Väinö Blomstedt  2021

                        Nose for Prose / JB


Steve Richards: The Rise of the Outsiders. Atlantic Books 2018.

Poliittisena kommentaattorina tunnettu brittiliberaali Steve Richards selittää 2008 jälkeisen kriisiajan populismia “sivullisten” ulostulolla. Sivullisia on oikealla ja vasemmalla; yhteistä on, että eri tavoin toivotaan valtiolle korkeampaa profiilia. Oikeistosivullisilla se tarkoittaa nationalismia ja vasemmiston sivullisille valtion taloudellis-byrokraattista pönäköitymistä. Onko niillä suurta eroa? Yhteinen vihollinen on globalisaatio ja politiikan eliitti/yläluokka. Mikä sitten tekee sivullisista sivullisia? Termi tuo mieleen ”demokratian ritarin” eli liikkuvan äänestäjän, jota Veli Merikoski ylisti 1970-luvun Suomessa. Tuolloin puolueuskollisuus oli suurta ja ritarit huolehtivat siitä, että hallitukset  vaihtuivat. Kriisiajan sivulliset eivät enää määritykään ritareiksi, vaan politiikasta vieraantuneiksi uhreiksi. Tuo joukko on aikansa luottanut establishmentiin ja toivonut siltä parempaa elämää; nyt vaaditaan rajuja rajoituksia huonon elämän syihin, siten kuin sivulliset ne ymmärtävät, osin väärin. Kun näin tehdään politiikkaa, valtaan nousee uusia insidereita, jotka möhlättyään alkavat kaivata takaisin outsiderin rooliin. Sekavan politiikan tulokset eivät tuokaan parempaa, vain uusia kriisejä, niin taloudellisia kuin turvallisuuspoliittisia. Taas tulee tarve pragmaattiselle politiikalle. SR:n mukaan myös media on osavastuussa sivullisten raivosta: media on ruokkinut poliitikoista huonompaa kuvaa kuin he ansaitsevat. Syytellä voi, mutta kuinka kauan ”kunnioittava” journalismi voi potkia eteenpäin? Media itse on kriisissä. Paha dilemma. Ehkäpä sivullisten sekajoukkio aikaa myöten jakautuu taas ritareiksi ja tunnistettaviksi fanaatikoiksi, niin ainakin pelikuvio täsmentyy ja järki, suhteellisuuden taju, palaa politiikan kabinetteihin. Ellei täystuho tule sitä ennen.

 

Michael Burleigh: The best of times, the worst of times. Pan Paperback 2018

Dickensiltä saatu otsikko (kuvaus 1800-luvusta) näyttää brittihistorioitsija MB:n mukaan sopivan myös ”nykyhetken historiaan”, jopa kautta maailman. Demokratian kriiseillä on vastassaan ”vahvat miehet”, Xi, Putin, Trump. Jälkimmäinen edustaa vain näennäisesti demokratiaa, Xi tuntuu olevan ainoa aikuinen johtaja pitkin perspektiivein. Putin taktikoi (strategiassa hän on heikko) ja Trump vain oikuttelee.  Kaikki on menossa päin helvettiä; silti: uutta on syntymässä – emme vain tiedä mitä. Se voi olla sekä masentavaa että toivoa herättävää. Kirjoittajalla on laajat tiedot Kiinasta, Venäjästä ja anglosaksisesta lännestä. Hän on kaikkea muuta kuin populisti, mutta ymmärtää populismia – ehkä osoittaakseen liberaalin mielenlaatunsa. ”Solutionism”, ts. usko kaiken ratkaistavuuteen (vanhojen tietojen avulla), ei ole hänen doktriiniinsa. Populismi on tuon vanhan länsimaisen opin karikatyyri. Jos globalisaatio luo nationalismin ja liberaali politiikka luo illiberaalit rintamat, mitä nationalismi ja vieraskammo tuovat tullessaan? Nyt kaikki ajattelevat tekevänsä aikakauden kokoisia valintoja, yliopistot, ajatuspajat ja hallitukset rustaavat ratkaisuja romuvuoriksi, mutta ratkaisevat valinnat löytävätkin lopulta meidät, kun kriisi tästä vielä pahenee (= paranee). Tähän voi vain todeta, että jos ratkaisuja ei enää vaivalla puskettaisi, tilanne ei pahentuisi (eikä parantuisi). Ei synny uusia visioita, jos vanhoista luovutaan liian helposti. Tämä on historiallista optimismia. Tai historian ironiaa.

 

Martin Ford: Robottien kukoistus. Teknologia ja massa-työttömyyden uhka. suom. Kirsi Laitila. Sammakko, 2018

”Lisää korkeatasoista teknologiaa!” vaati eräs  puoluejohtaja –  kuin lisää olisi saanut painamalla nappia eduskunnassa. Ei ajatellut, että matalatasoinen robotti olisi voinut painaa nappia hänen puolestaan. Ja onko niin varmaa, että toiveen toteutuminen lisäisi työpaikkoja? Päinvastoin, sanoo asiaa tutkinut ja vielä senkin jälkeen sitä pohtinut Martin Ford. Korkeatasoinen tekoäly on samaa kuin lisääntyvä automaatio, joka koskee kohta myös asiantuntijoita, luovia taiteilijoitakin. Ford viittaa ”koneoppimisalgoritmiin” ja tekoälyn ”geneettiseen evoluutioon”, jolla teknologia voi lisätä ihmisten innovaatioihin tuhat uutta hetkessä.  Juha Sipilä haluaa Suomesta ”tekoälyn ykkösmaan”. Meillä ei problematisoida teknologiaa (Ford taas on kova problematisoimaan). Ihaillaan. Entä kun tekoäly saavuttaa kyvyn ihailla itseään? Tulee seinä vastaan. Ei tekoälylle, vaan ihmiselle: me ihmiset, etenkin me  suomalaiset emme siedä omahyväisyyttä. Emme kestä ihmisiä – emmekä koneita – jotka ihailevat itse itseään!  


Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2018

Globaaliguruksi noussut Yuval Noah Harari käsittelee ”maailman tilaa” sekä evoluution että yksilömielen näkökulmasta. Samalla kun hän maalaa isolla pensselillä, puhuu ilmastonmuutoksesta, terrorismista, liberaalin demokratian kriisistä ja tekoälyn voittokulusta – kohti digitaalista diktatuuria, algoritmien täydellistä herruutta – hän palauttaa tavattoman mutkikkaan aineistonsa yksilökeskeisiin alkeisiin: meidän olisi elettävä enemmän ruumiissamme, tutkittava mieltämme ja ymmärrettävä, että ”minä” en ole se tarina, johon syvimmin uskon. Kosketus todellisuus syntyy kun hylkään maailman menoa ja itseäni koskevat fiktiot, ”tarinat”, ja kohtaan elävän kärsimyksen. Hyvä neuvo, mutta se ei kerro mikä strategia olisi paras torjumaan ilmastonmuutosta, ydinsodan vaaroja tai digidiktatuuria – jos se nyt on edes toivottavaa. Sillä kaiketi digitaalinen holhous on monille upea juttu! Harari on tällä kirjalla vastannut lukijoiden moniin kysymyksiin ja niinpä vastaukset jäävätkin usein yksilötasolle, kuten stoalaisten vastaukset Rooman imperialismin haasteisiin. Uskonnosta kirjoitetaan kuin teini-ikäisille, tulevaisuuden ”tarpeettomista ihmisistä” puhutaan kuin ilmiö ei olisi tullut vastaan menneisyyden venäläisestä kirjallisuudesta. Mikä minun silmääni  pistää on muodinmukaisen ”tarina”-sanan yliviljely, joka ei ota huomioon tarinoiden eroja: yhdet kaunistavat ja peittävät todellisuutta, toiset viis veisaavat todesta ja jotkut purkavat itse itseään päästäkseen jonkin totuudentapaisen läpi yllätyksenä (tai oivalluksena). Vitsit ovat usein itseään purkavia minitarinoita. Kun Harari kertoo jostakin kuulemansa vitsin hän muuttaa sen esimerkkitarinaksi. Kuten tämän: Eräs viisas mies oli ymmärtänyt, että hänen tehtävänsä oli auttaa toisia; sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mikä tehtävä toisilla oli maailmassa. – Niin, vakavasti puhuen: olemme kaikki omien ”algoritmiemme” armoilla emmekä aina näe toisten algoritmeja, hyvä jos näemme edes omien ajatustemme alkuperän. Ergo: ei ole vapaata tahtoa ja kuitenkin pitäisi vapaita valintoja tehdä. Vai käykö siinä niin, että yksi algoritmi nujertaa toisen valintatarinan suojissa? En tiedä, mutta arvelen, että vastaus on uskon asia. Silloinkin jos vapaus on astekysymys tai pidetään kiinni tiukasta determinismistä. Jälkimmäinen on ehkä juuri niin tiukka kuin ihmisen ote siitä.


Pekka Tarkka: Onnenpekka. Otava, 2018

Lapsuuden kuvaus on Pekka Tarkan muistelmien kaunokirjallisin osa, muu on arkiproosaa jossa asiat pannaan paikoilleen. PT oli Helsingin Sanomien (sitä ennen Uuden Suomen) tähtikriitikko ja HS:n Kulttuurin esimies aikana, jolloin itse tulin lehden avustajaksi. Tulen mainituksi. Näköjään olen ollut hieman epäsosiaalinen ja tullut tapaamisiin unenpöpperössä… Ehei, taisin olla vain humalassa. Muuten luen PT:n arkiproosaa nöyrän hiljaisena. Pekalla on samat arvot: sananvapaus, avoin yhteiskunta, laatukirjat… Niin, ja ilkeilyn oikeus, josta ei nyt ole puhetta. Ilkeimmillään PT on kai kuvatessaan sosiaalipolitiikan professori Heikki Warista. Ehkä joku elossa olevakin voi tuntea ikävän piikin nahoissaan, mutta PT on enimmäkseen hyvällä tuulella kootessaan ympärilleen tuttujen joukkoa. Yhdessä kohtaa ilkeyden oikeus (tai velvollisuus) unohtuu: kun Pekka kuvaa pitkäaikaista ystäväänsä Pentti Linkolaa. Linkolalle ei ole koskaan riittänyt pelkkä ilkeys; hän tunnetusti toivoo koko Ihmiskunnan Loppua. Jos nyt sanon, että Pekka on Suomen sivistynein ihminen, hän ehkä vastaisi: ”Ei, se on Pentti, joka on kaiken lukemansa (etenkin Spenglerin) syvästi sisäistänyt ja on kulkenut tien naiivista pasifismista kypsään katastrofalismiin. Minä en ole päässyt yhtä pitkälle.” Onneksi! 


Roger Picard: Salonkien aika. Suom. Osmo Pekonen ja Juhani Sarkava. Art House, 2018.

Kirjaa voi pitää uudelleen löydettynä klassikkona. Kirjoittaja oli tietoinen, että 1600- ja 1700-luvun naisjohtoiset salongit eivät Ranskan vallankumouksen jälkeen, saati 1900-luvulla, nauttineet suurta arvostusta, mutta hän älysi niiden merkityksen maan keskustelukulttuurille, intellektuellien asemalle, poliittiselle retoriikalle ja ranskalaisten naisten itsetunnolle. Tavoitteena on instituution kuvaus, josta uhkaa loputtomine yksityiskohtineen, anekdootteineen ja muotokuvineen tulla hieman hassahtaneen, aristokratiaa ihailevan seurapiiritoimittajan juoruilua. Joukosta erottuvat tunnetuimmat emännät sekä historiaan jääneet (ah, miespuoliset) kirjailijat: La Rochefoucald ja La Fontaine (1600-luvulta) sekä Voltaire, Rousseau, d’Alembert ja Diderot (1700-luvulta). Diderotia kuvataan yhtäältä epähienoksi suupaltiksi, toisaalta taas nerokkaaksi puhujaksi – riippuen salongin emännän arvostuksista. Mutta 1700-luvulla, kun filosofia tuli muotiin ja politiikka kuumensi tunteita, emännöinnistä kiinnostuivat myös miehet, kuten paroni Holbach. Luin mielenkiinnolla, ja jotta vireeni olisi säilynyt ennallaan, sain ikävä kyllä hypätä monen sivun yli.  



Pro&Contran kirjoja yhteistyössä ntamon kanssa

Elokuussa 2015 ilmestynyt 

Paavo Heininen MUISTINOSOITUKSIA – kirjoituksia musiikista

Säveltäjän radioesitelmiä, esseitä, pakinoita ja mietteitä taiteilijanuran varrelta.

kts. Heinisen haastattelu ja kirjoitus musiikin arvoista (Vierashuone)


Muistinosoituksia on valikoima säveltäjä Paavo Heinisen kirjoituksia 1960-luvun alun radioesitelmistä säveltäjämuotokuviin ja -analyyseihin. Toimittamisen tavoitteena ollut kirja, joka sopisi ammattilaisten ohella kaikkien musiikin kuulijoiden ja taiteesta ja sen opetuksesta kiinnostuneiden käteen. "Valaisija, tinkimättömästi laatua ja määrää vaativa mestari (...) kadehdittavan tuottelias ja tarkkanäköinen kirjoittaja (säveltäjä Velimatti Puumala teoksen esipuheessa).

 www.ntamo.net


 

Pakinoita ja mietteitä aikuisille arvaamattomille

Onko Platonin paikka historiassa täysin looginen? Mitä sitten jos Aristoteles onkin tylsä? Miksi Leibnizin systeemissä ei ole aukkoja? Mitä Macchiavelli oppi vankilassa ja mitä Leopardi olisi voinut oppia? Voiko ”kaikesta huolimatta” olla syy vahvempien syiden joukossa? Missä ja milloin on dekadenssia? Onko suvaitsevaisuus älykkyyden vai typeryyden merkki?  Mikä on kirjallisen fiktion suhde fiktionalismiin, jolle myös tosipuhe on fiktiivistä? Saavatko mielikuvituksesta enää puhua vain tiedemiehet? Mitä on QUALIA? Näitä ja muita kysymyksiä pakinoissa pulpahtaa esiin.


ww.ntamo.net

 


Louis-Auguste Blanqui:

Tähtien kautta ikuisuuteen

Ilmestynyt joulukuussa 2014

Kirja, joka on jättänyt jälkensä maailmankirjallisuuteen: Friedrich Nietzschen, Walter Benjaminin, Jorge Luis Borgesin kirjoituksiin. Kirja jonka harvat ovat lukeneet mutta monet tuntevat epäsuorasti... "ikuisen paluun" teemasta

Tähtien kautta ikuisuuteen on siitä epätavallinen tutkielma, että se on kirjoitettu vankilassa, Fort du Taureaun linnakkeessa, joka vielä 1871, kirjoittamisensa aikaan, oli Ranskan armeijan käytössä ja komennossa ja toimi poliittisten vankien säilytyspaikkana. Kirjoittajalla ei ollut apunaan kirjastoa eikä observatoriota; itse asiassa hän ei ollut edes tiedemies. Niinpä kirjoituksesta on turha etsiä lähdeluetteloa tai muitakaan akateemisen korrektiuden merkkejä.

 
Gaston Bachelard: VESI JA UNET - essee materiaalisesta mielikuvituksesta
Suom. Jan Blomstedt

 

”Bachelard tiedosti neljän esisokraattisen alkuelementin merkityksen ajattelussamme ja kutsui näitä elementtejä ”mielikuvituksen hormoneiksi”. Toisessa yhteydessä hän kirjoittaa ”mielikuvituksen alkemiasta” ja ”poeettisesta kemiasta”. Poeettisilla materiaalin kuvilla on taipumus yhtyä odottamattomiksi uusiksi mielikuvayhdistelmiksi, kemiallisten reaktioiden tapaan. Bachelard uskoi, että mielikuvituksen maailmassa vallitsee ”neljän elementin laki”, joka luokittelee aineellisen mielikuvituksen alalajit sen mukaan miten ne liittyvät tuleen, ilmaan, veteen ja maahan. Kirjallisuus tarjoaakin viljalti todisteita näiden alkuelementtien merkityksestä ja tunnevoimasta kuvittelussamme.” (Juhani Pallasmaan jälkipuheesta)


ww.ntamo.net

 

 

LENTÄVIÄ LAUSEITA lapsille ja isovanhemmille





Taiteilija Aaro Matinlaurilla oli tapana lähettää omatekoisia joulukortteja. Niiden hilpeästä huumorista syntyi ajatus: tekisimme yhdessä lastenkirjan, joka kestäisi aikuisenkin katseen. Emme ajatelleet ”nuoria aikuisia”, joiden huomion valtaa nykyhetki ja lähitulevaisuus, vaan 50 ikärajan ylittäneitä, jotka olivat kokemusten kurimuksesta selvinneet lapsenmielisinä ja kaiken huipuksi: valmiita funtsimaan vakavasti tai ilkikurisesti ns. lentäviä lauseita. 

www.ntamo.net