Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Klassikoita ja ntamo/Pro&Contran kirjasarjaa

"Ajoissa" - sanomme, kun jokin tapahtuu oikeaan aikaan. Mutta sanalla voi ilmaista myös sitä, mikä elää eri ajoissa eri aikaehtojen alaisena. Klassikot luetaan "ajoissa".

"Kirjasasarjan" alkuperäinen merkitys liittyy Pro&Contra ry:hyn joka perustettiin 2013 kirjakustannusprojektiksi. Sittemmin sen otti hoiviinsa ntamo.  


Aloysius Bertrand, runoproosan isä?

Näin nykypäivän tai Baudelairen ajan perspektiivistä. Mutta väsätessään Yön Casparia (suom. Tommi Nuopponen ja Aki Salmela, Savukeidas, 2013) Bertrand ei puhunut runoproosasta, vaan fantasioista, ja vaikka alaotsikko viittaa kuvataiteisiin (”Fantasioita Rembrandtin ja Callot’n tapaan), termi ”fantasia” voi vihjata myös musiikkiin, jossa se alkuaan tarkoitti poikkeamia vakiintuneista sävellysmuodoista, usein improvisaatiota tai impromptua. Nyt vain on kyse pitkään hiotuista improvisaatioista ja historiallisesti koristellusta hetkellisyydestä (vrt. impromptu, ”hetken tuote”). Fantasiassa lähdettiin etsimään uutta. Paitsi että tässä ”uusi” oli keskiaikaista, läheltä ja etäältä koettua. Ja ”taiteen etsinnällä” – tai uuden – koko kirja alkaa (niin kuin filosofia alkoi viisauden rakastamisesta, ei sen omistamisesta).  ”Proosa” ja ”runous” olivat AB:lle silloin, 1800-luvun alussa, epäilyttäviä, väljähtäneitä sanoja; proosa oli kuivaa arkipuhetta, ”runous” sovinnaista riimittelyä; ne olivat menettäneet makunsa.  Ja me tiedämme: runous voi tänään olla aivan arkista, proosa juhlavaa. Ja molemmat voivat olla myös täyttä rautaa. Nimet sanovat eri asioita eri aikoina ja eri ihmisille. Minä pidän lyhyestä proosasta, mutta siedän pitkääkin, kun siinä on kokkareita, tiivistymiä, poikkeamia. Kutsuttiinpa AB:n pätkiä proosarunoiksi tai kupleteiksi, hän on lyhyen, suggestiivisen muodon taitaja. Muoto menee sanoman ohi. Hän vaikuttaa musiikin tavoin – vaikutus on usein huomaamaton, se jättää jälkensä tuntemattomiin aivosynapseihin, ainakin kun se ei tule liian tutuksi ja takerru korviin.    


Allergia politiikalle ja politiikka shakkina

Leben und leben lassen” (elää ja antaa elää), suvakin tunnuslause ja irvailujen kohde aina toisesta maailmansodasta lähtien, oli Stefan Zweigin uskontunnustus ja hänen kohtalonsa ironia. Aikanaan kuuluisa itävaltalainen kirjailija riisti henkensä nähdessään Hitlerin voittokulun Euroopassa. Hänen viime töitään oli tämä novella Shakkitarina (suom. Maria Wich, 2017), psykologinen tulkinta ”rationaalisuudesta”, joka tuottaa joko hulluutta tai kaiken murskaavaa idiotiaa. Jos haluaa nähdä tässä politiikkaa (natsismi vs liberaali humanismi), siitä vaan! Mutta Zweig ei ollut yksinkertaisten vastakohtien mies. Hänen hyvässä hullussaan musta ja valkoinen menevät sekaisin ja synnyttävät mielikuvituksen pyörteitä; toiselle osapuolelle taas on olemassa vain musta / valkoinen, voitto / häviö. Kirjailijan heikkoutena oli allergia politiikalle; silti häntä voi pitää yhtenä EU:n henkisenä isänä. Kääntäjänä SZ halusi lähentää Ranskaa ja Saksaa toisiinsa. Ranskassa hän on ollut suosittu myös silloin kun hän kylmän sodan aikana painui muualla (meilläkin) unohduksiin..     

 

Le Bon ja väkijoukot kadulla

Dialogi Gustave Le Bonin hengessä tai sitä mukaillen: ”Kenen joukoissa seisot? – Hmm, sen näkee, kun muut pysähtyvät ja tomu laskeutuu.” Le Bonin Joukkosielussa (vanhan v. 1912 käännöksen nykykielelle sovittajana Timo Hännikäinen, 2017 ), tässä alahyllyn klassikossa, kyse on tietysti kansanjoukosta, joka karistaa niskastaan sivistyksen pölyt, ei luovasta vähemmistöstä, joka uudistaa sivistystä – no, joukko sekin on. 1800-luvun joukkopsykologia tuntee sivistysvaltion (sivistyneistön hyvinvointilinnakkeen), mutta ei oikeusvaltiota. Oikeusvaltio lienee hiukan edistyneempi käytäntö: se tarjoaa sana laajassa merkityksessä sivistynyttä kohtelua kaikille – myös vähemmistöille. Sillä sivistyksen nimissä on sorrettu sujuvasti vähemmistöjä. Normaalitilassa yhteiskunnan joukkoluonne on selviö, kriisit synnyttävät epämääräisiä, pelottavia joukkoja. Myös luovat, älylliset vähemmistöt pelottavat monia ”normaalin” ystäviä – mutta Le Bon ei ole tästä kiinnostunut; tuskin hän itsekään oli täysin normaali. Nimikin vaikuttaa kuninkaalliselta (Kustaa Hyvä), ja kun kuninkaat oli heitetty kadulle, mistä Kustaa Hyvä löysi uudet harrastuksensa? Kadulta…. 


Yksinkertaista mutta ei petollisen

Arthur Hermannin The Cave and the Light (Random House, 2014) lähtee varsin yksinkertaisesta pääajatuksesta: länsimaista aatehistoriaa voi tarkastella Platonin ja Aristoteleen valtapelinä, jossa kumpikin vetää historian eri vaiheissa pisteet kotiin. Tarkastelu on dialektisen platoninen: on kaksi perusideaa, joilla on lukuisia ajallisia muunnelmia. AH:n sympatiat ovat selvästi Aristoteleen puolella: Platon katsoo taaksepäin, Aristoteles eteenpäin; Platon on runollisen lumoava, Aristoteles proosallinen ja tieteellinen. Vastaavasti voisi väittää, että romaanin historia on seurausta kahdesta suuresta klassikosta: Don Quijotesta ja Robinson Crusoesta. Don Quijote olisi tässä platoninen idealisti ja Robinson Crusoe aristoteelinen realisti ja selviytyjä. Yksinkertaisuus on kaunista. Ja petollista vain jos luulee että Kaunis ja Tosi ovat saman Hyvän kaksi eri puolta. Näin Platon. Jos kuitenkin lukee aristoteelisesti, voi lisätä asetelmaan kompleksisuutta ja oppia jotain uuttakin. Minusta tämä oli opettavainen teos. Ergo: luin aristoteelisesti…


Joel Pettersson, kylähullu eläessään, nyt...

Hän tunsi syntyneensä taiteilijaksi, mutta köyhän maanviljelijäperheen ja peräkammarin poikana hän sai maalata ja kirjoittaa ilman vastakaikua. Hänen kohtalossaan on kaikua Van Goghista ja Kafkasta, jotka kokivat läpimurtonsa vasta kuoltuaan. Kirjailijana Joel Pettersson oli itseoppinut ja silti/siksi etevä; ei ollut syytä mielistellä ja sovittautua. Hänen parhaat tarinansa ovat kuitenkin pakinoita, syöttöjä ”sinulle”, joka ymmärrät ja naurat mukana (vaikka tuo ”sinä” syntyi yli 30 vuotta siitä kun hänet oli jo laskettu Ahvenanmaan multiin 1937). Joel P. kirjoitti itsestään: ”…minulla on tässä kutsumustehtävä: kirjailijan vapauttaminen kirjateollisuudesta.” Toisaalta, kylähullun kirjoissa, paremman brändin puutteessa, hän irvaillen paljastaa haaveensa tulla ”suureksi kirjailijaksi” – samalla irvaillen haaveelleen. Ja eläen haaveensa, toteuttaen sen uhmakkaasti. Tämä mies ei ole vain mahtava humoristi, hän on mies, joka osaa värein ja sanoin tehdä harmaasta arjesta kultaa. En ole varma, kuuluko hän Tolstoin tai Strindbergin kategoriaan; pikemminkin hän on  jonkinlainen Guss Mattssonin ja Gogolin yhdistelmä, tai lyhyesti: urbaanin pakinoitsija Mattssonin hienostumaton mutta nerokas maalaisserkku. Hän ei tyydy vain kertomaan anekdoottia, vaan haluaa anekdoottinsa ajattelevan:  ajattelevan ja tunnelmoivan kuvitse sekä tarttuvan tässä assosiaatoiden ja digressioiden päänsisäisessä prosessissa muihin tarjoutuviin ajatus- ja tunnelmakokeisiin.  Joel Petterssonista alettiin puhua 1970-luvulla; suomennoksia alkoi ilmestyä:  Poika joka muuttui Karbidilapuksi (2005) ja Sininen kehä (2012). Muistan Pekka Tarkan suositelleen minulle Petterssonia 70- tai 80-luvulla; en silloin heti tarttunut haasteeseen. En olisi ehkä osannut arvostaa maalaisneroa, kerran kylähullua. Aika on tehnyt työnsä; nyt iloitsen löydöstäni.  Ja toivon voivani vielä palata asiaan, mutta ”aika näyttää”. 


Robert Walser ja nykyhetken karkaava onni

”En halua tulevaisuutta, haluan nykyhetken”, sanoi Robert Walser romaanissaan Konttoristi (suom Ilona Nykyri. Teos 2016). Walser oli 1900-luvun alun nyhrääjäpolo,  kuolemansa jälkeen 1900-luvun lopulla klassikoksi tai ainakin ”kirjailijoiden kirjailijaksi” noussut lyhyen proosan mestari, sveitsiläinen. Hänen proosaansa ei kiirehdi; se jarruttelee juonellista arvailua: jännitys uhrataan hetken yltäkylläisyydelle. Walser vihjaa, miten tässä murheiden laaksossa voimme tietoisesti tai yhtä hyvin tietämättämme olla onnellisia hetken hehkeässä syleilyssä. Romaani näyttää inhimilliset kohtaamiset kriiseineen, epäröinteineen ja itsetarkkailuineen ironisesti, ehkä jopa neuroottisesti: huvittavan ahdistavina. Tämä puoli kontrastoituu luonnon kuvauksiin, niiden runolliseen, vaivatta virtaavaan levollisuuteen, ellei idyllisyyteen. Walser on proosan runoilija, joka vieroksuu paatosta,  tyyliltään mietteliäs, jopa älyllinen mies. Juonesta viis; suosittelen romaanissa vierailevan kapitalistin tapaa katsoa: ”tarkasti ja samalla vähän välinpitämättömästi”. Jospa välinpitämättömänä ei torjukaan pieniä merkityksettömän tuntuisia yksityiskohtia ja ”kohinaa”, sitä ns. pientä elämää, joka aina tuppaa jäämään suuremman ja tärkeämmän jalkoihin.


Michel de Montaigne ja tuttujen teemojen paluu

Michel Montaignen esseet (vrt.  Esseitä, osa III. suom. Renja Salminen, 2015) esittelevät joukon teemoja, jotka ovat tulleet 1900-lukulaiselle tutuiksi. Oma huone: Virginia Woolf puhui naisen oikeudesta omaan huoneeseen perustein, joita M. punnitsi mietteliään miehen kannalta. ”Onneton on mielestäni se, jolla ei ole kotonaan paikkaa, jossa hän voi olla omissa oloissaan, (…) jonne hän voi piiloutua.” Piiloutumisen tarve tulee siitä, että 1500-luku oli uskonkiihkoilun, väkivallan ja kriisin aikaa. Eikä M. ollut mikään toiminnan mies (vaikka hänet oli vasten tahtoaan vedetty politiikkaan tai paikallishallintoon). Grafomania: Milan Kundera kutsui ”grafomaniaksi” ihmisten kasvavaa tarvetta ilmaista sisintään paradoksien aikana, joka oli viemässä heiltä sisäisyyden ja yksilöyden. M:sta ”kirjoittamisen vimma” oli tyypillistä kriisiajoille. Näin oli jo Rooman valtakunnan hajotessa ja taas 1500-luvulla, jolloin mikään ei näyttänyt pysyvältä. M. koki myös oman kirjoittelunsa vähäpätöisenä pitsinnypläyksenä – aavistamatta, että hän oli panemassa alulle uutta genreä. Ennustamattomuus: pysyvyyden ja ennustettavuuden kato ei luvannut vain edistystä, vaan tiivistyi varhaiseen ”absurdin” kokemukseen, asioiden ennustamattomuuteen, satunnaisuuteen ja epäjärjestykseen, josta 1900-luvulla on tehty teatteria, filosofiaa ja matematiikkaa. Matemaatikko Talebilla on syynsä pitää Senecaa ja Montaignea oppi-isinään. Yksityinen ja julkinen: Yksityisen ja julkisen uusjako on vielä edessä, mutta M. on selvästi kotonaan yksityisessä sfäärissä, omassa huoneessaan. Ja silti: ”Heittäydyn halukkaammin valtiollisten ja yleismaailmallisten ongelmien kimppuun ollessani yksin.” Nainen: M. pohtii naiseutta, avoimuuden ja spontaanisuuden kultti on naisten kulttuurista anastettua. Mutta ulkonaisesti hänen asenteensa naisiin on epämoderni, ts. renessanssia



Louis-Ferdinand Céline, roisto ja herkkis

Célinen Linnasta linnaan (suom. Ville Keynäs, 2016) hälventää niiden huolia, joiden mielestä ”kielestä on tullut kulkuneuvo, kuorma-auton tapaan se palvelee vain kuljetusta” (Heidegger). Kieli on lähempänä hourailua – tyylinäyte: ”… näen ne!… näen heidät! … yli 39 asteessa näkee kaiken! … jotain hyötyä kuumeestakin.” Onko kieli sitten Olemisen kuumemittari, ja voiko se olla sitä kuljettamatta Olemisen oireilun lisäksi merkityksiä? Manaamistahan C:n kieli selvästi muistuttaa, groteskis-primitiivis-modernisti. Sanamagiallaan C. on voittanut monen ei-fasistin sydämen. Näin totesi eräs ranskalainen: ”Rakastan C:n proosaa (mm. romaania Niin kauas kuin yötä riittää), mutta Célinen henkilö herättää minussa antipatiaa.” Entä toisinpäin? Eikö vain ujo tai alistunut ihminen voi kirjoittaa yhtä hurjasti? Nyt psykologia menee taiteen edelle. Kirjallisuus tyyliteltyine hulluuksineen voittaa estottomien vihapuheet, estoinen henkilö osaa kirjallisesti noitua paremmin. Hyvä, niin kauan kuin lukijan luottamus ei ole ääretön. Kääntäjä Ville Keynäs on  tehnyt ”herkkää” työtä. Rabelaisista päästyään hän on ehkä tunnistanut perinnejatkumon. Rabelais oli tosin elämänmyönteinen humanisti, C. synkkä antihumanisti. Kummatkin sitä paitsi lääkäreitä. Aivan eri tyyppiä kuin Tšehov.  

 

Romaani kaaoksena: Friedrich Schlegelin "Lucinde"

Välittäjän mainoksesta: ”Talo myydään hyvällä tarinalla!” Niin kuin kirjojakin... Taiteelliseksi voi sanoa kirjoja, jotka eivät ylen määrin tarinoi; keksivät muutakin. Se johti ajatukseni Friedrich Schlegelin romaaniin Lucinde (suom. Veli-Matti Saarinen, julkaisija Kuvataideakatemia! ilm. 2016). Haukuthan kirja sai jo 1799, paljolti moraalisin perustein, mutta myös ”käsittämättömyytensä” vuoksi. Käsittämätön se toki oli: tavallinen lukija ei löytänyt siitä tarinaa. Mutta tekijän kannalta se kuului romanttisen ironian luonteeseen. Schlelegin ironian määritelmä oli: ”pysyvä parabaasi” eli puhujan välipuhe, kommentoiva keskeytys. Hegelistä määritelmä oli yksin tein raivostuttava; hän ymmärsi heti, että se toimi dialektisen historian (tarinan) jarruna. Jäljelle jäi vain kaaos. No, FS:n ironia lähti kaaoksesta. Se johti eri tavoin järjestettyyn kaaokseen. ”Taiteellisesti järjestetty hämmennys” (kuten Lucinden rakennetta voisi kuvata) oli jo Ranskan vallankumouksen jälkeisenä aikana ja vallankumouksen inspiroimana suunnattu myyvää tarinaa ja lukijaystävällistä romaania vastaan. Vaikka en voikaan estoitta nauttia FS:n retorisesta kerronnasta, sen pyrkimyksessä on kuitenkin pippuria, vastavirtaa, hiotumman kaaoksen toivoa.   



Giacomo Leopardin niin, niin alakuloiset Mietteet

Tämä klassisen koulun mies oli alakulon, mutta ei ollut nyanssien ja sävytysten mestari. Jokainen virke Mietteissä (suom. Pauliina de Anna, Savukeidas 2015) on yleistys. Niissä päälauseet kiehtovat vähemmän kuin sivulauseet, mutta niihin GL ei juuri jättänyt salamielisyyksiä. Yksi miete tulee vastaan kuin uutena. GL puhuu matkimisesta; matkimme joko muita tai itseämme; jälkimmäisessä tapauksessa olemme siis omaperäisiä. Omaperäisyyteen kuitenkin kyllästytään; muiden matkijat ovat monipuolisempia. Pessimismi ja huumori eivät sulje pois toisiaan, mutta GL:n oli patamusta tosikko. Sitä kuvastaa suomen, alkuaan germaaninen, ilmaisu ”maailmantuska”, jolle mietteiden tekijällä itsellään oli oma latinalainen, kevyempi sanansa la noia (ranskaksi ennui tai cafard), inhon ja ikävän sekoitus, johon joskus liittyy dekadentti hymy. Mutta Leopardille sopii kyllä ”maailmantuska”! JB    

 

John Williams: eksistenssi ja turhuus elämänviisaissa kutimissa

John Williams, tiedättehän: se unohdettu kirjailija, joka on taas löydetty?  Silloin kun JW vielä eli ja kirjoitti, puhuttiin paljon ”romaanin kuolemasta”. No, tätä puhettahan Williams ei uskonut, ja miten kävi? Häntä lukee jälkimaailma: me. Olen lukenut kolme JW:n romaania – Augustus, Stoner ja nyt Butcher’s Crossing – kaikki erinomaisia, mutta ihmettelen, kuinka sama mies on kirjoittanut niin täysin eri maailmoista: antiikin Roomasta, amerikkalaisesta avioliitosta ja yliopistosta sekä (kaiken huipuksi) biisonien metsästyksestä –  lännenromaanin! Yksi yhdistää: rauhallinen, elämänviisas kerronta. Ja tietty muodon taju, jokaisessa kirjassa omanlaisensa. Jopa tätä lännenromaania pitäisin ”formalistisena” siitä huolimatta (tai ehkä siksi), että se tuottaa niin vahvan todentunnun ja näyttää ”millaista on”. Toki herää moraaliajatuksia, mutta minulla ei samoja kuin esipuheen obligatoriset viittaukset USA:n sotiin. Lännenromaanissaan BC (suom. Ilkka Rekiaro. Bazar, 2016) moraali liittyy eksistenssiin, ei vain ihmisen vaan luonnonkin, kaiken intohimoisen, väkevän ja villin olemiseen ja sen turhuuteen. Harvoin turhuudesta on kirjoitettu näin brutaalin kauniisti, ilman satiiria, ilman haaveita. Menneen ajan karu henki ja komea aineellisuus, se riittää. JB

 

Søren Kierkegaard, ei mikään pikaonnen opas

Kierkegaardin epätoivon eli kuolemansairauden diagnoosi (uusi suomennos: Janne Kylliäinen & Tapani Laine. Basam Books, 2016) perustelee itsensä myös nootein ja huomautuksin. Ne pitävät helpon ”elämänviisauden” etsijät loitolla. Mutta onko todella niin, että ”kirja antaa aineksia aidon identiteetin saavuttamiseen”, kuten  meille ”identieettipolitiikassa” velloville ja siihen hukkuville luvataan? Epäilen vähän. Minuun Kierkegaardilla on se vaikutus, että epäilyt vain vahvistuvat eikä siinä mitään pahaa sinänsä. Mutta viisauden ja identiteetin aitouden etsijät toivonevat muuta. SK heittäytyy ”todisteluihin”, jotka eivät todista kuin uskollisuudesta lähtökohdalle. Esimerkiksi: kukaan ei selviä onnettomuudelta; ja vaikka selviäisikin, ”siitä ei juuri olisi apua, sillä sehän on epätoivoa.”  On kuin Wittgenstein ajattelisi Kierkegaardia kirjoittaessaan: ”Ihmiset ovat uskonnollisia siinä määrin kuin he eivät usko olevansa niinkään epätäydellisiä kuin sairaita” (Yleisiä huomautuksia).  Jos joku kokee epätäydellisyytensä sairautena, joka kaipaa parannusta, hän on uskonnollinen. Jos hän taas hyväksyy  epätäydellisyytensä (kristillisen nöyrästi), hän ei ole uskonnollinen. Tässä muuten kosketaan yleistä ongelmaa: hyväksytäänkö ihmisen (ja samalla tieteen, taiteen, koko yhteiskunnan) epätäydellisyys vai asetetaanko vaatimukset niin korkealle, että niiden tavoittelusta koituu vain lisää epätoivoa? Minusta kysymys ei ole niinkään kristillinen kuin skeptinen (paradoksikas SK ei sitä tietenkään olisi myöntänyt). Suosittelen lukemista, tyyliä ja ongelmia viileästi tarkaten. Onnelliseksi se ei tee, mutta auttaa tyydyttävän, toki epätäydellisen, mietiskelyvireen saavuttamisessa. JB 

 

Sanajuoppo Oswald Spengler, jolle sivilisaatiococtail oli myrkkyä

Länsimaisen filosofian unohdetuin filosofi – Oswald Spengler! Mies, joka Suomen itsenäistymisen aikoihin ennusti länsimaiden tuhon! Kaikki tuntevat ainakin hänen pääteoksensa nimen (suomeksi taisi olla Länsimaiden rappio). Ihminen & tekniikka (suom. Matti Simola, Kiuas 2016) jatkaa samaa diletantin sanajuopon nuorekkaan retorista mutta henkisesti seniiliä linjaa. Kiintoisaa huomata, että Juhani Pallasmaan teema ”ajatteleva käsi” tulee Spengeriltä. Nyt äänessä Spengler: ”Silmän ajattelun eli suurten petoeläinten ymmärtävän, terävän katseen rinnalle on tullut käden ajattelu”. Kädestä ihan ensimmäisenä teknisenä instrumenttina kehkeytyy ”varsinainen intelligenssi”. Sillä käsi (jatkeenaan tekniikka) palvelee ihmistä ”aseena taistelussa luontoa vastaan”. Taistelu on yhtä toivoton kuin välttämätön. Yhtä välttämätön kuin kulttuurin rappio ja sen seuraus: sivilisaatio. Kulttuuri on luovaa, sivilisaatio menoa. Tämä filosofia on vedonnut taiteilijasieluihin, joilla on kyky tuntea ”iloa surussa ja surua ilossa”, kuten jälkipuheen laatija Juhani Sarsila vahvistaa. Poliittisesti Spengler vetoaa nationalisteihin, EU:n (monikulttuurisen sivilisaation) epäilijöihin, meillä perussuomalaisiin. Eräs amerikkalainen politiikan analyytikko arveli taannoin, että myös Donald Trump on sydämeltään spengleriläinen. Itse olen kulttuurin, jopa ”monikulttuurisuuden” ystävä (kunhan monikulttuurisuus tajutaan faktana, eikä erottelupoliittisena vankilana), mutta sivilisaatio on se, jolle annan sydämeni. Sivilisaatio on, toisin kuin OS uskoi, sen tosiasian tunnustamista, ettei puhtaita kulttuureja olekaan, on vain kulttuurivaihtoa, milloin kaupan milloin vihanpidon kautta, erilaisia hybridejä ja teknisiä monstrumeja, joihin liitetään kansallis-kulttuurisia määreitä. JB      

 

Eeva-Liisa Manner kriitikkona

Kirjailijan kritiikki ei meillä ole yhtä yleistä kuin Ranskassa, Englannissa tai USA:ssa, mutta se määräsuhteista; laatu ratkaisee. Mannerin Aamulehteen1968-87 kirjoittama kritiikki (Silmäyksiä, toim. Tuula Hökkä, Eeva-Liisa Manner Seura, 2015) ei todellakaan ole toimittajan työtä; on lämpöä, kokemuksen värisävyjä, mieluisia tilaisuuksia. Ei esseitä, vaan nopeita ajatuksen pyrähdyksiä. Ei vain ”rakkauden kritiikkiä”, löytyy myös osittaisia lyttäyksiä. ELM kutsuu Rohmerin filmiä Rakkaus iltapäivällä ”sietämättömän pikkuporvarilliseksi”, mutta ei kehumatta Yötä Mauden kanssa.  Näin tuon elokuvan teini-iässä, ja äkkiä minulle selvisi aikuisuuden hillitty charmi. Tšehov ei puolusteluja kaipaa, mutta kaiken varalta (ja hienosti muotoiltuna): ”Tunteellisuuden teho vain syvenee siitä, että se on ainoastaan aavistettavissa.” Kyllä, journalismia voi lukea myös vuosikymmenten jälkeen. Joskus se viinin tavoin vain paranee. Ainakin se maistuu kypsemmältä, olkoon samaa tavaraa kuin ilmestyessään. Aikuisen yöpöydälle. JB

 

Günter Grass ja saksan sanat

Grimmin sanat (suom. Oili Suominen, Teos 2015) on kirja, jota voi pitää 2015 kuolleen Grassin testamenttina. Se siirtää tuleville polville niin Grassin kuin Grimmin veljesten rakkauden saksan kieleen. Lajimääreenä rakkaudentunnustus. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Nykydekkari kasvattaa suosiotaan romaani- ja juonikonservatiivien sankoissa joukoissa samalla kun romaani kokeilee lajitoveruuksia runouden, esseen, dokumentin, sanakirjan, elämäkerran jne. kanssa. Nytkin Grass uittaa arkailematta omia subjektiivisia muistelujaan Grimmin satu- ja kieliveljesten tarinaan ja antaa saksan sanojen häpeämättä johdatella itseään sivutarinoihin ja hajamietteisiin. Tämä muistuttaa Kunderan romaanien ”avainsanoja” (kehittelyn ärsykkeinä), paitsi että Grassille aakkoselliset eli teemaneutraalit sanat asettuvat liukuvaan jonoon, kuin ”juoneksi”. Kun esimerkiksi ”peukalosta” tulee puhe, esiin nousee ”Peukaloinen” ja ”poropeukalo”. Se haiskahtaa Oili Suomisen suomelta. Siitä ei olisi ollut pitkäkään matka ”poroporvariin”, joka ei liioin olisi toimivaa saksaa enempää kuin ”porososialisti” – Max Randilta oppimani termi – on oikeaa suomea. Sitä että Grass rakastaa saksaa, ei olisi tarvinnut enää todistaa: hyvä tyyli todistaa sen suit sait. Suomentajankin rooli on kova, kaksin verroin: olla rakastunut kahteen kieleen yhtaikaa ja tasapainoilla uskottomuuden rajoilla. Oili S. selviytyy moraalisesta haasteestaan mainiosti. JB

 

Patricia Highsmith, oikea kirjailija

Kotimaassa USA:ssa mystery writer, dekkaristi tai sinne päin, Euroopassa (minne hän kypsällä iällä ja kypsällä ihmisvihalla muutti) oikea kirjailija. Niin kuuluu nimittää Pat Highsmithiä. Ellei hän sitten ole – savupiippuyhteiskunnan irrationaalisuuden tuntija ennen informaatioyhteiskunnan tiimiä Kahneman & Taleb & Ariely uusine tietohitteineen. Kafka, Ionesco, Mrozek ja Highsmith, tasoittivat heille tien. Ja Pat H. tuosta etujoukosta kai eniten realistina arjen – viekkaan, mustia joutsenia vilisevän arjen –  kuvauksineen. Kaikkea kirjallisuutta luetaan odotuksin. Otetaan nyt Merenneitoja golfkentällä (suom. J-V.Sappinen, Siniplaneetta 2015). Tässä odotukset eivät synny ns. juonesta (juonitarinan vanhanaikaisesta ilmeestä huolimatta), vaan tyylistä, tunnelmasta ja mustasta huumorista, joka usein on yhtä näkymätöntä kuin ”musta aine”. PH näyttää lukijalle tien ja valitsee sivupolun, joka vaikuttaa viiltävästi, vaikka ulospäin tulos olisi arkisen tyyni. Ja sitä viiltoa odotetaan. Merenneitoja golfkentällä -novelleissa irrationaalisuus ohjaa palloja. Mutta mitä on irrationaalisuus? Jos se on vertaileva käsite ja suhteessa naiiveihin järkiodotuksiin, niin eikö silloin Highsmith edusta tämän tunnustetusti kaoottisen K&T&A ajan… uusjärkevyyttä?  JB

 

Historiallinen välttämättömyys á la Machiavelli

Paradoksi nimeltä Machiavelli: kuinka tuo firenzeläinen humanisti Niccolò M. kummittelee yhä  vallan linnakkeissa, vaikka on epäselvää mitä hän ajoi takaa teoksellaan Ruhtinas? Tekijää on pidetty milloin äärikyynikkona, milloin renessanssin satiirikkona, milloin taas länsimaisen poliittisen tieteen pioneerina. Ja itse kirjaa syrjäytyneen oppineen ovelana (toisaalta: uhkarohkeana) työhakemuksena ruhtinaan leipiin. Eikä unohdeta myöskään Isaiah Berlinin aatehistoriallista arviota, jonka mukaan Machiavellin filosofia oli Uuden ajan ensimmäinen ”pluralismin” leimahdus. Uusin selvitys lähtee siitä, että Ruhtinasta ei pidä lukea erillään tekijänsä aiemmasta, tasavaltaa puolustavasta teoksesta, joka suomeksi tunnetaan nimellä Valtiollisia mietelmiä. Filosofi, historioitsija ja juristi, myös USA:n presidenttien neuvonantajana toiminut Philip Bobbitt katsoo kirjassaan The Garment of Court & Palace, että jälkimmäinen teos hahmottelee modernia kansallisvaltiota tai perustuslaillista tasavaltaa ja antaa avaimen tunnetumpaan kirjaan, jonka oikea nimi olisi De principatibus (Ruhtinaskunnista), eikä Il pricipe (Ruhtinas). Populaari nimi ohjasi tulkintaa henkilökeskiseen suuntaan. Machiavellin tähtäimessä oli uudenlainen valtio (ei niinkään ruhtinaan oma menestys). Hän halusi erottaa toistaan valtiaan henkilön ja laillisen valtajärjestelmän, jonka tuli pysyä voimassa johtohenkilöstä ja hänen suvustaan (eli aina epävarmasta vallanperimyksestä) riippumatta.

     Machiavelli tunsi luissaan ”historiallisen välttämättömyyden”… Jo turvallisuuspoliittisista syistä siirtyminen feodaalisista organisaatioista kansallisvaltioihin oli tulevaisuuden imperatiivi. Jos se vaati väkivaltaa, Machiavelli ei sitä säikähtänyt, enempää kuin Marx säikkyi vallankumouksen väkivaltaa, jos se oli ehtona riistosta vapaalle yhteiskunnalle. Ehkä Marx luki Machiavellia huolella ja nappasi tältä sekasortoisen siirtymäkauden ”realismin”. Philp Bobbitt jatkaa Machiavellin linjoilla ja väittää, että historiallisen välttämättömyyden viimeisin sana on siirtyminen kansallisvaltioista ”markkinavaltioihin”, jotka ovat kansallisvaltioita paremmin varautuneita kansainvälisiin uhkiin ja hyötyihin, mutta jotka eivät enää ota vastuuta kansalaisten aineellisesta hyvinvoinnista tai sen tasaisesta jakautumisesta. Valtion rooli kapenee markkinoiden avustajaksi ja ”tilaisuuksien” järjestäjäksi. Mielenkiintoista: liberaali Bobbitt ei itse tunne sympatiaa ”markkinavaltiota” kohtaan, mutta kokee sen väistämättömäksi. Toistaiseksi tulemme näkemään vastarintaa. Se näyttää aivan yhtä väistämättömältä. Onko välttämättömyys juna joka kulkee väistämättömyyksien yli? JB

 

David Humen kirjallista tiedettä – ei sen vähemmän kirjallisuutta!

David Humen Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta Tapani Kilpeläisen suomennoksena antaa analyyttisen filosofian esi-isästä hyvän kuvan. Hume, jonka ystäviin kuului Ranskassa Denis Diderot ja paroni d’Holbach, oli ranskalaisia hienovaraisempi ja varovaisempi puhuessaan Jumalasta. Itse asiassa Hume ei tässä kirjassa puhu Luojasta itsestään vaan pohtii puolesta-vastaan argumentteja koskien väitettyä luomistyötä – kuin asian voisi ottaa viileästi. Häneltä se onnistui. Kaukana ollaan Nietzschestä, joka oli pastorin poika ja jolla oli tunteet pelissä. Hume oli skeptikkojen kuningas ja agnostikko, vaikka eli kuin ateisti. Mutta ei taisteleva ateisti. Tänään luettuna teksti vaikuttaa ensin miedolta, kunnes ajattelun terävyys paljastuu ja vie mukanaan. Nykyisin ajatellaan, että Humen filosofia nojasi luonnontieteisiin. Toki, mutta ei vain. Humelle filosofia oli samalla kirjallisuutta (toisin kuin myöhemmälle analyyttiselle filosofialle). Ellei täysfiktiota, niin ainakin yksilöivää, hypoteettista kehittelyä. Ja parhaimmillaan tyylitajuista. Tässä hän ei olisi ottanut polarisoivaa asennetta, eikä hänen tarvinnut. Kirjallisuutta, filosofiaa, historiaa ja tiedettä ei kukaan 1700-luvun järki-ihminen ollut kiskomassa erilleen. Niiden yhteistyö tuotti parhaat hedelmät. Hume on siitä hyvä esimerkki. JB   

Ford Max Fordin henkilökohtainen kirjallisuushistoria

Suomessa ei ole tapana, että kirjailija laatii oman maailmankirjallisuuden historiansa, kilpailemaan akateemisten laitosten kanssa, oman tuittupääversionsa, tyyliin  from Confucius’ day to our own, kuten Ford Madox Ford opuksessaan The March of Literature (1944). Teos herättää kunnioitusta. Puutteita voi osoittaa (missä Tolstoi, missä Proust?), mutta yhtäkään lausetta ei ole kirjoitettu ilman henkilökohtaista mieltymystä kohdetekstiin. ”Impressionismi” on Fordin taikasana, joka ei niinkään viittaa tunnettuun taidesuuntaukseen, kuin nyrkkisääntöön: kuvailun on saatava lukija eläytymään ja näkemään ”millaista on”. Lukijaa ei saa vaivata linssin oppineilla optisilla säädöillä; mielikuvien on synnyttävä vapaasti, elävän tyylin puhalluksesta. Professorien historiat järkiään tappavat lukijoiden rakkauden kirjallisuuteen, eivät niinkään yllytä. Pelkkää pakkopullaa! Kärjistys, johon ei ole pakko yhtyä. Kirjailijoiden keskittyessä leipätöihinsä tällaiset historiat jäävät aina harvinaisiksi ja aukkoisiksi. Fordilta meni vuosi opuksensa parissa, mutta hän oli laajasti lukenut ja jo elämänsä illassa. Sitä paitsi hän oli niitä kummajaisia (”modernisteja”), joilla ei ollut halua miellyttää yleisöä (tai arvostaa sitä mikä ”myy”). Hän uskoi oudon ja optimistisen viattomasti, että hyvän esimerkin nojalla yleisö löytää tiensä arvoteosten luo, jopa unohdettujen teosten, kuten hän itse. Se tekee hänen hankkeensa  sitä absurdimmaksi ja ihailtavammaksi. Miten totta sitten on, että pienet ja marginaaliset kulttuurit olisivat paremmin perillä maailman kulttuurista kuin suuret? Ford olisi ollut esimerkillinen ”pienen kulttuurin” edustaja englannin kielellä.

 

Universaali Dostojevski, ja millä perinteellä?

Kuinka ortodoksikristitty Dostojevski voisi olla universaali?  Outoa, miten lähellä Dostojevski oli islamisteja!  Olkoon universaali kirjailija, hänen universaaliteoriansa on perätön. Se on joko  provinsiaalista haikailua tai suurvenäläistä mytologiaa - tai kumpaakin. Tämä käy ilmi Dostojevsin journalismista, josta  meillä nyt on valikoima Kulta-aika taskussa. Provinsiaalista: kaikki kansat löytävät viimein alku- tai loppukotinsa Venäjän ortodoksisen kirkon helmoista. Mutta – hetkinen - samalla Dostojevskille  maailmankulttuuri oli luonteeltaan pikemmin orgaaninen monikko kuin mekaaninen kasauma. Sillä kaikki kansat ja kulttuurit ovat laadullisesti erilaisia. Sen etsiminen, mikä on yhteistä, ja samoin mittapuin, johtaisi reduktionismiin. Ja mekaniikkaan. Orgaaninen universaalisuus  olisi moninapainen maailma (hieman kuin Venäjä, Ranska ja Kiina ovat edellyttäneet ulkopolitiikassaan), siis monen laadun rinnakkaineloa ja yhteen sovittelua. Yksinapaisuudesta (esim. USA-keskisyydestä) seuraisi, että Yksi sortaa ja pyyhkii pois toisten kansojen laatuja ja perinteitä (kuten Naton laajenemisessa uhkasi käydä myös Venäjän suuruuden tunteelle, sitä kohdeltiin heikkona pikkuvaltiona). Kuinka sanookaan kirjan fiksu esipuhe: jokin kansa voi olla näkymätön ja hukassa, mutta ”vasta paljon myöhemmin voi paljastua, että kadonneen kulttuurin panos olikin suorastaan elinehto ihmiskunnalle.” Tässä hengessä… erottakaamme Venäjälläkin perintö ja perinne. ”Perintöön synnytään, kun taas jotakin perinnettä tavoitellaan, mikä politiikan kannalta avaa suunnattoman määrän mahdollisuuksia” (Heino Nyyssönen toisessa yhteydessä). Jonkin perinteen (esim. ortodoksisen uskonnon ja johtajakultin) valitseminen on ideologinen valinta, johon kansan perintö myötävaikuttaa, mutta perintöä – oman kansan aseman, suuruuden tai pienuuden kokemus, on sisukkaampi, vaikeammin muuttuva  geopoliittinen geeni.    

 


Pro&Contran kirjoja
 

Elokuussa 2015 ilmestynyt 

Paavo Heininen MUISTINOSOITUKSIA – kirjoituksia musiikista

Säveltäjän radioesitelmiä, esseitä, pakinoita ja mietteitä taiteilijanuran varrelta.

kts. Heinisen haastattelu ja kirjoitus musiikin arvoista (Vierashuone)


Muistinosoituksia on valikoima säveltäjä Paavo Heinisen kirjoituksia 1960-luvun alun radioesitelmistä säveltäjämuotokuviin ja -analyyseihin. Toimittamisen tavoitteena ollut kirja, joka sopisi ammattilaisten ohella kaikkien musiikin kuulijoiden ja taiteesta ja sen opetuksesta kiinnostuneiden käteen. "Valaisija, tinkimättömästi laatua ja määrää vaativa mestari (...) kadehdittavan tuottelias ja tarkkanäköinen kirjoittaja (säveltäjä Velimatti Puumala teoksen esipuheessa).

Ilmestynyt  - tilattavissa:  www.ntamo.net



Jouko Linjaman, säveltäjän ja Paavo Heinisen ystävän, kanssamuistelua:


Paavo Heininen: Muistinosoituksia, toim. Jan Blomstedt ja Kirsi Heininen-Blomstedt.  


Paavo Heinisen musiikkikirjoituksista palautuu mieleen muistoja puolen vuosisadan ajalta, mm. kaukainen opiskeluaikamme, 1950-luku.  Aloitimme Heinisen kanssa opinnot muinaisessa Sibelius-Akatemiassa. Musiikinhistorian tunneilla ei ollut minkäänlaisia äänentoistolaitteita. Opettajana oli Joonas Kokkonen, jonka painavia lauseita kirjoittelin pikakirjoituksella Sulho Rannan Musiikin historian marginaaleihin. Samoihin aikoihin Kokkonen piti Yleisradiossa esitelmäsarjan Bartókin kuudesta jousikvartetosta. Hänen esitelmistään Heininen toteaa kirjansa jälkipuheessa, ei kovin paljon liioitellen: ” – vuosikymmeniin Kokkosen ohjelmat olivat muuten ainoa tapa kuulla Bartókia Suomessa.”


Ani harvoin konserteissa kuultiin myöskään Brucknerin sinfonioita, tai Mahlerin, saati Hartmannin tai Henzen. Kuultiin kuitenkin 1960-luvulta lähtien Yleisradiossa Paavo Heinisen tiedontäyteiset ja musiikinkattamat esitelmäsarjat. Analyysit ovat säilyttäneet tuoreen viileytensä. Miksipä partituurit olisivat tuossa ajassa muuttuneet, vaikka esityksissä niistä on yritetty löytää uutta ja vielä uudempaa. Finaalin rakentamisen ongelma Brucknerin sinfonian kokonaismuodossa säilyy edelleen samana. Samoin Brucknerin säveltäjäpersoona, jonka esittelyn Heininen aloittaa seitsemännen sinfonian osalta provosoiden. ”Tuohon aikaan hänen kirjastonsa käsitti kaksi teosta: Raamatun ja Napoleonin elämäkerran.” Jatkossa löytyy kyllä koko kuva ”Hyvän Jumalan sinfonikosta”, ja sinfonioista. Muistan aivan viime  ajoilta, miten innostuneesti Heininen otti vastaan Brucknerin Yhdeksännen sinfonian finaalin täydennystyön.


Messiaen, Boulez ja Tippet olivat tuntematonta tuiketta modernin musiikin taivaanrannassa, kunnes Heininen Yleisradion mainiossa Musica Nova -sarjassa avasi tähtikarttaan uuden sivun. Kaikki nuo Kokkosen ja Heinisen esitelmät olisivat tämän päivän radionkuuntelijalle kuin aarrekätkön löytäminen. Se on kuitenkin mahdotonta. Ilkka Kuusisto kertoo muistelmissaan, kuinka hän joutui Ylessä äänittämään uusia ohjelmia vanhojen nauhojen päälle. Sinne katosi monia aarteita. Onneksi osa niistä on kotitaltioitu ja nyt editoitu kirjan muotoon.


Kirjaan sisältyy myös joitakin jo ennen julkaistuja säveltäjä- ja teosesittelyjä. Musiikki -lehdestä 1970-luvulta ovat peräisin osittain lyhennetyt artikkelit Bergmanista, Kokkosesta ja Englundista, sekä lyhentämätön analyysi nuottiesimerkkeineen Meriläisestä.  Siinä meillä on analyysin mallia.

Monisäikeinen osa Heinisen ajattelua sisältyy johdantoartikkelin haastatteluun Tradition painovoiman voittaminen. Otsikossa on kolmella sanalla määritelty säveltäjälle tehtävä, joka on utopistinen, siis käytännössä mahdoton. Tämä on usein Heinisen tapa puhua, paradoksein. Teoksen loppupuolen osastot Pakinoita ja Mietteitä 1980-luvulta 2010-luvulle tuovat esiin tekstikatkelmia eri yhteyksistä. Jo otsikot kertovat: Veitsipäiväkirja. Ollako konformisti? Adjektiivin teoriaa. Voiko sävellystä opettaa kiinalaiselle puhelimessa kello viisi?


Muuten: kuudennen sinfonian kantaesityksen esittely konsertin ohjelmalehtisessä on tyypillistä Heinisen kuurupiiloa kuulijan kanssa. ” – mutta mitä, aionko avata kuvailevan sisällysluettelon, juuri ennen kuin se kuullaan ja havaitaan...” Sitten viitataan Miron loppukauden ja Palazuolon keskikauden töihin. ”Ehkä Bofill? Tai Calatrava?” Ehkä Heininen.


Mutta Muistinosoituksia.  Se on paitsi teksteiltään, myös kirjana kaunis esine. Kansi on Heinisen impressionistispolyfoninen? punavihervärikenttä. Ja takakansi esittelee säveltäjän itämaisena filosofina, mikä hän usein onkin.

Muistinosoituksia?


”Mitä kieli on? Muistinosoitussysteemi.” Paavo Heininen, Sana ja sävel –seminaari, Kangasniemi 3.7.1998. 

                                                                                           JOUKO LINJAMA



Jan Blomstedt: 

Pakinoita ja mietteitä aikuisille arvaamattomille

Onko Platonin paikka historiassa täysin looginen? Mitä sitten jos Aristoteles onkin tylsä? Miksi Leibnizin systeemissä ei ole aukkoja? Mitä Macchiavelli oppi vankilassa ja mitä Leopardi olisi voinut oppia? Voiko ”kaikesta huolimatta” olla syy vahvempien syiden joukossa? Missä ja milloin on dekadenssia? Onko suvaitsevaisuus älykkyyden vai typeryyden merkki?  Mikä on kirjallisen fiktion suhde fiktionalismiin, jolle myös tosipuhe on fiktiivistä? Saavatko mielikuvituksesta enää puhua vain tiedemiehet? Mitä on QUALIA? Näitä ja muita kysymyksiä pakinoissa pulpahtaa esiin.


ww.ntamo.net

 


Louis-Auguste Blanqui:

Tähtien kautta ikuisuuteen

Ilmestynyt joulukuussa 2014

Kirja, joka on jättänyt jälkensä maailmankirjallisuuteen: Friedrich Nietzschen, Walter Benjaminin, Jorge Luis Borgesin kirjoituksiin. Kirja jonka harvat ovat lukeneet mutta monet tuntevat epäsuorasti... "ikuisen paluun" teemasta.

Kirjasta ja Louis-Auguste Blanquista:

Tähtien kautta ikuisuuteen on siitä epätavallinen tutkielma, että se on kirjoitettu vankilassa, Fort du Taureaun linnakkeessa, joka vielä 1871, kirjoittamisensa aikaan, oli Ranskan armeijan käytössä ja komennossa ja toimi poliittisten vankien säilytyspaikkana. Kirjoittajalla ei ollut apunaan kirjastoa eikä observatoriota; itse asiassa hän ei ollut edes tiedemies. Niinpä kirjoituksesta on turha etsiä lähdeluetteloa tai muitakaan akateemisen korrektiuden merkkejä.

Louis-Auguste Blanqui (1805-1881) oli isänsä puolelta italialaista syntyperää, mutta kasvoi ja vaikutti Ranskassa. Hän opiskeli lakia ja lääketiedettä, luultavasti ilman suuria porvarillisen ammatin toiveita, sillä jo opiskeluaikana poliittinen toiminta ja journalismi veivät hänet mennessään (salaisemman luonnontieteen harrastuksen ohella). Häntä on sanottu kommunistiksi, mutta nimitys vaatii tarkennuksen. Vaikka Karl Marx puhui hänestä kauniisti (valittaen, ettei Blanqui ollut vetämässä Pariisin kommuunia, koska oli kukistetun kapinan aikana 1871 vankeudessa), Blanqui edusti kylläkin erilaista vallankumouksen ajatusta. Kun marxilaiset panivat toivonsa ”vallankumoukselliseen tilanteeseen” ja ”proletariaatin rooliin”, Blanqui ja hänen aateveljensä olivat elitistejä, joiden mielestä vallankumous eteni parhaiten pienen ydinjoukon johdolla ja sissitoiminnan ”yllätysiskujen” tulivoimalla. Agitaatio oli luvallista, mutta riskialtista. Kaiken strategisesti tärkeän tiedon oli pysyttävä salassa, eliitin käsissä.

Ja vaikka Blanqui ei liioin ollut utopiasosialisti, jokin silti yhdistää häntä utopisteihin, niihin, jotka etsivät tähtitieteestä yhteiskunnan lakien vastineita. Mutta jos utopisteille yhteiskunnan onnentila esitti – Georges Sorelin sanoin – ”sitä roolia, joka vastaa hitauden roolia rationaalisessa mekaniikassa”, Blanqui ei puhu paljoa onnesta, pikemminkin vaihtaa alakuloisesti huokaisten puheenaihetta. Nyky-Ranskassa Blanqui on lähinnä anarkistien sankari, enemmän ihailtu kuin luettu. Tosin hän jätti jälkeensä koko joukon poliittisia kirjoituksia, mutta, niin väittäisin, hänen kestävin teoksensa on Ikuisuus tähtien kautta, jonka yhteydet 1800-luvun poliittisiin kuohuntoihin jäävät kovin vihjeenomaisiksi. Tämä ei estä Blanquin poliittisia perillisiä lukemasta tähän erikoiseen kirjaan poliittisia merkityksiä, kuten sen, että universumi toimii ”anarkistisesti” luomalla uusia järjestyksiä ”yllätysiskuin” tai että painovoima toimii avaruuden ”poliisina”.

1800-luku: kiihkeiden ja epäonnistuneiden vallankumousten aika, ”epäluulon ja pettymysten vuosisata”, kuten Blanqui sanoo vankilakirjoituksessaan. Hänen silmissään vuosisadan ainoa pelastus oli ehkä se, että se oli löytänyt tieteelliset perustelut maailmankaikkeuden äärettömyydelle, josta ennen oli ollut ainoastaan ”vaistonvaraisia” olettamuksia ja aavisteluja.

Ajan ongelma ja i
kuisen paluun" teema on kiehtonut paitsi filosofeja (Nietzsche), uskonnon tutkijoita (Eliade), myös kirjailijoita. Yksi heistä oli Adolfo Bioy Casares, jonka suomennettuun romaaniin Morelin keksintö Jorge Luis Borges kirjoitti ystävänä esipuheen. Siinä hän mainitsee myös Blanquin:

"Bioyn teoksessa uudistuu kirkkoisä Augustinuksen ja Origenesin kumoama, Louis Auguste Blanquin kehittämä ja Dante Gabriel Rossettin ikimuistoisen musikaalisesti runoilema ajatus: 'I have been here before / But when and how I cannot tell: / I know the grass beyond the door / The sweet keen smell / The sighing sound, the lights around the shore...'  

Tähtien kautta ikuisuuteen, joka innoittaa metafyysiseen spekulaatioon, poikkeaa Blanquin muusta tuotannosta.

Juhani Pallasmaa: KOHTAAMISIA (ilmestynyt 2014), kirjoituksia arkkitehtuurista ja taiteesta.

Professori Juhani Pallasmaa on kansainvälisesti arvostettu arkkitehti ja näkemyksellinen luennoitsija. Hänen teoksiaan on käännetty n 35 eri kielelle. Pallasmaan ajattelussa korostuu ihmisen kehollisuus ja moniaistisuus sekä taiteen eksistentiaalinen merkitys.


Pallasmaan englanniksi kirjoitetuille taide- ja arkkitehtuuriesseistiikalle on odotettavissa jatkoa, esimerkiksi Ihon silmät ja Ajatteleva käsi (suomentajana Kirsi Heininen-Blomstedt)

www.ntamo.net

 

Gaston Bachelard: VESI JA UNET - essee materiaalisesta mielikuvituksesta
Suom. Jan Blomstedt

 

”Bachelard tiedosti neljän esisokraattisen alkuelementin merkityksen ajattelussamme ja kutsui näitä elementtejä ”mielikuvituksen hormoneiksi”. Toisessa yhteydessä hän kirjoittaa ”mielikuvituksen alkemiasta” ja ”poeettisesta kemiasta”. Poeettisilla materiaalin kuvilla on taipumus yhtyä odottamattomiksi uusiksi mielikuvayhdistelmiksi, kemiallisten reaktioiden tapaan. Bachelard uskoi, että mielikuvituksen maailmassa vallitsee ”neljän elementin laki”, joka luokittelee aineellisen mielikuvituksen alalajit sen mukaan miten ne liittyvät tuleen, ilmaan, veteen ja maahan. Kirjallisuus tarjoaakin viljalti todisteita näiden alkuelementtien merkityksestä ja tunnevoimasta kuvittelussamme.” (Juhani Pallasmaan jälkipuheesta)




ww.ntamo.net

 

Ilmestynyt vuoden 2015 alussa:

Denis Diderot: Tämä ei ole tarina

Neljä dialogia. Suom. Jan Blomstedt


www.ntamo.net

 

LENTÄVIÄ LAUSEITA lapsille ja isovanhemmille

Taiteilija Aaro Matinlaurilla – lyhyesti Aarolla, ystävällä ja ”itsellisen” taiteilijan perityypillä – oli tapana lähettää meille joulun alla omatekoisia joulukortteja. Niiden hilpeästä huumorista syntyi ajatus, jonka minä kai ensiksi puin sanoiksi, Aaro sitten omasta halustaan kuviksi.


Ajatus oli: tekisimme yhdessä lastenkirjan, joka kestäisi aikuisenkin katseen. Emme ajatelleet ”nuoria aikuisia”, joiden huomion valtaa nykyhetki ja lähitulevaisuus, mutta 50 ikärajan ylittäneitä, jotka olivat jossakin kriisissä tai poukamassa (aikuisilla poukamat vaihtelevat kriisien kanssa, kunnes viimein kriisit otetaan vastaan lepoasennossa) pysähtyneet funtsimaan ns. lentäviä lauseita. Eli lauseita, jotka aiemmin lensivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, toisin sanoen silloin kun kuulijat olivat vielä hosuvia, rasvakorvaisia nuoria aikuisia tai keski-ikäisiä.


Ensimmäinen lause – koelauseemme – oli Julius Caesarin ”Arpa on heitetty”. Se oli koko kirjan työnimenä. Lopulta ilkamoiva, parodinen kuvatulkinta päätyi kanteen ilman lausetta. Sitten joku (tämä joku ei toivo nimeään mainittavan ennen kuin suosio on varma) ehdotti kirjan suuntaamista ”lapsille ja isovanhemmille”. Heureka! Mutta ”Arpa on heitetty lapsille ja… niin edelleen” Kuulosti kohtalokkaalta ja vakavamieliseltä. Kuva jäi kansikuvaksi, mutta otsikoksi muotoutui nyt LENTÄVIÄ LAUSEITA lapsille ja isovanhemmille


Lentäviä lauseita on julkaistu ennenkin, monesta tuutista, mutta ajattelematta paljoakaan sitä, mitä hassua itse sanonnassa on. Se mikä lentää, lentää pois. Lentäminen on – varsinkin lapsille – vapautta ja kaukana fraseologiasta, jota se vanhemmalle väelle edustaa. ”Lennokasta”, sanoo aikuinen, kun haluaa kohteliaasti kuitata epärealistisen ehdotuksen. Peter Pan lentää Never-neverlandiin tai Mikä-mikämaahan, ainoaan paikkaan jossa lapsen ei ikinä tarvitse kasvaa kriisien kautta (vaikka kyllähän Peterilläkin kriisejä oli, mutta hän otti ne seikkailuina). Samalla lentäminen kuvastaa myös katoavaisuutta tai katoamista, mikä tuo hieman ironisen sävyn totunnaisiin puheisiin siivekkäiden sanojen ”ikiviisaudesta”.


Mutta hui hai: se mikä katoaa, tulee takaisin ja uuseläväksi katoamisensa kautta. Tämän tietävät parhaiten juuri lapset ja isovanhemmat.  JB


www.ntamo.net