksi tapa saavuttaa lyhyys on jättää henkilönimet vähälle: Rooma oli, Saksa tahtoi, Ranska loi… Tämä on John Hirstin yksi valtti, toinen on se, että hän on australialainen (kyllä- ja ei-eurooppalainen). Mutta kiehtovin ajatus on:  koko tuon maanosan historian tulos – meidän Eurooppamme – on sekoitus monesta ristiriitaisesta, kipinöiden ja sähisten yhteytyvästä perinnöstä. Olemme aikojen cocktaileja, jos emme henkisesti jakautuneita, skitsoja! Yhteistä eurooppalaista identiteettiä ei tietenkään ole, jos vain erottava yhdistää. Ja jos nyt Euroopan historiasta etsii järkeä, se löytää omasta psyykestään – niin monena versiona kuin sielu sietää. Siksi on hienoa olla eurooppalainen. Siksi koomista. Siksi murhetta. Siksi kirottua. Siksi Sitä Jotakin. Sitä ei olisi pitänyt suositella muille kulttuureille. Ja siksi sillä oli vientiä. - Siinä lyhyt yhteenveto.  


Harald Olausen: Anteeksipyyntö ei riitä ja muita epätoivon esseitä. Kulttuuriklubi, 2017

Epätoivon esseitä? Jos iloinen, estoton poleemisuus lähtee epätoivosta, miksipä ei. HO kirjoittaa sekä ruotsiksi että suomeksi samassa kirjassa, ruotsiksi selkeämmin; suomi antaa oikeuden vaahtoilla ja ajoin unohtaa kielioppisäännöt. Antaa olla: tyyli on lennokasta. Demareista lähelle kokoomusta siirtynyt ”stubbililainen” vastavirran lohi, politiikan mutta myös taiteen, filosofian ja uskonnon kommentaattori on romanttisiin illuusioihin sortuva nurjailija. Uskoo Donald Trumpin ”aitouteen” (tai aitouden ihanteeseen politiikassa; hieman eri asia) sekä loanheittoon (esim. ”puhevammaista” SDP:n Rinnettä kohtaan, vaikka ongelmana on SDP:n uudistumisvaje). Politiikassa on siis valttia kyky puhua liukkaasti, löytää oikeat eleet ja rehdit kiteytykset. Jos ymmärrän oikein: pitää ajatella rationaalisesti, mutta ei saa antaa sen näkyä liikaa eikä kuristaa sielua. Siinä sääntö – turhia sääntöjä vastaan. Ja tämä sanotaan sivistyksellä prameillen, viittausten ohimarssein (Platon, Shakespeare, Goethe, Toulmin) ja pitkin rönsyilevin virkkein. Huuma on nuoren skribentin etuoikeus. Ehkei tämä jää tähän.    


Heino Nyyssönen: Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus. Atena, 2017

Unkari kiinnosti minua pehmeän vallankumouksen aikoihin. Kirjailijat ja poliitikot jakoivat samat huolet ja toiveet. Haastattelin eri henkilöitä, etenkin ”liberaaleja”, jotka silloin juhlivat, mutta ovat nyt hävinneet kuvasta. Kirjoittaja, tutkija Heino Nyyssönen on varsin perusteellinen, ehkä liiankin, pikkutietoineen ja historiallisine tarkennuksineen. Suuri ansio akateemisella alalla; mutta kirja on kai tarkoitettu myös muille –  meille jotka etsimme politiikasta linjoja, varoituksia, polemiikkia, tulta, huutomerkkejä! Ymmärrän mitä kirjoittaja tuumii (hän suhtautuu epäilevästi nykyunkarilaiseen identiteettipolitiikkaan ja ”illiberaaliin” hallintoon, ”orbanismiin”). Unkari tuntuu olevan tutkijalle liian läheinen jotta se kiihottaisi ulkopuolisen ajatuksia. Kirjoittaja on varautunut siihen, että Unkarin malli leviää EU:ssa (mitä hän ei toivo). Ja kävikin niin, että suunta EU-asenteissa kääntyi keväällä 2017. Koskaan ei tiedä milloin se kääntyy taas nationalismiin päin. Silloin tätä kirjaa voi ehkä taas lukea ”oikeassa valossa”.      


Ajatusten lähteillä. Toim. Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen. Gaudeamus, 2017

Aatehistoria voi olla jännää. Se tulee jännäksi, kun se auttaa ottamaan etäisyyttä nykypäivään ja löytämään menneistä ajatuksista kimmokkeita myös nykymeemien ja aatepohjaisten käytäntöjen kritiikkiin. Aatehistorian ensisijainen tehtävä on, kuten tässä kirjassa todetaankin, ymmärtää aatteet aikansa kontekstissa. Mutta jos se jää siihen, se on vain tietävää tarinointia vailla jännitystä. Mitä tarkoitetaan, kun kirjassa kerrotaan, että Descartesin filosofia ”vaikutti ratkaisevasti aristotelismin häviämiseen”. Aristotelismin? Antiikin vai Descartesin ajan kontekstissa? Hävisikö Aristoteleen perintö muka jonnekin? Miten aatteet, sopivasti vieraannutettuina tai ajan hämärtäminä, tuottavat jatkuvuutta, halusi sitä tai ei, siinä se juju on. Kiintoisaa jos haluaa ja purkaa jonkin väärinkäsityksen tai vanhan tulkinnan ja osuu samalla nykyajan myyttiin tai ajattelematta hyväksyttyyn käytäntöön. Aatehistoria ei saisi vain tehdä vierasta ymmärrettäväksi nykyajalle, vaan tehdä sen avulla vieraaksi jotain – tässä ja nyt! Eikö se ollut myös 1900-luvun alun venäläisten formalistien kirjallinen ohje: tehdä tuttu vieraaksi.  Vai saivarellaanko nyt siitä, mikä heille 1900-luvun alussa oli ”tuttua”?     


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY, 2017

Sinikka Nopola on nopea ja nokkela sanankäytössään. Tästä pakinakokoelmastaan takakansi kertoo, että se kattaa ”esseen, novellin, kolumnin ja proosarunon koko repertuaarin”, ikään kuin ”pakina” ei enää kuvaisi tuota kaikkea yhdellä sanalla. Ei enää lueta Guss Mattssonia, joka pani pakinaksi sivistyksen ja ajankohtaisuuden, huumorin, ironian ja dialogin kaikilla mausteilla. Luulen että Guss M. olisi pitänyt Sinikka N:n jutuista, ”koko repertuaarista”. Tyylin keveys lienee perintöä Sinikka N:n journalistisilta vuosilta, ellei myös lastenkirjoista… Substanssia on vähän, mutta less is more: huomaa kyllä että elämää ja ihmisiä on tarkkailtu, jopa filosofien nimet hallitaan (sen pitemmälle menemättä). Jos on kiireitä, näitä juttuja voi ilokseen lukea, sivun sieltä, toisen täältä. 


Timothy Snyder: On Tyranny. Twenty Lessons from the Twentieth Century. The Bodley Head, 2017

Yalen yliopiston historian professori kertaa viime vuosisadan totalitarismin opetuksia Orwellin hengessä. Vuosien 2016-17 tapahtumat (nationalismi, muukalaisviha, äänestysapatia, some-propaganda ja -kuplinta, koko uustyrannian uhka) on huolena, johon TS koettaa keksiä ytimekkäitä reseptejä. Sinänsä yksinkertaisia, käytännössä vaikeita. Yksi päähuolista on, että tyrannia ja terrorismi tukevat toisiaan,


Pekka Korpinen: Suomi kääntyy länteen. Talouden tarina sisäpiiriläisen kertomana. Into, 2017

Sisäpiiriläinen demaripoliitikko ja kokenut talousmies Pekka Korpinen kirjoittaa kiinnostavasti UKK:n ajasta ja viekkaista, osin salatuista askelista kohti läntisiä instituutioita (ensin EEC, sitten EY ja EU, päälle huono eurojärjestelmä). Kokenut mies; kokemusten koulun hän kävi yya-Suomessa; ja sen näkee. EU näyttää kansallisesta näkökulmasta yhä hieman epäilyttävänä leirinä, jossa Saksa jyrää muita permantoon. Eurovaluutan suhteen saa olla muodikkaasti jälkiviisas, mutta nyt eletään EU:n kanssa haasteiden aikaa. Mitä on ”länsi” tänään? Aiemmin se oli USA & demokraattinen Eurooppa. Nyt ei Trumpin USA:sta enää tiedä. Saksa ilman EU:ta voisi olla ikävämpi johtaja kuin Korpisen ”liian vahva”, silti läntinen, unionimaa. Onko Suomi länttä vai ei? Olihan se sitä poliittiselta identiteetiltään jo JKP:n ja UKK:n aikana, vaikka ilmaisu ei ollut suuressa huudossa. Kirjan paras ajatus on sen motto: ”Meillä pitäisi kansan ymmärtää asiat ilman että niistä selvästi puhutaan” (Paasikivi). Mitä lännen syväkriisi sitten palvelisi? Ehkä sitäkään ei tarvitse sanoa niin selvästi. 


Joonas Pörsti: Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa. Teos, 2017

Joonas Pörsti tekee selväksi, että propaganda käy (taas) kaupaksi, lisäksi hän antaa faktapohjaisia esimerkkejä propagandan historiasta; milloin, miksi ja miten. Hieno tutkimus. Propaganda määrittyy siis tunnevaikuttamiseksi käyttämällä hyväksi piileviä stereotypioita. Ilmeisesti älypropagandaa ei ole; myös älyköt liittyvät tunnesitein yhteen jonkin puolesta. Kysymyksiä: onko älyköillä ollut oma ”kuplansa” jo ennen somea? Mikä on ns. tunneälyn asema? Voiko demokratiaan kiintyä tunteella kuten erillisiin, vihoitteleviin sosiaalikupliin? Myös demokratiaa olisi JP:n mukaan puolustettava tunteisiin vetoavilla ”tarinoilla”. Jaha, meillä voisi kai käyttää haanpääläistä termiä ”lastu”; kyse lienee nyt informaatiotiheyden ja pituuden suhteista? Entä tarinaan kuuluva kohina? Joka muuttuu signaaliksi toisessa tulkinnassa? Eikö demokratiaan kuulu, että vallankäyttäjä voi todeta tehneensä virheen sekä silti säilyttää luottamuksensa? Miksi näin ei aina käy: poliitikon odotetaan eroavan. Virheensä tunnustettuaan hän voi olla entistä demokraattisempi johtaja. Propagandalle taas on tyypillistä, ei vain faktojen vääristely ja harhautus, vaan myös erehtymättömyyden vaikutelma, josta pidetään kiinni aina surkeaan loppuun asti. Onko niin, että väärä propaganda joutuu lopulta historian tuomiolle? Vai onko se voittajien propagandaa?  Vihoviimeinen kysymys: onko propagandan tunnistamisessa tarpeen turmeltumaton järki vai uhrin/altistumisen kokemus? 


Arthur Schnitzler: Myöhästynyt maine. Suom. Raija Nylander. Faros, 2017

Itävaltalaisen ”nuoren uudistajan”, nyt klassikon, jäämistöstä löytynyt, natseilta pelastettu ja oudon myöhään (2014) kotimaassaan julkaistu pienoisromaani 1900-luvun alun vanhenevasta runoilijasta, josta nuori polvi haluaa keppihevosensa matkalla maineeseen. AS edusti ”dekadenssia” (suhteellinen termi, natsivoittoinen, usein skeptikoille ja kokeilijoille annettu), mutta myös Freudin havaintojen ensioireilua proosassa. Dekadenssi ja Freud ovat tässä vahvoja sanoja, mutta kuvauksena psyyken epävakaudesta ja monimotiivisuudesta Myöhästynyt maine on edustava kuriositeetti. Myös lukijan asenne heiluu säälistä ja ivasta ajoittaiseen innostukseen. Se tekee arvosanan antamisen vaikeaksi, ellei sitä anneta juuri ”hyvästä häilynnästä”. Klassikko, mutta vaisuhko; ei jää kirjahyllyyni.   


John Williams: Augustus. Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017

Kun 10 vuotta sitten luin tämän kirjan alkukielellä, pidin mahdottomana että se joskus ilmestyisi suomeksi. Olin väärässä! Mutta sikäli oikeassa, että meillä ei takuulla Augustusta olisi ilman Stonerin vetoapua. Augustus on yksi lempikirjoistani. Historiallinen romaani, kirjeromaani, Rooman keisarin elämäkerta, vallan kuvaus, tyyliromaani. Jäljittelee latinan ylevää kirkkautta: suomeksi aika suuri haaste. Mutta suurin ongelma on hajanaisuus moninaisuudessa. Williams olisi saanut romaanista  ”vetävämmän” keskittymällä valtias Augustuksen ja hänen tyttärensä Julian suhteeseen. Siihen liittyy kirjan mehevin, psykologisesti hämmentävin aines. Miksi älykäs ja oppinut Julia toimi niin kuin toimi (typerästi tai jälkiviisaasti nais- ja seksiemansipaation edelläkävijänä)? Miksi rakastava isä määräsi tyttärensä maanpakoon, elinikäiseen vankeuteen Pandaterian saarelle? Historioitsijat viittaavat Rooman avioliittolakeihin, Julian ”irstailuun” ja epäilevät jopa osallisuutta salaliittoon. Kirjailijan täytyy ottaa kaikki huomioon ja mennä vielä syvemmälle, kuten Williams tekee. Hänen keisaristaan tulee samalla liian kiltti ja viisas: lempeä strategi, valtias joka mieluummin seurustelisi runoilijoiden (Horatiuksen ja Vergiliuksen) kanssa. Hän tappaa ja harjoittaa politiikkaa vain pakosta. Hän kokee eläneensä vain Rooman ehdoilla, toisin sanoen turhaan. Vallastaan hän ei silti olisi luopunut mistään hinnasta. Fiktiota kaikki ja juuri ristiriitoineen uskottavaa. Paranee vain uudella lukemisella. JB


Richard Sakwa: Taistelu Ukrainasta. Suom. Tatu Henttonen. Vastapaino 2017

Tekee hyvää lukea tekstiä, joka esittää yleisen mielipiteen vastaisia analyysejä. Se on yksi vanhoja paheitani: vasta-ajattelu. Venäjän Krimin/Ukrainan politiikan ymmärtämisessä voi tietysti pian mennä kaunistelun puolelle: Putinin voimapolitiikan ja kybersodankäynnin legitimointiin. Yleensä tieteellinen johdonmukaisuus vaatii: valitse näkökulmasi ja  pysy siinä - ja kas, Putinista tuleekin äkkiä sankari. Hyväksyn RS:n perusteesin: Naton laajeneminen, osoitti länneltä hyväntahtoista typeryyttä. Uskottiin  että geopolitiikka oli out. George Kennan totesi Clintonille Naton laajentamisesta, että se oli paha, traaginen virhe. Jos nyt virhe korjataan, tehdään se neuvotellen ja sovitellen. Se on politiikkaa. "Tieteellinen johdonmukaisuus" olisi sekin traaginen virhe. Toinen asia on sitten Ukrainan pyrky EU:n helmoihin. Henry Kissinger suositteli Ukrainalle "suomettumista": luopumalla Natosta voisi vielä haaveilla EU:sta. Kuka muistaa ajan, jolloin Suomessa pidettiin ovea auki EEC:n suuntaan? Samalla neuvostojohto vastusti tiukasti Suomen länsiavausta. Vallassa oli silloin kettu Kekkonen. Ukrainassa taas oli vallassa hra J-vitsi, jolla ei ollut samaa oveluutta ja pelitaitoa. Tulos oli mikä oli. 

   

Yuval Noah Harari: Homo Deus. A Brief History of Tomorrow. Vintage, 2017

Ensin Sapiens, sitten Homo Deus, tuhtia makrohistoriaa, joka yhdistää yleistajuisuuden, retorisen toiston, laajan oppineisuuden ja päivän kliseet. Olen ihmetellyt, miksi 1960-luvulla ilmestynyt Pierre Bertauxin Ihmiskunta käännekohdassa jäi niin tuntemattomaksi; se on yhä luettavissa: hyvää tyyliä, tieteidenvälisyyttä, tulevaisuuden aavistelua koskien naisasiaa, ajattelevia koneita, väestötiheyden merkitystä jne. Se oli perusmalli sille mitä YNH nyt tekee suurella suosiolla. Ero on tässä: internet on keksitty ja voidaan sanoa, että se on tulevaisuuden avain. Bertaux ei tiennyt internetistä, mutta aavisti jotain vastaavaa. YNH tietää, että sielua ei ole, ei ole vapaata tahtoa ja että teknologia vie kehitystä eteenpäin. Hyvä, kaikki on common sensea ja silti osin kiistanalaista: vapaasta tahdosta ei ole saavutettu yksimielisyyttä, sielustakin voi hienosyisesti kiistellä; aivotutkimus osoittaa että meillä on aliarvostettu kontemploiva system of internal attention, josta voisi puhua pitkäänkin, mutta ei nyt. YNH:n visiossa ihminen on muuttumassa teknologian tai ”dataismin” jatkeeksi (moderni panteismin versio etenkin kun jumaluus astuu kuvaan). Lopulta ihmisen (?) on valittava merkityksen ja vallan välillä! Miten valitset, jos vapaata tahtoa ei ole? Yksilöllä voisi olla, mutta ihmiskunnalla – tuskin. YNH ei anna profeetallisia takeita visionsa toteutumisesta; hän tarjoaa luettavaa markkinoille, joille ymmärrettävä teksti lupaa laajan globaalin lukijakunnan; olkoon, vaatimattomuus kaunistaa.      


Leif Salmén: Itämainen huone. Suom. Arto Häilä. Teos, 2017

Onko Leif Salménin esseistiikalle eduksi vai haitaksi, että hän on marmattaja ja kaiken vastustaja – ainakin nykymaailman suhteen? Etua kyllä on: pystyäkseen hengittämään tai sietämään omia myrkkyjään hänestä on tullut erinomainen historian ja klassikkojen tuntija;  menneisyys toimii kuin rauhoitusaine: Ei jarruta syvyyksiin sukeltamista tai upottautumista. On haittaakin: kun ajatus käy EU:hun, joka ei hänelle ole kuin rosvojen pesä, tai vain Suomen poliittiseen kulttuuriin, hänen haavoittunut ja yksinäinen ihanteellisuutensa reagoi kaikkeen, siis kaikkeen poliittiseen, kuin tulehtunut lihas. Soisin hänen löytävän oman liikkeensä, vaikka se olisi sitten klassinen nationalismi, mutta mikään ei kelpaa, paitsi yksinäisyys ja uhma.  Poliittisesti se maistuu paasilinnamaiselta happokatkerolta, mutta kulttuuriarvojen osalta parhaalta laatuviiniltä mitä tästä maasta löytää. 


Jaakko Iloniemi, René Nyberg, Petri Hakkarainen: Trump, Putin, Merkel ja Suomi. Otava, 2017

Kolmen diplomaatin analyyttinen ponnistus käy yksiin sen kanssa mitä vv. 2016-17 mediaa seurannut tavis tietää jo, mutta on aina ilo seurata miten analyytikko jäsentää tietonsa ja mitä uskaltaa ennustaa. Oi voi, ennustukset jäävät vähiin, mutta ilokseni panen merkille senkin, että ”historian ironia” sallii sanoa asioita, jotka ainakin ironian osalta pitävät kutinsa, kuten tämä miete, joka liittyy Trumpin mahdollisesti eristäytyvään, länsinihilistiseen ulkopolitiikkaan sekä Saksan mahdollisesti aktiivisemman johdon (Merkelin?) linjaan: ”Historiallinen ironia on moninkertainen, jos päävastuu lännen puolustamisesta siirtyy Washingtonista Berliiniin, vieläpä itäsaksalaisessa reaalisosialismissa varttuneen liittokanslerin käsiin.” Edessä on levoton vuosi, mutta ei hätää: analyytikkojen levollisuus on tarttuvaa.     


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor. Suom. Liisa Ryömä. Tammi, 2017

Takavuosina Torgny Lindgrenin Akvaviitti nousi päähän. Näköjään olin kirjoittanut siitä Hesariin jutun 2009: ”Akvaviitti on ironinen aikuisten satu.” Sellainen on myös Taiteilija Klingsor. En malta olla taas hämmästelemättä TL:n tyylin yksinkertaisuutta: vivahteikasta, persoonallista, harvinaisilla (usein maalaisperäisillä) sanoilla ryyditettyä, tyyliä joka on yhtaikaa naiivia ja ironista, siis kaikkea muuta kuin yksinkertaista! Päähenkilöllä on taiteilijan ote hiukkasfysiikkaan: kuollutta ainetta ei olekaan. Tieteen ulkopuolellahan tuo lienee animismia. Vinon kannon päälle unohtunut lasi kääntyy vinosti kohti valoa – yksi ainoa pieni havainto riittää taiteilijanuran sytykkeeksi. Ja taustaksi yhdelle suurelle kylänäyttelylle, jollaista ei joka vuosisata nähdä. Jos minä tämän kerron, kukaan ei usko. Mutta kun Torgny Lingren sen kertoo… Eikä uskokaan silloin ole niin yksinkertaista. Ruotsissa arvostelijat haluavat uskoa, että Klingsorissa TL kuvaa itseään. No ehkä, ilman sarvia ja hampaita.   


Yrsa Stenius: Sanojen valtias. Suom. Laura Jänisniemi. Teos & Förlaget, 2016

Toimittaja, kirjailija ja sosialidemokraatti Yrsa Stenius arvostaa Mauno Koivistoa, mutta ei siksi että tämä kutsui journalisteja sopuleiksi, siis laumaeläimiksi. No, YS ei olekaan sopuli. Miten ujonarasta tytöstä, joka järjesti nuoren sielunsa kaaosta kirjoittamalla, tuli huippujournalisti sekä Suomen lahja Ruotsin lehdistölle? Aika, 1970-luku, oli ihmeellinen: samoinajattelun kausilla on yllättäen varaa yksilöllisyyksiin – niin vain pääsi tapahtumaan. Vahingossa. Toista on Yksilöllisyyden aikoina. Olisiko tämä aika narsismeineen johtamassa kollektivismin voittoihin? YS kirjoittaa itsestään niin herkästi, introvertin vilpittömästi, kuin olosuhteet olisivat vain tehneet hänestä ainutlaatuisen tai muuten oudon linnun. Ja uskottavasti vielä! Sillä hän ei todellakaan kannata Individualismia. Paradoxe! Jopa politiikasta puhuessaan YS luo kaiken aikaa kuvaa itsestään. Journalismin Rembrandt?


Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suom. Antti Valkama. Tammi, 2016

Olipa kerran matemaatikko, jonka eksistentiaalinen muisti ei yltänyt 80 minuuttia pitemmälle; hän muisti kuitenkin matematiikan lait. Tästä rajoituksesta (miltei oulipomaisesti) kertova japanilainen romaani pettää häikäisevästi lukijan odotukset: matematiikan maailma ei ole kylmä – ei ainakaan kun sitä täydentää aina arvaamaton ja katoavan vivahteikas inhimillinen tekijä. Joka sekin liittyy lihan ja veren (rytmien, koodien, energian, emergenssin) kautta matematiikkaan ja siihen mikä ajan muutoksissa piilevästi säilyy. Sanotaan pois, että elämme ”muutosten maailmassa”. Kun se nyt on sanottu pois, mitä jää? ”Ikuinen paluu” – kaikkine inhimillisesti tärkeine nyansseineen?              


Skeptismi. Toim. Malin Grahn-Wilder. Gaudeamus, 2016

Kun minua on aina pidetty skeptikkona, olen vähitellen alkanut uskoa että olen. Mutta tämä kirja panee mietteliääksi. Nykypäivän skeptikoita ”ei aina kutsutakaan skeptikoiksi, vaan esimerkiksi antirealisteiksi, agnostikoiksi ja relativisteiksi” (Ilkka Niiniluoto). No, ”euroskeptikot” ovat toki olevinaan nykyskeptikkoja. Tosiasiassa kaikki eurooppalaisuuteen ja EU:n asiaan uskovat ovat sitä sikäli kuin ovat mitään eurooppalaisesta perinnöstä sisäistäneet. Olisiko euroskeptikon vastakohta EU-fundamentalisti? Täysin absurdia sinänsä (mutta myös ihan mahdollista). Niin tai näin, otan kirjasta minulle mieluisana antiikin skeptikkojen ajatuksen, että mielenrauhansa voi varmistaa sillä, että osaa katsoa kutakin asiaa vähintään kahdelta kantilta ja elää ”kahden vaiheilla”. Voi olla näin, voi olla myös noin, päinvastoin. Mutta jos uskoo vain ”hyvään” tai ”toteen” vaihtoehtoon, silloin voi sanoa: hei hei, mielenrauha! Rauhallisena ja tasapainossa pysyy vain se, joka sopeutuu myös ”huonoon” vaihtoehtoon ja pahaan erehdykseen, kuten Brexitin, Donald Trumpin ja tulevien koetusten (protektionismin ja populistien mahdollisen menestyksen) jälkeen voi olla suositeltavaakin. 

 

Takashi Hiraide: Kissavieras. Suom. Raisa Porrasmaa. S&S, 2016

Japanissa kissoilla (kissalla) on tärkeä sija, paitsi elämässä, myös kirjallisuudessa. Missä määrin uusimman kissakirjailija Takashi Hiraiden kirjassa on piiloviittauksia omiin edeltäjiinsä, monet niistä klassikkoja? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa kirja on täynnä yksityiskohtia ja viittauksia, jotka täytyy siepata toisella lukemisella. Löytyy mm. Machiavellin ajatuksia kohtalosta ja sisusta. Onko kyse vain kissasta vai eri tavoista, joilla elämä jatkuvasti, miltei huomaamatta, yllättää eläjänsä? Tai miten eri puolia eri ihmiset samassa ilmiössä (kissassa) näkevät? Kirjailija on runoilija ja kuin ohimennen myös filosofi, arkkitehtuurin kriitikko ym. Kirjasta tuli hitti Ranskassa ja USA:ssa. Kriitikolle hankala kohde: rakenne ja moniaineksisuus suorastaan pakenevat länsimaisen lokeroivaa, selittävää analyysiä. Mitäs selität – oikeaa vai väärää asiaa? Yhtä ei voi kiistää: viehättävä lukukokemus.   


Asko Sahlberg: Pilatus. Like, 2016

”Aikamme Waltari” Asko Sahlbergin antikvoiva romaani Pilatus voisi olla jotain velkaa Robert Gravesin romaanille Minä, Claudius (jolle Waltarikin oli velkaa). Kummassakin nähdään heikko, myötätuntoa herättävä, jopa hellyyttävä mies mahtajan roolissa, historiasta tuttujen aikalaistensa keskellä. AS:n Pilatus ystävystyy jo alussa, Germanian sodassa, ovelan Sejanuksen kanssa, josta sittemmin tuli keisari Tiberiuksen uskottu ja petturi, eikä siinä kaikki: Pilatuksesta tulee yllättäen myös "Jeshuan" eli Jeesuksen nikotteleva ystävä; hänen vaimonsa Claudia alkaa Juudeassa tuntea vastustamatonta vetoa kristinuskoon. Näinkö Uusi Testamentti kertoo? Ei, nuo ovat vain AS:n alanootteja muutenkin sekavaan historiaan, samoin moni muu kiemura. Mutta kirja elää, ei Gravesin eikä Waltarin, vaan Sahlbergin omilla ansioilla. Kirja vain paranee loppua kohti ja luo, sanoisiko näin, humanistisesti sovitetun ”kristillisen” kuvan miehestä, joka itsensä alennettuaan, virkaheittona maanpakolaisena elämänsä lopulla, oli onnellisempi kuin loistonsa vuosina Rooman ylimystön lakeijana. Upea juttu! Tosin: pitääkö historiallisen romaanin repliikkien aina olla niin tyyliteltyjä, että ne rivouksineenkin ovat enemmän lentäviä kermakakkuja kuin arjen rattoisaa rieskaa? JB 


Alfred R. Mele: Onko vapaa tahto illuusio? Suom. Lauri Snellman. Viisas elämä, 2016.

Alfred R. Mele on tehnyt päätöksen olla valitsematta kahden päänäkemyksen välillä: sen jonka mukaan (1) vapaa tahto on yhteen sovittamaton determinismin kanssa ja sen jonka mukaan (2) ne ovat yhteensopivia. Hän on kiinnostunut aivotutkimuksesta, joka mittaa aikaa tiedostamattoman yllykkeen sähkösignaalista tietoisen päätöksen syntyyn ja toteaa että tietoisuudelle on mahdollista hylätä yllyke tietoisen harkinnan kautta. Hm! Tiedostamaton uhkaa muodostua determinismin ansaksi ja tietoinen päätös määrittyä yksin vapaaksi irtautuessaan tiedostamattomista syistä. Luovassa ideoinnissa, kuten harkinnassa, on kuitenkin aina myös tiedostamaton syvyytensä. Luovan löytämisen tiet voivat olla tukossa - mutta myöskin vapaita, samalla tahdottavia.        


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016

Kaikki tuntevat Johan Ludvig Engelin, saksalaisen arkkitehdin, joka suunnitteli Helsingin keskustan uusklassiset rakennukset eräänlaiseksi pikku-Pietarin kuvaksi ja jolle Helsingin kaupungin synnytys oli suoranainen elämäntyö. Kaikki tuntevat tai ei kukaan. Kun Jukka Viikilä kirjoittaa päiväkirjaa (tai yökirjaa) Engelin nimissä vuosilta 1816-40, hän tuskin imitoi henkilöä, jota ei ole tavannut ja josta tiedetään vain ulkonaisia seikkoja; JV on siis inkarnoitunut Engeliksi. Eli mitä? "Inkarnaatio" on kirjallinen roolinotto: tekijä hyödyntää omaa kokemustaan ja pyrkii samalla sen yli. Miten pyrkimys arvotetaan? Vaikea arvioida ja arvottaa ilman vertailukohteita: tekijän muita kirjallisia roolinottoja, jotka poikkeavat toisistaan ja osoittavat, ettei kukin inkarnaatio ole lopulta vain kirjailijansa omakuva. Nyt eroa ja ylitystä tuottaa historia: Helsingin alkeellisuus 1816 (verrattuna nykypäivään 2016), mutta Engelin melankolinen persoona asettuu yhtä kaikki parrasvaloihin. Nyt kuulen: ”Tämä on fiktiota!” Totta ja tuttua, tapa huitaista pois koko viittaus todellisuuteen, paitsi jos kysymys todellisuudesta asettuu persoonaan. Eli teknisesti: imitaation ja inkarnaation jänneväliin. Mutta jos katsotaan, että Helsinki itse on romaanin päähenkilö, no problem. Helsinki on jännä tyyppi ja JV saa siitä yhtä ja toista jännää irti. Kieli imitoi klassista tyyliä, tunnelma on sekä henkevä että hieman kuivakka.     


Robert Harris: Diktaattori. Rooma III. Suom Markku Päkkilä. Otava 2016

Cicero, humanismin kantavaari, historiallisen jännärin päähenkilönä? Kyllä, se toimii. Stoalaisuus on tässä yksi jännittävä aines muiden joukossa. Sillä Cicero, Caesarin aikalainen, oli myös stoalainen filosofi, joskaan ei Senecan luokkaa. Filosofina Cicero oli keskinkertainen Kreikan kaiku, mutta poliitikkona liberaalin tradition esiäännähdys. Tämä romaani osoittaa, millaisina aikoina stoalainen veri punnitaan. Kirjailijan pollein sanoin: ”Diktaattori kattaa ihmiskunnan historian myrskyisimmän vaiheen, ainakin vuosien 1933–1954 mullistukseen asti.” Oliko historioitsijoiden ihailema Caesar oman aikansa Hitler? Harrisin Caesar on kyllä psykopaatti, mutta myös charmiveikko ja kelpo strategi. Kuitenkin diktaattori! Caesarin jälkimainingeissa Cicero taistelee mielenrauhastaan – huonoin tuloksin – sekä tasavallan puolesta – yhtä huonoin tuloksin. Cicero maanpaossa, Cicero yllättäen Roomassa, Cicero senaatissa puhumassa Caesaria vastaan (seuraavana päivänä Caesarin puolesta), Cicero hengenvaarassa, Cicero juonittelemassa Pompeiuksen ja Octavianuksen kanssa, lopulta taas mieron teillä, finaalissaan: Ciceron paljastamassa kaulansa teloittajille, Ciceron stoalaisen tyyni loppu. Politiikka oli Ciceron intohimo; hänen osanaan oli navigoida ”sotaa janoavien mielipuolten välissä”. Caesarista voi kirjoittaa Ciceroa mainitsematta, mutta Cicerosta ei Caesaria mainitsematta. Stoalainen sopii sivuosaan, mutta vain äärimmäisiin, koetteleviin sivuosiin (kuten Seneca keisari Neron opettajaksi ja uhriksi – toinen trillerin aihe). Harris on tajunnut Ciceron armoilla olemisen dramaattisen potentiaalin ja henkisesti vetävän jännärin latauksen. Cicero-trilogian edellisiä osia olivat Imperiumi ja Salaliitto. Päättävässä kolmososassa nähdään nyt päähenkilö humanistina ja filosofina, siis marginaalissa, siis voimissaan. Kaiken aikaa eletään kynän/miekan terällä. JB                   


W.G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta. Suom. Oili Suominen. Tammi, 2016

Melankolista muistitaidetta, assosiaatioita ja poikkeamia, ajan pysäytyksiä, kohti- ja ohikatsomista, osallistuvaa sivullisuutta, hybridiproosaa. Joskaan mikään näistä määreistä ei kuvaa pelkästään Sebaldia, niiden omintakeinen yhdistely on Sebaldia. Se on poikinut perillisiäkin, mm. Geoff Dyer (The Colour of Memory), tosin letkeämmällä otteella.  Postuumi WGS koostuu muistiinpanoista; vain tarina puuttuu (vrt. Jacques Austerlitzin tarina Austelitzissa). Bricoleur-lukijalle jää vapaus kuvitella tarina itse. On lähtökuoppia, havaintoja Korsikasta, historiaa ja ympäristöä. Poissa on Sebaldin raskaus; tämä on raikas maistiainen, esimakua jostain. Ehkä romaanin tulevaisuudesta: lajien integraatiosta – sanotaanko ”ekonomian” ja ”diversiteetin” nimissä? Essee ja dokumentti pelastetaan romaanin avulla; samalla romaani muuttuu. Kirjailijan sanoin: ”Mitäpä me voimme etukäteen tietää historian kulusta, jota ohjaavat usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti…” Uskoisin silti, että romaanin lajipiirteenä (ja erona historiankirjoitukseen) tulee säilymään tuo Sebaldille ominainen tai Sebaldin hyödyntämä vanha hyvä niksi: epäoleellisen ja epätärkeän muodonmuutos oleelliseksi ja tärkeäksi. JB         

 




Kuva: Aaro Matinlauri
Arkisto