Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Avoin vihko

Juolahdelmia 25.5.2017


Tulin lukeneeksi Parnasson numerosta 2/2017 Hannu Mäkelän esseen Kirjan kuolema? Mäkelä sanoo analyyttisemmin ja nasevammin suunnilleen kaiken, mitä olen itse pohdiskellut. Sen vastamyrkyksi kannattaa lukea samasta lehdestä Miki Liukkosen manifesti Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta – Liukkosen, jonka huhtikuussa ilmestyneen romaanin O Juhani Karila Helsingin Sanomissa ylisti yhdeksi vuosikymmenen tärkeimmistä. Kaksi erilaista näkökulmaa kirjallisuuteen – vai puhetta kahdesta eri kirjallisuudesta, kahdesta erilaisesta suhtautumisesta kirjailijan työhön? Ottakaa ja lukekaa.

 

Muutama väliotsikko artikkeleista herättämään uteliaisuutta ja lukuhalua:

 

”Runo avautuu ikävä kyllä vain lukemalla”; ”Maailma on edelleen sana”. (Mäkelä)

 

”Rehellisyyden yhtäjaksoinen korostaminen vääristyy rehellisenä esiintymiseksi”; ”Kuluttaja ei osta vain kirjaa vaan kirjailijan”. (Liukkonen)

 

 

En voi mitään sille, että kun kuulen ylen totista puhetta kirjallisuudesta – vaikka omaanikin – minuun iskee sellainen piru joka joskus panee vastailemaan ironisesti, myös itselleni. Ehkä hieman kyynisestikin, mutta sitä koetan välttää. Sellaisesta tapaa seurata vähän aforistisen sävyisiä juolahdelmia:

 

***

 

Kritiikin tarpeellisuudesta saa kuvan, kun työhuonetta siivotessa lukee vanhoja lehtiä. Näinä aikoina, kun kolme vuotta sitten julkaistut kirjat on jo vedetty kaupoista ja makuloitu, tulee mieleen mahtavatko kriitikot muistaa silloisia arvostelujaan ja jos muistavat, ovatko yhä samaa mieltä niiden kanssa.

 

***

 

Mutta olen näitä asioita vakavamminkin miettinyt.

 

Huhtikuun lopulla vietin pitkän viikonlopun sairaalassa, tutkimuksissa. Huonetoverini alkoivat levätä jo varhain, sammuttivat valonsa ja katselivat kukin omaa ohjelmaansa omasta pienestä televisiostaan. Vuoteeni lukulamppu ei ollut hääppöinen, joten aikani kirjojani tihrusteltuani päädyin etsimään television kanavilta katseltavaa. Näin dokumentin Japanin sotarikollisoikeudenkäynnistä, toisen suomalaisten muukalaisvastaisuudesta. Katselin filmejä Teema-kanavalta – yhtenä iltana Kaurismäen Laitakaupungin valot, toisena Antonionin Ammatti: reportteri. Yksi ilta kului kunnallisvaalituloksia seuratessa (samaan aikaan muuan huonetoveri katseli täydellä volyymilla Tanssii tähtien kanssa -finaalia).  Mutta kun filmien päätyttyä ei puolenyön jälkeenkään unettanut, aloin selata sairaalan TV-palvelun lukemattomia kanavia. Milloin niillä ei sattunut olemaan meneillään uskomattoman pitkiltä ja naiiveilta tuntuvia mainoskatkoja, yön ohjelmat olivat käsittämätöntä roskaa, aivan erilaisia kuin tutut komedia- tai poliisisarjat: tarkoituksettoman väkivaltaisia filmejä tai sarjoja rikollisten tai demonien tai mutanttihirviöiden tai avaruusolioiden hyökkäyksistä viattomien kansalaisten kimppuun tai sitten juopuneiden au pair -teinien kohellusta Kanadassa tai parisuhdepelejä paratiisisaarilla… Tai ”hauskoja kotivideoita”, joka näköjään tarkoittaa ilkeän vahingoniloista nauramista sille, että joku epäonnistuu, kaatuu, satuttaa itsensä tai vahingoittaa toista.

 

En tainnut jaksaa katsella ainoatakaan sarjaa kolmeakaan minuuttia, ja johan rupesi nukuttamaan. En ollut käsittänyt, että tuollaisia ilmaiseksi tarjolla olevia kanavia on jopa kolmekymmentä ja että enimmät niistä lähettävät toinen toistaan debiilimpiä ohjelmia läpi yön, ilmeisesti ainakin osaksi uusintoja päivän ja illan mittaan lähetetyistä ohjelmista. Ei se sinänsä minua järkytä, järkyttävää on se, ettei mikään kanava tunnu lähettävän yöllä uusintoja laadukkaista dokumenteista, kulttuurikeskusteluista, poliittisista debateista. Enkä tietenkään puhu pelkästään läpeensä kaupallisista kanavista, vaan edes jossakin määrin vakavasti otettavista kanavista, kuten YLEn 1-, 2- ja Teema & Fem kanavista, MTV3-kanavasta ja Sanomakonsernin Nelonen-kanavasta.

 

Jotakuta saattaa huvittaa, että päivittelen näin triviaaleja itsestäänselvyyksiä. Mieleeni vain juolahti: pidetäänkö meitä niin vähämielisinä, että tämä riittää – vai olemmeko jo niin vähämielisiä. Halutaanko meistä tehdä sellaisia? Kaikelle tuolle voi tuhahtaa, mutta sitten alkoi mielen pohjukassa kaihertaa ikävä tunne: ehkei tämä olekaan yksittäinen ilmiö. Olinhan jo monen vuoden ajan tuhahdellut samaan tapaan lukiessani lehtien kulttuuriosastoja ja sähkökirjoja tarjoavien operaattoreiden mainosmeilejä ja kustantajien julkaisuluetteloita. Meille tyrkytetään murhia, salaliittoja, väkivaltaa, fantasiaa, science fictionia ja toisaalta populaaripsykologisia kertakäyttöisiä ihmissuhdesotkuja; valtaosaa kirjaluettelojen tarjonnasta olisi vielä pari vuosikymmentä sitten nimitetty kioskikirjallisuudeksi. Tätä nykyä rikos- ja jännityskirjailijat sekä tunteellisen fantasian ja pehmopornon kirjoittajat ovat yleismaailmallisia kuuluisuuksia ja meillä Suomessa koetetaan promovoida omia nimiä pääsemään mukaan aallon harjalle.

 

Pitää näköjään viettää viikonloppu sairaalassa, jotta alkaa epäillä massa- ja sosiaalisen median salaliittoa, joka tyhmistää meidät, kerää rahat ja nauraa koko matkan pankkiin saakka. Pahinta, että tuollainen tuntuu turruttavan: myös viihteelliset keskusteluohjelmat taantuvat, ovat jo taantuneetkin, imbesilliksi hihittelyksi ja suosion kalasteluksi alatyylisten vitsien avulla. Sellaisten, joihin teini-iässäkin kyllästyi viidessä minuutissa. Mutta kun ne ovat spontaanin näköisiksi käsikirjoitettuja ja valmiiksi naurettuja, niiden täydellistä tyhjyyttä ei heti huomaa. Ja kun siihen tottuu, seuraava onkin jo astetta älyttömämpi. Niin meistä vähitellen tulee tyytyväisiä ja onnellisia idiootteja.

 

Jäljelle jää vain se perustavanlaatuinen kysymys: kuka tästä hyötyy?

 

***

 

minun ei tarvitse pitää kaikista hyvistä kirjoista

                                            koska

minun ei tarvitse lukea kaikkia hyviä kirjoja

                                            koska

en voi lukea kaikkia hyviä kirjoja

                                            koska

niitä on liikaa ja minulla liian vähän aikaa

                                            koska

minun elämääni kuuluu muutakin kuin hyviä kirjoja

 

mistä siis tiedän, jääkö minulta lukematta jokin hyvä kirja?

tai paremminkin: mistä tiedän, mikä hyvä kirja minulta jää lukematta?

                                            koska

en tiedä onko se hyvä ennen kuin luen sen itse

 

en mistään, tietenkään

 

***

 

en voi olla eksyksissä, kun en ole menossa mihinkään

 

 

Kai Nieminen

  

Vanhuuden ylistys

 

1800-luvun alussa herra Negishi Yasumori keräsi mainion kokoelman kuulemiaan anekdootteja, neuvoja, ohjeita ja kaikenlaisia omituisuuksia kokoelmaan Mimibukuro ("Korvasäkki").  Kirja lienee valmistunut vuoden 1810 tienoilla. Se sisältää seuraavan tankarunosarjan, joka ikävä kyllä muuttuu osuvammaksi aina kun vuoden vaihde muistuttaa mieleen iän karttumisen. KN

 

 

Vanha herra Mochizuki toi minulle niin hauskoja runoja että merkitsen ne tähän. Ne on sepittänyt Yokoi Magoemon, joka hallitsi 1500 tynnyrinalan tiluksia Owarissa. Eläkkeelle jäätyään hän vetäytyi syrjään maailmasta ja otti runoilijanimekseen Yayuu. Seuraavat seitsemän runoa hän on kirjoittanut opetukseksi maallisille vanhuksille.

 

 

Iho rypistyy,

siihen kasvaa luomia,

selkä koukistuu,

pää alkaa kaljuuntua, tukka

haaltuu harmaaksi.

 

– Ymmärrä että olet ruma.

 

Käsi vapisee,

jalka astuu horjuen,

hampaat lähtevät,

korva ei enää kuule,

silmän näkö hämärtyy.

 

– Ymmärrä että olet mitätön.

 

Suu valuu kuolaa,

silmät valuvat rähmä,

nenäkin vuotaa,

kun ei voi pidätellä

kastelee vaatteensakin.

 

– Ymmärrä että olet likainen.

 

Yhä uudelleen

samat jutut: ylpeily

lastenlapsista,

etevä omakehu,

muka nuorekkaat kaskut.

 

– Ymmärrä että sinua on kiusallista kuunnella.

 

Alkaa jankuttaa,

muuttuu ärtyisäksi ja

typertyy tyyten,

muisti tavoittaa enää

vanhoja asioita.

 

– Ymmärrä milloin olet naurettava.

 

Tarpeen vain myssy

ja kaulaliina, keppi

ja silmälasit

potta, selänraaputin

 ja kuumavesipullo.

 

– etkä kuitenkaan käsitä miten raihnainen olet:

 

Tekee kuolemaa,

haluaa kuulla kaiken:

mikään ei riitä.

Sotkee toisten asiat,

tyrkyttää neuvojansa.

 

– Tässä sinulle kuvastin: tarkastele siitä huolella vanhuuttasi. Ja ellet löydä itsestäsi virheitä, jos ei mikään sinua ahdista:

 

Ilta-, aamu- ja

päiväunisuus, laiskuus,

unohtelukin –

kaikki sallitaan: kukaan

ei jää tähän maailmaan.

  

++ Suomentanut Kai Nieminen ++ 
Kiotolainen hovinainen Sei Shoonagon kirjoitti 1000 vuotta sitten Päänaluskirjaansa luetteloita asioista, jotka kiehtoivat tai kyllästyttivät, ihastuttivat tai vihastuttivat, ilahduttivat tai masensivat häntä. Hänen tyylilajinsa nimi on ”zuihitsu”, joka tarkoittaa jotakuinkin ”siveltimen armoilla”, ”siveltimen tahtoa noudatellen”. Tämä Avoin vihko -palstani sisältää samantapaisia lyhyehköjä mieleen juolahtaneita ajatuksia. Ehkäpä sen alaotsikoksi sopiikin…

 

Juolahdelmia 5.7.2016 Teologiaa: Hocuspocus, hoc est corpus

 

Luen säännöllisesti Kotimaa-lehteä, jonka Pernajan seurakunta meille lähettää. Lehti on monella tapaa mielenkiintoinen: se on Ydin- ja Maailman kuvalehti- ja Solidaarisuus- ja Iso numero -lehtien ohella yksi harvoista eettisesti kantaaottavista suomalaisista aikakauslehdistä. Toisaalta siinä usein on uskomattoman naiiveja artikkeleita ja puheenvuoroja.

 

Olen teini-iästä lähtien ollut tekemisissä kirkonmiesten ja -naisten kanssa ja yleisesti ottaen todennut, että monet heistä – suuri osa minun tuntemistani – ovat tolkun ihmisiä, joiden kanssa voi puhua asiaa. Kuuntelen säännöllisesti radion aamuhartauksia ja usein totean puhujatkin tolkullisiksi, eettisiksi ja humaaneiksi persooniksi, ymmärrän myös milloin heidän on ammattinsa tai asemansa tähden höpötettävä liturgisia järjettömyyksiä, joihin he selvästikään itse eivät rationaalisesti usko vaan puhuvat ainoastaan kristinuskon teoreettisessa kontekstissa. Ihailen teologeja, jotka osaavat kiertää taikauskon sanomalla esimerkiksi ”Jeesuksen henki nousi kuolleista meidän henkemme opastajaksi”, siis ei ruumiillisesti vaan filosofisesti. Ihailisin vielä enemmän, jos he uskaltaisivat sanoa, ettei ole mitään ruumiin ylösnousemusta, ainoastaan hengen perintö, samanlainen kuin Konfutsen, Laozin, Buddhan, Aristoteleen, Platonin ja muiden kuolemattomien sielujen opetusten ylösnousemus ja lihaksi tuleminen. Mutta jos ihmisen ammatti on teologi, hänen julkinen tehtävänsä on puhua teologisesti.

 

Mutta: välillä on vaikea uskoa, että korkeakoulutetut ihmiset ihan oikeasti tuhlaavat aikaa ja ajatuskapasiteettiaan pohtimalla kysymyksiä, jotka eivät ole pelkästään toisarvoisia vaan suorastaan absurdeja. Kotimaa-lehdessä oli 8.5.2016 artikkeli, joka oli otsikoitu ”Gluteeni on ykseyden vertauskuva”. Siinä kerrotaan, että kirkkohallituksen julkaisussa ”Jumalanpalveluksen opas” annetaan ohjeet, joiden mukaan ehtoollisleipänä käytetään ohutta, pyöreää leipää, jonka keskelle on painettu risti tai ristiinnaulitun Kristuksen kuva. Kirkon tradition mukaisesti leivän tulee olla vehnästä tehtyä. Läntisessä kirkossa käytetään raamatullisista ja käytännöllisistä [?] syistä kohottamatonta leipää. Lisäksi hiivaton leipä säilyy hyvin. Viinin taas pitäisi olla ”viiniköynnöksen antia” eli rypäleistä tehtyä punaista tai valkoista viiniä. Siinä on alkoholia, mutta ehtoollisella tulee olla myös alkoholiton vaihtoehto.

 

Edelleen: Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miika Ruokasen mukaan on selvää, että terveydellisistä syistä alkoholiton viini tai gluteeniton leipä sopivat ehtoollisen elementeiksi. – Ne eivät ota pois mitään Kristuksen reaalisesta läsnäolosta tai eukaristian vaikutuksesta.

 

Ruokasen mukaan on kuitenkin eräitä syitä, miksi näistä kahdesta ei tulisi tehdä normaalia ja ainoaa käytäntöä: Kirkon historian aikana on ensinnäkin keskusteltu siitä, miksi pitäisi käyttää oikeaa viiniä. – Yleisin vastaus on ollut: koska Jeesus käytti sitä. Ehtoollisen sakramentti alun perin asetettiin oikeaan viiniin, siksi meillä ei ole syytä tätä tosiasiaa muuttaa miksikään. – – – Itse asiassa alkoholiton viini on aika moderni keksintö, Ruokanen tietää. Ruokanen muistuttaa, että asiaan on myös teologinen näkökulma: alkukirkossa viiniin sekoitettiin usein vettä, kahdesta syystä. – Ensinnäkin se laimensi alkoholin vaikutusta. Toiseksi viini kuvasi Kristuksen täyttä jumaluutta ja vesi hänen täyttä ihmisyyttään. Jos olisi käytetty alkoholitonta viiniä, tätä teologista merkitystä ei olisi ollut.

 

Ruokasen mukaan ”Jeesuskin käytti happamatonta leipää, jossa gluteeni oli tallella. Gluteeniton leipä lieneekin moderni teollinen keksintö”. – Meidän tulisi öyläteissäkin noudattaa Jeesuksen käytäntöä – Ei ole syytä korvata pääkäytäntöä jollakin uudella. Gluteeni saa Ruokasen pohdiskelemaan teologista symboliikkaa. – Olen itse ajatellut, että gluteenihan on leivän sidosaines, joka antaa sitkon ja kiinteyden, yhdistää jauhon osaset toisiinsa. Näin se kuvaa Kristuksen ruumiin ykseyttä, kaikkien sen osasten kiinteätä yhteenkuulumista, Miikka Ruokanen pohdiskelee.

 

Mitä muuta tuohon voi sanoa kuin amen.



13.06.16.Teologiaa: usko, epäusko ja ateismi

 

Lapsena olin lapsenuskoinen. Vanhempani olivat kansakoulunopettajia, heidän työhönsä kuului opettaa uskontoa ja pitää aamuhartauksia. Miten he olisivat voineet kotona opettaa toisin? Vaikka tosin erosivat kirkosta heti eläkkeelle jäätyään.

 

Varhaisteininä kävin kesäisin seurakunnan poikaleireillä. Muutaman leirin jälkeen olin kyllin kokenut toimiakseni teltanvanhimpana, joukkueenjohtajana. Teltassa nukkuvat olivat pari vuotta minua nuorempia koulutovereita, enkä tarvinnut uskonnollista auktoriteettia pitääkseni heidät kurissa, riitti kun sanoin että jos joku vielä puree toista isoonvarpaaseen, hän joutuu juoksemaan kymmenen kertaa teltan ympäri (keskiyöllä), ja sama pätee, jos joku vielä työntää isonvarpaansa jonkun suuhun. Siihen aikaan ei ollut makuupusseja.

 

Seurakunnan nuorisotyönohjaaja kysyi alkaisinko talvella johtaa poikakerhoa kylässämme. Kerran viikossa nuo samat pojat sitten tulivat koululle ja minä teetin heillä mitä milloinkin askartelua, jota nuorisotyönohjaaja oli tehtäväksi antanut: rottinkipunosta, nahkatöitä, kartonkitaittelua, piirtelyä – ja lopuksi sanoin velvollisuudentuntoisesti ”pojat, rukoillaan”, ja sitten luin Isä meidän.

 

Kun täytin 15, menin rippikouluun. Viihdyin, nautin, sain uusia ystäviä. Rippikoulun jälkeen olin muutaman vuoden ns. seurakuntanuori, vietin kesiäni leirikeskuksessa, toimin parin rippikoululeirin isonaveljenä. Yksi tärkeimpiä syitä siihen oli että olin rippikoululeiriltä löytänyt ystäviä, joiden kanssa saatoin pohtia maailman perimmäisiä merkityksiä. Ei niinkään uskonnollisia kuin filosofisia: maailmankaikkeuden rakennetta, sotien syitä ja seurauksia, luonnon ihmeitä. Asioita, jotka eivät lukion arkipuurtamisessa tulleet koulutovereiden kanssa puheeksi.

 

Vähitellen usko sai antaa periksi järjelle, kirkon ja seurakunnan touhut tuntuivat jähmettyneen kaavamaisiksi, elämässä oli syvempiä merkityksiä joista piti ottaa selvää. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan ja halusin rekisteröityä uuteen kotikaupunkiini, siirtää kirkonkirjani, niin kuin siihen aikaan sanottiin, eikä mitään tapahtunut kuukausiin, marssin väestörekisteritoimistoon (nuori ja kärsimätön kun olin) ja muutamassa päivässä olin eronnut kirkosta ja merkitty väestörekisteriin helsinkiläiseksi. Tämä tapahtui ensimmäisinä vuosina, joina epäuskoisen ei tarvinnut tavata seurakuntansa kirkkoherraa ja selittää miksi halusi eroon kirkosta.

 

Nyt olen kuudenkymmenenkuuden ikäinen, uskonnoton, tunnustukseton, syvästi hengen asioita pohtiva mies. En kaihda sellaisia sanoja kuin jumala, sielu, suruttomuus, autuus, armo tai synti. En identifioidu vapaa-ajattelijaksi tai ateistiksi. Bertrand Russell kirjoitti kirjan ”Miksi en ole kristitty”, minä voisin kysyä ”miksi en ole ateisti” vaikka en usko kristinuskon jumalaan tai kehenkään tai mihinkään muuhunkaan ylimaalliseen auktoriteettiin tai yliluonnolliseen voimaan. En ole kristitty, vaikka minut on kastettu ja kasvatettu kristillisen kirkon jäseneksi. En ole buddhalainen, vaikka olen yli 45 vuoden ajan perehtynyt buddhalaisuuteen ja omaksunut maailmankatsomukseeni siitä kenties enemmän aineksia kuin kristinuskosta. En ole ateisti, koska elän tässä kulttuurissa, tässä yhteiskunnassa, ja tiedän että vaikka jumalaa ei ole persoonana, entiteettinä, on olemassa käsite kristittyjen jumalasta, joka vaikuttaa koko kulttuuriimme, ei ainoastaan länsimaiseen vaan maailmanlaajuisesti. Sitä en voi kiistää, enkä halua.

 

On olemassa idea jumalasta, idea joka on peräti hedelmällinen lähtökohta pohdiskelulle eettisistä periaatteista, oikeudenmukaisesta maailmasta. Eri kirkkokuntien dogmaattinen, pikkumainen kiistely jumalan tahdosta ja olemuksesta jääköön omaan arvoonsa: vaikka tuon tuostakin tuhahdan turhautuneena kirkkojen ja lahkojen propagandistien typeryydelle, arvostan sitä vilpittömyyttä jolla itsenäiset, kirkosta riippumattomat ajattelijat ovat yli vuosituhannen omaa jumalaansa ylistäneet ja palvoneet. En siis julista ettei jumalaa ole, vaikka en ole häntä nähnyt: hän on olemassa niin monelle, jotka eivät myöskään ole häntä nähneet. Kun vertaan tätä uskoa joulupukkiuskoon, en pilkkaa vaan totean: joulupukin olen nähnyt moneen kertaan. Monena inkarnaationa. Kristinuskon omalaatuinen kolmiyhteinen jumala on olemassa Raamatussa, kirkossa, hartauspuheissa ja monien lähimmäisieni uskossa. Miksi kiistäisin sen? En ole ateisti enkä agnostikko, en usko jumalaan mutta en kiistä jumala-nimistä käsitettä. Minulle siinä ei ole mitään ristiriitaa.


9.5.2016 / Sanoja : luonnontieteilijät eivät omista kieltämme

 

Biologi Terho Poutanen kirjoitti huhtikuun lopulla (HS 27.4.2016), että kattohaikarasta pitäisi oikeastaan käyttää nimeä storkki, koska se ei ole ”oikea haikara”. Mikael Agricola on 1552 julkaistussa Vanhan testamentin suomennoksessa käyttänyt kattohaikarasta nimitystä storcki, vaikka aiemmin on puhunut myös ”haicara”-nimisestä linnusta. Poutanen toteaa myös, että saksan Storch ei ”missään tapauksessa ole haikaraa tarkoittava 'Reiher'” eikä ruotsin ”'stork' mikään 'häger'.” Viimeksi mainittu sana muuten on suomen ”haikara”-sanan etymologinen kantaisä. Poutasen mielestä suomessa kattohaikaran nimitys olisi palautettava storkiksi.


Hänelle vastaa HS:n mielipidesivulla Olli Jokinen huomauttamalla, ettei tšekkiläisen Zdenĕk Milerin satuhahmo Myyrä ole myyrä vaan kontiainen, joka on nykyinen suomalainen nimitys maamyyrälle. Jokinen tosin sanoo, ettei ”ehdota mukavien Myyrä-tarinoiden nimiä muutettavaksi esimerkiksi muotoon 'Kuinka Kontiainen sai housut'.” Hän pyytää pitämään mielessä, ettei satukirjoista voi oppia luonnontieteitä. Täsmälleen näin: sadut ja tiede sopii pitää eri kategorioissa, jotka eivät suinkaan kiistele keskenään.


Olen aina ollut erittäin kiinnostunut luonnontieteistä ja eksaktiuden lämmin ystävä. Olen myös sitä mieltä, että luonnontieteilijät eivät omista kieltämme. Kukaan ei omista kieltä, kaikki saavat käyttää sitä vapaasti ja ilmaiseksi. Kehitys on kuitenkin näyttänyt sen suuntaiselta, että arvovaltaiset komiteat haluavat luonnontieteellisin perustein määrätä, miten me suomalaiset faunastamme ja floorastamme puhumme.


Esimerkiksi tervapääsky ei kuulemma ole pääsky vaan kirskulintu, valkohäntäpeura on mieluummin valkohäntäkauris, maamyyrä ei ole myyrä vaan kontiainen, ja nyt biologi Poutanen esittää, että kattohaikara ei olisikaan haikara. Vanhastaan tiedämme, miten pilkallisesti jo alakoulussa suhtaudutaan oppilaaseen joka puhuu valaskalasta, vaikka Agricola käytti sanaa jo 1544 ja se oli käytössä vielä 1776 Raamatun suomennoksessa, samoin kuin sana jalopeura.


Tunnontarkoilla luonnontieteilijöillä ja muillakin rikkiviisailla on keskenään mainio keino puhua biologisen ja geneettisen täsmällisesti eliölajeista: he voivat viitata niihin niiden tieteellisillä, latinankielisillä nimillä. Yleisessä kielenkäytössä asiat käsitetään toisin: haikaruus ei ole biologinen ominaisuus, se on nimitys joka pohjautuu linnun ulkonäköön ja käyttäytymiseen; myyryys ei johdu eläimen geeniperimästä vaan sen elintavoista: maan alle käytäviä kaivavat otukset ovat myyriä ruokavaliosta ja näkökyvystä riippumatta.


Jos lintu on pääskysen näköinen ja lentää kuin pääsky, se on pääsky. Jos iso vesieläin asuu enimmäkseen meren pinnan alla ja sillä on tyypillinen pyrstö, se on kala riippumatta siitä, onko pyrstö vaaka- vai pystysuora. ”Niin on, jos siltä näyttää” -periaate on arjessa kiistämättömän looginen. Agricola valitsi leijonan nimitykseksi jalopeuran, pitäisikö se uudistaa  ”jalokauriiksi”? Entä jos Suomen jääkiekkomaajoukkueen nimi olisikin Jalokauriit? Olisimmeko voittaneet maailmanmestaruuskultaa useammin? KN

 


19.4.6  / Sanoja: Joitakin sanoja on syyttä suotta alettu kaihtaa

 

Monet tuntuvat välttävän sanaa sielu. Ehdotin taannoin sitä erään termin vaihtoehtoiseksi suomennokseksi nuoremmalle kollegalle ja kysyin muiltakin seuraavan sukupolven kääntäjiltä. Se kuulemma on heistä liian leimallisesti uskonnollinen käsite. Minä olen nykyjään kerrassaan uskonnoton ihminen, enkä halua luovuttaa sanaa ”sielu” yksinomaan uskonnollisten piirien käyttöön. Psykologiakin oli aikoinaan sielutiedettä.

 

Sielu on mitä käyttökelpoisin sana niin uskontojen kuin uskonnottomienkin tarpeisiin. En voi enää nykymaailmassa kuvitella ketään niin mielikuvituksetonta ihmistä, että hän haluaisi punnita ihmisen ennen ja jälkeen kuoleman ja painoeron perusteella määritellä onko ihmisellä sielu vai ei. Tällaisten abstraktien termien karttaminen tai suosiminen omien uskomusten tai ideologioiden mukaan on yksinkertaisesti sanottuna fundamentalismia: fundamentalisti kuvittelee omistavansa sanat ja voivansa määrätä niiden käytöstä.

 

Fundamentalismista, niin kuin uskonnosta ja uskonnottomuudestakin, olisi paljon puhuttavaa...

 

                                                 #


8.4.16 / Ilmiöistä, joka ärsyttävät 

Kaikki halutaan mitata: taideteosten todellinen arvo on niiden sisällössä, ei hypoteettisessa hinnassa. Lauantaina 9.4.2016 Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen mukaan Skotlannista löytyi harvinainen Shakespeare-kirja, vuonna 1623 painetun First Folio -laitoksen yksilö. Shakespearesta ja hänen näytelmistään taikka kirjan kulttuurihistoriallisesta arvosta ei uutisessa puhuta, pääasia tuntuu olevan, että ”Oxfordin yliopiston Shakespeare-tutkijan Emma Smithin mukaan nyt löydetyn kirjan arvo on noin 2–2,5 miljoonaa puntaa eli noin 2,5–3,1 miljoonaa euroa. Se on siis yksi maailman arvokkaimmista kirjoista.”

 

Tänä digitaalisena aikana taideteosten esineellisillä arvoilla on itse asiassa merkitystä vain sijoittajille ja keinottelijoille, jotka usein pukeutuvat keräilijän kaapuun ja ryöstävät teokset museoiden ja kirjastojen ulottuvilta myydäkseen ne seuraavassa huutokaupassa riistohintaan laitoksille, jotka ne pelastaakseen käyttävät huimaavia summia julkista rahaa. Satoja vuosia vanhan taideteoksen omistaja voi määrätä hinnan, jolla siitä saa julkaista postikortin tai käyttää sitä kirjan kuvituksessa, siksi on tärkeää, että taideaarteet ovat julkisessa omistuksessa. Sisältöjen tulee kuulua kaikille ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Joka tapauksessa lähestulkoon jokaisesta Goyan tai Gallen-Kallelan maalauksesta löytyy Internetissä kuva, miltei kaikki klassiset sävellykset ja nykyiskelmät voi kuunnella Youtubessa, kaikki kirjat löytyvät kirjastoista tai netistä.

 

Miksi yleisölle luodaan kuvaa taideteosten hinnasta ikään kuin hintalappu määräisi taiteellisen arvon? Miksi sanomalehtien kulttuuriuutiset niin usein kertovat asioista, jotka kuuluisivat talousosastoon, jos sinnekään? ” Schjerfbeckin maalaus myytiin Sothebyn huutokaupassa 3,9 miljoonalla eurolla”, ”Salonen/Oramo/Saraste kiinnitetty filharmoniaorkesterin ylikapellimestariksi, Carita Mattila Metropolitan-oopperaan xxxxxx dollarin sopimuksella”, ”Sofi Oksasen kirjoja käännetty xx kielelle, sopimukset tuottaneet yli yyyy euroa”, ABC-filmin xxxxxx dollarin budjetti on kaikkien aikojen kallein elokuvatuotanto”. Eikö kulttuuriosaston kuuluisi kertoa Schjerfbeckin taulun sisällöstä, kapellimestarien suunnittelemasta konserttiohjelmistosta, Mattilan roolisuorituksista, Oksasen romaanien vastaanotosta tai arvioida ABC:n juonisuunnitelma?

 

Kirjoitin yli neljännesvuosisata sitten runon, joka sisältyy kokoelmaani Keinuva maa, Tammi 1989, ja on julkaistu myös erillisessä sarjassa Selityksiä ja valituksia, Suomen paperitaiteen keskus 1996. Ikävä kyllä se ei ole vanhentunut vaan muuttunut entistä ajankohtaisemmaksi.

 

                      Jos se on hyvä,

                      osta se;

                      jos se on huono,

                      unohda se;

                      jos et tiedä onko se hyvä vai huono,

                      myy se huutokaupalla:

                      saat tietää sen hinnan,

                      mikä onkin ainoa

                      mitä siitä ymmärrät.

 

                                                                 #

Minun sukupolveni

 

Olen syntynyt 1950. Vanhempani olivat 1930-luvulla lapsia ja sotien aikaan teini-ikäisiä. Kun ajattelevaan ikään tultuani kyselin heiltä miten Hitlerin ja Stalinin hirmutyöt ylipäänsä olivat mahdollisia, he vastasivat ettei niistä tiedetty. Nyt vähitellen on paljastunut, että ainakin jotkut tiesivät niistä jonkin verran, myös Suomessa.

 

En tarkoita, että kukaan olisi voinut estää hirmutekoja enää saatuaan niistä tietää. Monet vain aavistelivat eivätkä halunneet uskoa, eivät halunneet tietää, eivät ajatella. Uskon, että vanhempieni sukupolvelle totuuden paljastuminen holokaustista oli vielä suurempi järkytys kuin minun sukupolvelleni, tapahtuihan se heidän silmiensä edessä ilman, että he sitä näkivät tai tajusivat. Me pari seuraavaa sukupolvea emme kuitenkaan välttyneet epäluuloilta isovanhempiamme ja vanhempiamme kohtaan: miten muka ette voineet nähdä mitä tapahtuu, miten niin ette tienneet? Miksei kukaan tehnyt mitään? Miten on mahdollista että sellaista sai tapahtua, miten Suomi saattoi olla Hitlerin Saksan aseveli, miten Suomi saattoi sodan jälkeen edes vastentahtoisesti olla ystävyys- ja avunantokumppani Stalinin Neuvostoliiton kanssa?

 

Japanin hirmuteot Kiinassa ja Koreassa ovat paljastuneet meille eurooppalaisille vasta myöhemmin, koska eiväthän meitä kaukaiset kansat kosketa. Afrikan kauhut ovat tutumpia, kun YK on kutsuttu apuun, mutta voimaton sekin on usein ollut. Jugoslavian sodan aikaisia sotarikoksia selvitellään nyt lähes 30 vuotta myöhemmin.

 

Entä kun lapsemme ja lapsenlapsemme kyselevät meiltä emmekö tienneet, mitä tapahtuu juuri nyt, mitä vastaamme? Toki tiedämme, mitä tapahtuu Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa, Afrikassa, ja tiedostamme voimattomuutemme ja kyvyttömyytemme vaikuttaa; maailmanpoliittiset voimasuhteet, jotka, kuten aina, määrittyvät taloudellisten etujen mukaan, sanelevat sotilaallisten toimenpiteiden tarpeen ja määrän, sille emme voi mitään, mutta toisin kuin 70–80 vuotta sitten nyt vihan ja sodan ja vainon uhreja pääsee pakenemaan, hakemaan apua.

 

Emmekö muka näe, väitämmekö lapsenlapsillemme, ettemme tienneet mitä todellisuudessa tapahtuu, kun he kysyvät miksemme päästäneet pakolaisia pariimme, miksemme suoneet heille turvapaikkaa. Olemmeko niin köyhiä ja kyvyttömiä, ettemme kykene auttamaan vaikkapa 50 000 avunhakijaa? Se merkitsisi yhtä prosenttia maamme väestöstä – jos itse kunkin taloudellinen asema heikkenee keskimäärin prosentilla hetkellisesti (tai pysyvästikin), eikö se ole sopiva hinta maksaa siitä, että voimme hyvällä omallatunnolla vastata tuleville sukupolville ”kyllä, tiesimme niistä kauheuksista ja teimme sen vähän, mitä yksityinen ihminen voi”.

 

Internetin ja somen aikana kukaan ei enää voi sanoa ”en tiennyt”. Ainoa veruke jota voi käyttää on ”trollit johtivat minut harhaan”. Joka sanoo niin paljastaa pahantahtoisen tietämättömyytensä. (KN, 9.4.2016)