Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

ntamo/Pro&Contran kirjasarjaa

Kirjasasarjan" alkuperä liittyy Pro&Contra ry:hyn joka perustettiin 2013 kirjakustannusprojektiksi. Sittemmin sen otti hoiviinsa ntamo.  





Pro&Contran kirjoja
 

Elokuussa 2015 ilmestynyt 

Paavo Heininen MUISTINOSOITUKSIA – kirjoituksia musiikista

Säveltäjän radioesitelmiä, esseitä, pakinoita ja mietteitä taiteilijanuran varrelta.

kts. Heinisen haastattelu ja kirjoitus musiikin arvoista (Vierashuone)


Muistinosoituksia on valikoima säveltäjä Paavo Heinisen kirjoituksia 1960-luvun alun radioesitelmistä säveltäjämuotokuviin ja -analyyseihin. Toimittamisen tavoitteena ollut kirja, joka sopisi ammattilaisten ohella kaikkien musiikin kuulijoiden ja taiteesta ja sen opetuksesta kiinnostuneiden käteen. "Valaisija, tinkimättömästi laatua ja määrää vaativa mestari (...) kadehdittavan tuottelias ja tarkkanäköinen kirjoittaja (säveltäjä Velimatti Puumala teoksen esipuheessa).

Ilmestynyt  - tilattavissa:  www.ntamo.net



Jouko Linjaman, säveltäjän ja Paavo Heinisen ystävän, kanssamuistelua:


Paavo Heininen: Muistinosoituksia, toim. Jan Blomstedt ja Kirsi Heininen-Blomstedt.  


Paavo Heinisen musiikkikirjoituksista palautuu mieleen muistoja puolen vuosisadan ajalta, mm. kaukainen opiskeluaikamme, 1950-luku.  Aloitimme Heinisen kanssa opinnot muinaisessa Sibelius-Akatemiassa. Musiikinhistorian tunneilla ei ollut minkäänlaisia äänentoistolaitteita. Opettajana oli Joonas Kokkonen, jonka painavia lauseita kirjoittelin pikakirjoituksella Sulho Rannan Musiikin historian marginaaleihin. Samoihin aikoihin Kokkonen piti Yleisradiossa esitelmäsarjan Bartókin kuudesta jousikvartetosta. Hänen esitelmistään Heininen toteaa kirjansa jälkipuheessa, ei kovin paljon liioitellen: ” – vuosikymmeniin Kokkosen ohjelmat olivat muuten ainoa tapa kuulla Bartókia Suomessa.”


Ani harvoin konserteissa kuultiin myöskään Brucknerin sinfonioita, tai Mahlerin, saati Hartmannin tai Henzen. Kuultiin kuitenkin 1960-luvulta lähtien Yleisradiossa Paavo Heinisen tiedontäyteiset ja musiikinkattamat esitelmäsarjat. Analyysit ovat säilyttäneet tuoreen viileytensä. Miksipä partituurit olisivat tuossa ajassa muuttuneet, vaikka esityksissä niistä on yritetty löytää uutta ja vielä uudempaa. Finaalin rakentamisen ongelma Brucknerin sinfonian kokonaismuodossa säilyy edelleen samana. Samoin Brucknerin säveltäjäpersoona, jonka esittelyn Heininen aloittaa seitsemännen sinfonian osalta provosoiden. ”Tuohon aikaan hänen kirjastonsa käsitti kaksi teosta: Raamatun ja Napoleonin elämäkerran.” Jatkossa löytyy kyllä koko kuva ”Hyvän Jumalan sinfonikosta”, ja sinfonioista. Muistan aivan viime  ajoilta, miten innostuneesti Heininen otti vastaan Brucknerin Yhdeksännen sinfonian finaalin täydennystyön.


Messiaen, Boulez ja Tippet olivat tuntematonta tuiketta modernin musiikin taivaanrannassa, kunnes Heininen Yleisradion mainiossa Musica Nova -sarjassa avasi tähtikarttaan uuden sivun. Kaikki nuo Kokkosen ja Heinisen esitelmät olisivat tämän päivän radionkuuntelijalle kuin aarrekätkön löytäminen. Se on kuitenkin mahdotonta. Ilkka Kuusisto kertoo muistelmissaan, kuinka hän joutui Ylessä äänittämään uusia ohjelmia vanhojen nauhojen päälle. Sinne katosi monia aarteita. Onneksi osa niistä on kotitaltioitu ja nyt editoitu kirjan muotoon.


Kirjaan sisältyy myös joitakin jo ennen julkaistuja säveltäjä- ja teosesittelyjä. Musiikki -lehdestä 1970-luvulta ovat peräisin osittain lyhennetyt artikkelit Bergmanista, Kokkosesta ja Englundista, sekä lyhentämätön analyysi nuottiesimerkkeineen Meriläisestä.  Siinä meillä on analyysin mallia.

Monisäikeinen osa Heinisen ajattelua sisältyy johdantoartikkelin haastatteluun Tradition painovoiman voittaminen. Otsikossa on kolmella sanalla määritelty säveltäjälle tehtävä, joka on utopistinen, siis käytännössä mahdoton. Tämä on usein Heinisen tapa puhua, paradoksein. Teoksen loppupuolen osastot Pakinoita ja Mietteitä 1980-luvulta 2010-luvulle tuovat esiin tekstikatkelmia eri yhteyksistä. Jo otsikot kertovat: Veitsipäiväkirja. Ollako konformisti? Adjektiivin teoriaa. Voiko sävellystä opettaa kiinalaiselle puhelimessa kello viisi?


Muuten: kuudennen sinfonian kantaesityksen esittely konsertin ohjelmalehtisessä on tyypillistä Heinisen kuurupiiloa kuulijan kanssa. ” – mutta mitä, aionko avata kuvailevan sisällysluettelon, juuri ennen kuin se kuullaan ja havaitaan...” Sitten viitataan Miron loppukauden ja Palazuolon keskikauden töihin. ”Ehkä Bofill? Tai Calatrava?” Ehkä Heininen.


Mutta Muistinosoituksia.  Se on paitsi teksteiltään, myös kirjana kaunis esine. Kansi on Heinisen impressionistispolyfoninen? punavihervärikenttä. Ja takakansi esittelee säveltäjän itämaisena filosofina, mikä hän usein onkin.

Muistinosoituksia?


”Mitä kieli on? Muistinosoitussysteemi.” Paavo Heininen, Sana ja sävel –seminaari, Kangasniemi 3.7.1998. 

                                                                                           JOUKO LINJAMA



Jan Blomstedt: 

Pakinoita ja mietteitä aikuisille arvaamattomille

Onko Platonin paikka historiassa täysin looginen? Mitä sitten jos Aristoteles onkin tylsä? Miksi Leibnizin systeemissä ei ole aukkoja? Mitä Macchiavelli oppi vankilassa ja mitä Leopardi olisi voinut oppia? Voiko ”kaikesta huolimatta” olla syy vahvempien syiden joukossa? Missä ja milloin on dekadenssia? Onko suvaitsevaisuus älykkyyden vai typeryyden merkki?  Mikä on kirjallisen fiktion suhde fiktionalismiin, jolle myös tosipuhe on fiktiivistä? Saavatko mielikuvituksesta enää puhua vain tiedemiehet? Mitä on QUALIA? Näitä ja muita kysymyksiä pakinoissa pulpahtaa esiin.


ww.ntamo.net

 


Louis-Auguste Blanqui:

Tähtien kautta ikuisuuteen

Ilmestynyt joulukuussa 2014

Kirja, joka on jättänyt jälkensä maailmankirjallisuuteen: Friedrich Nietzschen, Walter Benjaminin, Jorge Luis Borgesin kirjoituksiin. Kirja jonka harvat ovat lukeneet mutta monet tuntevat epäsuorasti... "ikuisen paluun" teemasta.

Kirjasta ja Louis-Auguste Blanquista:

Tähtien kautta ikuisuuteen on siitä epätavallinen tutkielma, että se on kirjoitettu vankilassa, Fort du Taureaun linnakkeessa, joka vielä 1871, kirjoittamisensa aikaan, oli Ranskan armeijan käytössä ja komennossa ja toimi poliittisten vankien säilytyspaikkana. Kirjoittajalla ei ollut apunaan kirjastoa eikä observatoriota; itse asiassa hän ei ollut edes tiedemies. Niinpä kirjoituksesta on turha etsiä lähdeluetteloa tai muitakaan akateemisen korrektiuden merkkejä.

Louis-Auguste Blanqui (1805-1881) oli isänsä puolelta italialaista syntyperää, mutta kasvoi ja vaikutti Ranskassa. Hän opiskeli lakia ja lääketiedettä, luultavasti ilman suuria porvarillisen ammatin toiveita, sillä jo opiskeluaikana poliittinen toiminta ja journalismi veivät hänet mennessään (salaisemman luonnontieteen harrastuksen ohella). Häntä on sanottu kommunistiksi, mutta nimitys vaatii tarkennuksen. Vaikka Karl Marx puhui hänestä kauniisti (valittaen, ettei Blanqui ollut vetämässä Pariisin kommuunia, koska oli kukistetun kapinan aikana 1871 vankeudessa), Blanqui edusti kylläkin erilaista vallankumouksen ajatusta. Kun marxilaiset panivat toivonsa ”vallankumoukselliseen tilanteeseen” ja ”proletariaatin rooliin”, Blanqui ja hänen aateveljensä olivat elitistejä, joiden mielestä vallankumous eteni parhaiten pienen ydinjoukon johdolla ja sissitoiminnan ”yllätysiskujen” tulivoimalla. Agitaatio oli luvallista, mutta riskialtista. Kaiken strategisesti tärkeän tiedon oli pysyttävä salassa, eliitin käsissä.

Ja vaikka Blanqui ei liioin ollut utopiasosialisti, jokin silti yhdistää häntä utopisteihin, niihin, jotka etsivät tähtitieteestä yhteiskunnan lakien vastineita. Mutta jos utopisteille yhteiskunnan onnentila esitti – Georges Sorelin sanoin – ”sitä roolia, joka vastaa hitauden roolia rationaalisessa mekaniikassa”, Blanqui ei puhu paljoa onnesta, pikemminkin vaihtaa alakuloisesti huokaisten puheenaihetta. Nyky-Ranskassa Blanqui on lähinnä anarkistien sankari, enemmän ihailtu kuin luettu. Tosin hän jätti jälkeensä koko joukon poliittisia kirjoituksia, mutta, niin väittäisin, hänen kestävin teoksensa on Ikuisuus tähtien kautta, jonka yhteydet 1800-luvun poliittisiin kuohuntoihin jäävät kovin vihjeenomaisiksi. Tämä ei estä Blanquin poliittisia perillisiä lukemasta tähän erikoiseen kirjaan poliittisia merkityksiä, kuten sen, että universumi toimii ”anarkistisesti” luomalla uusia järjestyksiä ”yllätysiskuin” tai että painovoima toimii avaruuden ”poliisina”.

1800-luku: kiihkeiden ja epäonnistuneiden vallankumousten aika, ”epäluulon ja pettymysten vuosisata”, kuten Blanqui sanoo vankilakirjoituksessaan. Hänen silmissään vuosisadan ainoa pelastus oli ehkä se, että se oli löytänyt tieteelliset perustelut maailmankaikkeuden äärettömyydelle, josta ennen oli ollut ainoastaan ”vaistonvaraisia” olettamuksia ja aavisteluja.

Ajan ongelma ja i
kuisen paluun" teema on kiehtonut paitsi filosofeja (Nietzsche), uskonnon tutkijoita (Eliade), myös kirjailijoita. Yksi heistä oli Adolfo Bioy Casares, jonka suomennettuun romaaniin Morelin keksintö Jorge Luis Borges kirjoitti ystävänä esipuheen. Siinä hän mainitsee myös Blanquin:

"Bioyn teoksessa uudistuu kirkkoisä Augustinuksen ja Origenesin kumoama, Louis Auguste Blanquin kehittämä ja Dante Gabriel Rossettin ikimuistoisen musikaalisesti runoilema ajatus: 'I have been here before / But when and how I cannot tell: / I know the grass beyond the door / The sweet keen smell / The sighing sound, the lights around the shore...'  

Tähtien kautta ikuisuuteen, joka innoittaa metafyysiseen spekulaatioon, poikkeaa Blanquin muusta tuotannosta.

Juhani Pallasmaa: KOHTAAMISIA (ilmestynyt 2014), kirjoituksia arkkitehtuurista ja taiteesta.

Professori Juhani Pallasmaa on kansainvälisesti arvostettu arkkitehti ja näkemyksellinen luennoitsija. Hänen teoksiaan on käännetty n 35 eri kielelle. Pallasmaan ajattelussa korostuu ihmisen kehollisuus ja moniaistisuus sekä taiteen eksistentiaalinen merkitys.


Pallasmaan englanniksi kirjoitetuille taide- ja arkkitehtuuriesseistiikalle on odotettavissa jatkoa, esimerkiksi Ihon silmät ja Ajatteleva käsi (suomentajana Kirsi Heininen-Blomstedt)

www.ntamo.net

 

Gaston Bachelard: VESI JA UNET - essee materiaalisesta mielikuvituksesta
Suom. Jan Blomstedt

 

”Bachelard tiedosti neljän esisokraattisen alkuelementin merkityksen ajattelussamme ja kutsui näitä elementtejä ”mielikuvituksen hormoneiksi”. Toisessa yhteydessä hän kirjoittaa ”mielikuvituksen alkemiasta” ja ”poeettisesta kemiasta”. Poeettisilla materiaalin kuvilla on taipumus yhtyä odottamattomiksi uusiksi mielikuvayhdistelmiksi, kemiallisten reaktioiden tapaan. Bachelard uskoi, että mielikuvituksen maailmassa vallitsee ”neljän elementin laki”, joka luokittelee aineellisen mielikuvituksen alalajit sen mukaan miten ne liittyvät tuleen, ilmaan, veteen ja maahan. Kirjallisuus tarjoaakin viljalti todisteita näiden alkuelementtien merkityksestä ja tunnevoimasta kuvittelussamme.” (Juhani Pallasmaan jälkipuheesta)




ww.ntamo.net

 

Ilmestynyt vuoden 2015 alussa:

Denis Diderot: Tämä ei ole tarina

Neljä dialogia. Suom. Jan Blomstedt


www.ntamo.net

 

LENTÄVIÄ LAUSEITA lapsille ja isovanhemmille

Taiteilija Aaro Matinlaurilla – lyhyesti Aarolla, ystävällä ja ”itsellisen” taiteilijan perityypillä – oli tapana lähettää meille joulun alla omatekoisia joulukortteja. Niiden hilpeästä huumorista syntyi ajatus, jonka minä kai ensiksi puin sanoiksi, Aaro sitten omasta halustaan kuviksi.


Ajatus oli: tekisimme yhdessä lastenkirjan, joka kestäisi aikuisenkin katseen. Emme ajatelleet ”nuoria aikuisia”, joiden huomion valtaa nykyhetki ja lähitulevaisuus, mutta 50 ikärajan ylittäneitä, jotka olivat jossakin kriisissä tai poukamassa (aikuisilla poukamat vaihtelevat kriisien kanssa, kunnes viimein kriisit otetaan vastaan lepoasennossa) pysähtyneet funtsimaan ns. lentäviä lauseita. Eli lauseita, jotka aiemmin lensivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, toisin sanoen silloin kun kuulijat olivat vielä hosuvia, rasvakorvaisia nuoria aikuisia tai keski-ikäisiä.


Ensimmäinen lause – koelauseemme – oli Julius Caesarin ”Arpa on heitetty”. Se oli koko kirjan työnimenä. Lopulta ilkamoiva, parodinen kuvatulkinta päätyi kanteen ilman lausetta. Sitten joku (tämä joku ei toivo nimeään mainittavan ennen kuin suosio on varma) ehdotti kirjan suuntaamista ”lapsille ja isovanhemmille”. Heureka! Mutta ”Arpa on heitetty lapsille ja… niin edelleen” Kuulosti kohtalokkaalta ja vakavamieliseltä. Kuva jäi kansikuvaksi, mutta otsikoksi muotoutui nyt LENTÄVIÄ LAUSEITA lapsille ja isovanhemmille


Lentäviä lauseita on julkaistu ennenkin, monesta tuutista, mutta ajattelematta paljoakaan sitä, mitä hassua itse sanonnassa on. Se mikä lentää, lentää pois. Lentäminen on – varsinkin lapsille – vapautta ja kaukana fraseologiasta, jota se vanhemmalle väelle edustaa. ”Lennokasta”, sanoo aikuinen, kun haluaa kohteliaasti kuitata epärealistisen ehdotuksen. Peter Pan lentää Never-neverlandiin tai Mikä-mikämaahan, ainoaan paikkaan jossa lapsen ei ikinä tarvitse kasvaa kriisien kautta (vaikka kyllähän Peterilläkin kriisejä oli, mutta hän otti ne seikkailuina). Samalla lentäminen kuvastaa myös katoavaisuutta tai katoamista, mikä tuo hieman ironisen sävyn totunnaisiin puheisiin siivekkäiden sanojen ”ikiviisaudesta”.


Mutta hui hai: se mikä katoaa, tulee takaisin ja uuseläväksi katoamisensa kautta. Tämän tietävät parhaiten juuri lapset ja isovanhemmat.  JB


www.ntamo.net