Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Jyrki Kiiskinen: Absurdi

 
 Albert Camus’n sekä kaunokirjallisen että filosofisen tuotannon perustana on absurdin tunne. Kohtasin sen omassa elämässäni jo kauan ennen kuin olin kuullut Camus’sta mitään. Ehkäpä ensimmäisen kerran kuusivuotiaana säteilevän kirkkaana kesäpäivänä järven rannassa: tuijotan laiturin päästä kirkkaaseen veteen ja näen kolmivuotiaan veljeni pää puoli metriä veden pinnan alapuolella, hän tekee vaistomaisia uimaliikkeitä, vaaleat hiukset vedessä aaltoillen. On hiljaista. Vesi liplattaa ja välkehtii auringossa. Seison muutaman ikuisuuden mittaisen hetken laiturin päässä. Jälkeenpäin veden välke tuo mieleeni auringon rannalla Camus’n romaanissa Sivullinen.

Tilanteen ristiriitaisuus on kuin suoraan Camus’n absurdia filosofiaa: me haluamme leikkiä keihäänheittäjää laiturilla ja aikomuksemme on asettua sitten rantakalliolle ottamaan aurinkoa, mutta jotenkin pikkuveli on nyt joutunut veden alle eikä vanhempia näy missään. Leikin säännöt ovat yhtäkkiä muuttuneet radikaalisti, vaikka veljeni on minusta alle metrin päässä. En voi pysähtyä kuuntelemaan hyönteisten surinaa enkä ihailemaan vedenvälkettä. En myöskään pysty nostamaan veljeäni ylös vedestä. Minun toiveeni ja käsitykseni elämästä on äkkiä hajalla, käsittämätön ja irvokas todellisuus on näyttäytynyt minulle tutussa maisemassa, joka on muuttunut kauhistuttavalla tavalla vieraaksi. Luonto on sama kuin se äskenkin oli, mutta näyttäytyy epäinhimillisenä. Kaikki on kuten ennenkin eikä siltikään ole. Olen kohdannut absurdin sitä itse tajuamatta.

Seuraava kohtaamisemme absurdin kanssa tapahtuu lukion toisella luokalla. Istun luokassa, kuten niin monena maanantaiaamuna. Kaikki muutkin ovat asettuneet omille paikoilleen, kaikki paitsi yksi luokkamme oppilaista. Hänen pulpettinsa on tyhjä. Hän ei tule enää kouluun. Häntä ei enää ole. Hän on tehnyt lauantai-iltana itsemurhan, vieläpä äärimmäisen brutaalilla tavalla, kuin nihiloidakseen kaikki aiemmat pyrkimyksensä: loistavat ainekirjoituksensa ja monipolviset ajatuskulkunsa ja hyvät arvosanansa. Luokassa koen taas saman vieraantumisen kokemuksen kuin järven rannassa kymmenkunta vuotta aiemmin: Se, mikä oli tuttua, on täysin vierasta ja käsittämätöntä. Kirjoitin tästä kokemuksesta romaanissani Jonglööri näin:

”Minun oli mentävä luokkaan ja opiskeltava elävän solun hienostunutta aineenvaihduntaa, vaikka Gabrielin solut olivat räjähtäneet rikki. Näin edessäni liitutaulun, sana 'liitutaulu' leijaili mielessäni irrallisena nimilappuna, joka ei millään tavoin kuvannut tuota leveää neliskanttista objektia, jonka pinnalla näkyivät pesusienen kuivuneet liikeradat. Se oli yhtä selittämätön kuin näkökenttäni levyinen tietoisuus, minä itse, kummallinen elämys valosta ja samassa tilassa liikkuvista elävistä olennoista. Ymmärsin heidät kaltaisikseni, vaikken voinut olla varma. Mistä tiesin olevani ihminen?

Minulle oli sanottu niin.”

 

Tilanne on kuin Camus’n filosofian esimerkkitapaus absurdin käsitteestä. ”Jotta ihminen ymmärtäisi maailmaa, on hänen muutettava se inhimilliseksi, painettava siihen oma leimansa.”, Camus on todennut. Mutta absurdin kokemus syntyy, kun maailmankaikkeus ei noudatakaan ihmisen toiveita ja kuvitelmia, vaan syntyy ristiriita hänen odotuksiensa ja todellisuuden välille. Tämä ristiriita on absurdi kokemus.

Esseessään Filosofinen itsemurha Camus kirjoittaa: ”Jos näen jonkun ihmisen hyökkäävän paljain käsin konekiväärijoukkuetta vastaan, pidän hänen tekoaan absurdina. Mutta se on absurdi vain sen epäsuhdan kannalta joka vallitsee hänen aikomuksensa ja häntä odottavan todellisuuden välillä, sen ristiriidan kannalta jonka tajuan olevan hänen todellisten voimiensa ja hänen aikomansa päämäärän välillä.” --- Absurdisuus on sitä suurempi, mitä suurempi juopa erottaa vertailun kohteena olevat suureet toisistaan.--- Jokaisessa tapauksessa absurdi syntyy vertailusta.”

Lyhyesti sanottuna: Absurdi on sitä, että ihminen yrittää hallita maailmaa vaikka se ei ole hallittavissa. Hän koettaa nähdä siinä mieltä, vaikka se on mieletön, pyrkii näkemään siinä inhimillisyyttä, vaikka se on epäinhimillinen. Se ei yksinkertaisesti muistuta ihmistä, se on kerta kaikkiaan jotain muuta.

Kuvaavaa oman elämäni tilanteessa on se, että kohtaaminen absurdin kanssa tapahtuu koulussa, Camus’n ilmaisua käyttäen voisi sanoa, että siellä ”pystytetään loogista todellisuutta.” Luokkatoverin itsemurha tuhoaa tuon loogisen rakennelman ja rationaalisen maailmankuvan. Mutta tuo hetki on pian ohi. Luokkaan astuu opettaja, joka pystyttää uudelleen loogisen maailmankaikkeuden kulissit ankaralla puhuttelullaan.

Vain vähän noiden tapahtumien jälkeen luin ensimmäisen kerran Camus’n Sivullisen ja tunnistin romaanista absurdin kokemuksen, saman jonka olin vähän aiemmin itsekin kokenut luokkahuoneessa.

Meursault on viettänyt koko päivän auringon paahteessa. Vaikuttaa kuin hän olisi saanut auringonpistoksen. Auringon väkivaltainen voima alkaa tuntua lähes hallusinaatiolta, kuten myös arabit rannalla, tappelunnujakka ja välähtävä veitsi: koko tapahtumien kulku. Meursault tekee irrationaalisen teon: muut lähtevät kiipeämään portaita Massonin talolle, mutta Meursault kääntyykin ympäri ilman mitään erityistä syytä, kävelee ase mukanaan rannalle, kohti paikkaa jossa oli viimeksi nähnyt arabit, kuitenkaan ilman väkivaltaisia aikomuksia, ilman suunnitelmaa palata heidän luokseen.

Sitten tapahtumat vain etenevät omalla painollaan, ehkäpä auringon tähden, Meursault tappaa arabin. Oikeussalissa hajonnut looginen ja järjellisesti käsitettävä todellisuus pystytetään uudelleen, samalla tavalla kuin ankara opettajamme hätisti absurdin näkyvistä luokkatoverin itsemurhan jälkeen. Mutta kun särö on kerran syntynyt, ei se ikinä katoa: minäkin tiesin, että absurdi on vain sileän pinnan alla piilossa mykkänä hulluutena. Joku voisi nimittää sitä Jumalan kuolemaksi.

*

Edellä sanotusta käy jo ilmi, että Camus merkitsee minulle enemmän kuin pelkkää älyllistä ja kirjallista kiinnostuksenkohdetta, tai suosikkikirjailijaa. Ensinnäkin Camus’n tekstit ovat auttaneet minua ymmärtämään, mitä itse olen kokenut. Toiseksi hänen tekstinsä ja maailmankuvansa merkitsevät omaa elämääni koskevaa haastetta, johon en voi jättää vastaamatta. Kuin sattumalta tuo haaste heitettiin minulle luokkakaverin itsemurhan hahmossa: sehän on Camus’n filosofian yksi keskeinen ongelma.

Jos maailma on mieletön ja vailla merkitystä, miksi en siis tappaisi itseäni, absurdi filosofi järkeilee. Luokkakaverini teki jo niin, se merkitsi minulle suoranaista kehotusta seurata perässä. Sikäli on ymmärrettävää, että Camus’n kuuluisa lause itsemurhasta teki herkässä iässä olevaan nuorukaiseen vaikutuksen. ”On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema: itsemurha”, kuuluu Camus’n avauslause esseessä Absurdi ja itsemurha. Camus jatkaa: ”Kun ihminen arvioi onko elämä elämisen arvoinen vai ei, hän itse asiassa vastaa filosofian peruskysymykseen.”

Kuten tunnettua Camus hylkää itsemurhan vaihtoehdon, se kun merkitsisi periksi antamista ja samalla absurdin pakenemista, luopumista eksistenssin ydinkokemuksesta. Kristitty eksistentialisti Kierkegaard näki uskon hypyn ratkaisuna absurdiin: ihminen vain päättää uskoa ja ottaa samalla tietoisen riskin, että se mihin hän uskoo, on radikaalisti epätotta, kuten Esa Saarinen totesi pitäessään eksistentialismi-luentosarjaa Helsingin yliopistossa vuonna 1983. Tämä usko vailla perustaa tekee ihmisen eläväksi ja autenttisesti olemassa olevaksi. ”Epäonnistumisestaan uskova löytää voittonsa”, Søren Kierkegaard on kirjoittanut.

Camus hylkää Kierkegaardin uskon hypyn ja rinnastaa sen filosofiassaan itsemurhaan, koska pitää sitäkin pakona absurdista – filosofisena itsemurhana - pyrkimyksenä purkaa olemassaoloon liittyvä perusristiriita, joka johtuu Camus’n mukaan siitä, että maailma on vaiti kun ihminen kysyy.” Absurdin ajattelun ainoa välttämätön perussuure on Camus’lle elämä, sillä juuri se tekee absurdin mahdolliseksi. Ilman elämää absurdin haaste olisi vailla kiinnikkeitä. Siksi hän hylkää sekä itsemurhan että murhan ratkaisuna absurdiin.

Tämä saa minut ajattelemaan Sivullisen päähenkilön nimeä Meursault, joka tuomitaan oikeudessa kuolemaan arabin murhasta. Puhuin nimestä taannoin ranskalaisen ystäväni kanssa. Hänen mielestään se tuo ennen kaikkea mieleen henkilön Ranskan takahikiältä. Mutta pienen inttämisen jälkeen hänkin myönsi – Camus’n filosofia taustanaan – että nimessä voi kuulla kaksi sanaa, ranskalaisten niin rakastamien sanaleikkien tyyliin: meur – kuolee ja saut – hyppy.

Pieni katkelma kirjasta, sivulta 118, kun Meursault pohtii tulevaa teloitustaan:

”Olisin saanut tietää, että ainakin yhdessä tapauksessa (giljotiinin) ratas oli pysähtynyt, että tuossa vastustamattomassa riennossa oli sattuma ja hyvä onni edes kerran muuttanut jotakin. Yhden kerran! Luulenpa, että se tavallaan olisi riittänyt minulle. Sydämeni olisi pitänyt lopusta huolen. Sanomalehdet puhuvat usein velasta, joka lankesi maksettavaksi yhteiskunnalle. Niiden mukaan se oli maksettava. Mutta se ei tyydytä mielikuvitusta. Jotakin merkitsi vain paon mahdollisuus, hyppäys pois leppymättömästä rituaalista, mieletön kilpajuoksu, joka tarjosi kaikki toivon mahdollisuudet. Toivo tietenkin merkitsi loppunsa saamista jossakin kadunkulmassa, täydessä vauhdissa, hätäisesti ammutusta luodista. Mutta tarkkaan ajatellen mikään ei suonut minulle tuota ylellisyyttä, kaikki sen minulta kielsi, kone tarttui minuun taas.”

Ranskankielisessä alkuteoksessa Camus käyttää ilmaisua ”un saut hors du rite implacable” – hyppy ulos leppymättömästä rituaalista”. Näin Sivulliseen on huomaamatta kätketty Camus’n absurdi filosofia jopa filosofisen hypyn kritiikkiä myöten. Meursault on siis henkilö, joka haaveilee tekevänsä kuollessaan kierkegaardilaisen hypyn pois absurdin ratkaisemattomasta ristiriidasta, mutta päättää pitää kiinni absurdista olemassaolostaan, hän on Camus’n oman haastattelulausunnon mukaan ainoa Kristus jonka ansaitsemme, absurdi Kristus.

Romaanin ensimmäisessä osassa Meursault ei käsitä syy- ja seuraussuhteita. Hän elää monikerroksisessa ja kaoottisessa todellisuudessa, ikään kuin uuden aivotutkimuksen luonnostelemana ihmisenä, jolla ei ole vapaata tahtoa (aivoissa tekoon johtava lamppu syttyy jo ennen päätöstä). Hänen toimintansa haastaa ihmiskäsityksemme, joka perustuu vapaaseen harkintaan ja valintoja tekevään subjektiin, oikeussubjektiin, ja siitä hänet asetetaan myöhemmin vastuuseen. Hän ajelehtii tilanteesta toiseen kykenemättä valehtelemaan: äidin kuolema ei häntä erityisemmin liikuta, hän ei rakasta Marieta eikä valehtele (kuten rakastajat yleensä tekevät), elää ikään kuin tilanteesta toiseen vailla suunnittelua. Hän ajautuu huonoon seuraan eikä ymmärrä mitä häneltä odotetaan, joten lopulta häntä käytetään hyväksi.

Romaanin toisessa osassa - Meursault’n oikeudenkäynnissä - maailma muovataan jälleen loogiseksi ja järkeväksi. Meursault kieltäytyy pelaamasta peliä, torjuu sekä maallisen että metafyysisen toivon: oikeudenkäynnissä hän ei etsi tukea lieventävistä asianhaaroista jotka syntyisivät olosuhteista tai hänen persoonallisuudestaan, teloitusta odotellessa hän ei turvaudu papin tarjoamaan uskonnon toivoon. Tästä syystä Meursault teloitettaisiin, murhattaisiin ja häneltä riistettäisiin olemassaolon perusristiriita, ja hänen kapinansa päättyisi siihen.

Siihen asti Meursault kuitenkin elää kuolemantuomittuna – joka muuten oli Camus’n filosofiassa itsemurhaajan vastakohta, olemassaolonsa syvästi kokevana absurdina antisankarina. Se on kuin metafora ihmisen tilanteelle: joka iikka on tuomittu kuolemaan mutta jokainen elää mielekkyyttä tavoitellen, kapinoi kuolemaa ja musertavaa absurdia vastaan – ja paradoksaalisesti sen puolesta. Niin, kapinoiva ihminen kieltäytyy itsemurhasta kuin murhastakin, samastuu toisten kärsimykseen ja taistelee elämän puolesta ja hyväksyy samalla absurdin. Sillä Camus’lle absurdin ainoa edellytys oli elämä.

*

Isäni on diplomi-insinööri ja äitini lääkäri. Molemmat ovat saaneet luonnontieteellisen ja mekanistisen koulutuksen. Niin minäkin opettelin elämään maailmassa, jota ohjaavat syy- ja seuraussuhteet ja säätelevät raudanlujat ja rationaaliset luonnonlait. Sattumakin on syy- ja seuraussuhteiden kompleksisuutta, ja ihmisten ja maailmankaikkeuden irrationaalisuus pelkkä häiriötila, joka sivuutetaan.

Vuonna 2006 kirjoitin Menopaluu-runokokoelmassani: ”Elää insinöörin unessa. Pelätä että hän herää eikä tiedä mitä tehdä. Sitä ei onneksi tapahdu.”  Säkeissä on ironiaa monessa kerroksessa enkä ryhdy niitä tässä laajemmin avaamaan. Toteanpa vain, että olin runoa kirjoittaessani epäonnekseni herännyt insinöörin unesta, joka oli alkanut merkitä minulle inhimillisen rationaalisen ajattelun harhaista ja kaikkivoipaa kuplaa. Camus’n absurdin ajattelun lukeminen oli epäilemättä vaikuttanut tähän.

Absurdi merkitsi Camus’lle selvänäköistä järkeä, joka itse toteaa rajansa. Camus’n ajatuksien takia minunkin oli luovuttava ymmärryksen, hallinnan ja kaikkivoipuuden illuusioista, koska jouduin toteamaan, että ihminen ja todellisuus eivät puhu samaa kieltä.

Tästä on loppujen lopuksi lyhyt matka mannermaiseen kielifilosofiaan, jossa luodataan sitä, miten kieli ajattelee meissä ja luo kuviaan, joita luulemme todellisuuden heijastuksiksi, vaikka ne ovat kielipeliä ja kielen varjokuvia luolan seinällä. Mutta emme kuitenkaan pääse kielen ulkopuolelle. Siksi voimme kaiketi sanoa Camus’n lausetta mukaillen, että absurdi merkitsee kieltä, joka itse toteaa rajansa.

Myös tästä syystä pidän Camus’tä mystikkona enkä suinkaan ole ainoa, joka on asian nähnyt näin. Hän puuhastelee mystikoiden kysymyksenasetteluiden parissa kehitellessään absurdin käsitettä, mutta kun tulee kierkegaardilaisen hypyn eli Camus’n sanoin filosofisen itsemurhan aika, Camus jää seisomaan rajalle.

Camus ei kiistä sinänsä jumalan olemassaoloa, vaan ottaa tosissaan absurdin haasteen ja pitäytyy maailman ja ihmisen ristiriidassa. Hän yksinkertaisesti luopuu toivon horisontista ja tuonpuoleisen lupauksista, niin kuin Meursaultkin tekee Sivullisessa.

*

Esseessään Metafyysinen kapina Camus luonnostelee metafyysistä kapinaa. Kapinoitsija ei varsinaisesti kukista jumalaa, vaan raastaa tämän alas historiaan absurdin armoille ja puhuttelee tätä tasaveroisena olentona. Tekee mieli lisätä: vähän samalla tavalla kuin tasavaltaan pettynyt kansalainen puhuttelisi valtiota. Camus oli itse pied-noir (Algerian ranskalainen) joka kuitenkin vannoi vapauden, veljeyden ja tasa-arvoon nimeen.

Kun Camus’n ajattelua pöyhii, nämä ihanteet paljastuvat hänen absurdin filosofiansa ytimestä. Absurdin heeroksen tavoitteena on vapaus, hän pyrkii siihen kapinan avulla ja löytää veljeyden, kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuden suhteessa absurdiin, kuolemaan ja kohtaloon. Esseessään Metafyysinen kapina Camus kirjoittaa: ”Kapinoiva kieltäytyy hyväksymästä hänelle varattuja elämänehtoja (vapaus: lisäys minun). Mutta huomatkaamme, että isäntäänsä vastaan noussut orja ei kiellä isäntäänsä ihmisolentona (veljeys). Hän kieltää hänet vain isäntänä (tasa-arvo). Hän kieltää, että isännällä on oikeus kieltää hänet, orja, vaatimusten esittäjänä.”

Camus kuvaa romaanissaan Rutto tämän ihmisten kollektiivisen solidaarisuuden kehkeytymistä. Mika Kukkonen on kirjoittanut blogissaan Taas yksi kirjablogi siitä niin osuvasti, että on paras siteerata suoraan: ”Camus oli mestari käsittelemään poliittisia kysymyksiä fiktiossaan joskus suoremmin ja joskus epäsuoremmin verhotun symboliikan kautta. Hänen romaaneistaan tämä strategia on käytössä erityisesti Rutossa (La peste, 1947), jossa algerialainen (Camus oli algerianranskalainen pied-noir) Oranin kaupunki suljetaan siellä puhjenneen ruttoepidemian takia. Romaani on paitsi vertauskuva natsi-Saksan miehittämästä Ranskasta myös yleisinhimillisestä taistelusta “ruttoa”, jonkinlaista kollektiivista nihilismiä, ihmisten tappamista tai pelkkänä välineenä käyttämistä vastaan. Ruton päähenkilöiden asenteessa näkyy Camus’n filosofian keskeinen käsite “kapina” (révolte), joka tarkoittaa jonkinlaista eksistentiaalista “samassa veneessä olemisen” kokemuksen tajuamista ja tästä kumpuavaa ihmisyyden puolustamista kaikkia pakkovaltaisia auktoriteetteja (uskonnot, valtioideologiat jne.) vastaan.

*

Camus eli ideologioiden aikakaudella. Hän oli kuitenkin siitä harvinainen länsimainen älykkö, että pysyi ehdottomuudestaan huolimatta erossa älyllisestä fanatismista. Silloin kun vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteet risteytyivät sokean stalinismin tai abstrakteja kokonaisuuksia rakentavan dialektisen materialismin kanssa, Camus’n omien poliittisten näkemysten tärkeimpänä kriteerinä oli todellinen nykyajassa elävä ihminen, eikä hän ollut valmis uhraamaan yhtäkään yksilöä ideologian tai abstraktin tulevaisuuden tähden. Orjan ja isännän suhteesta puhuessaankin Camus painotti, ettei kapinaan noussut orja kiellä isäntäänsä ihmisolentona.

Tämä idea ei ehkä ole teoreettisesti säkenöivä tai erityisen hienostunut, mutta jälkiviisaasti on pakko todeta, että se oli ehkä koko 20. vuosisadan olennaisin linjanveto, josta ikävä kyllä ei tullut ajattelun eikä poliittisen toiminnan valtavirtaa. Itse asiassa Camus vastusti johdonmukaisesti rationaalisen ajattelun taipumusta esineellistää ihmisyksilöt massaksi ja muuttujiksi ja numeroiksi.

Tekisi mieli sanoa, että Camus’n ajattelu, jonka tärkein kriteeri on elävä ihminen, on vanhentunutta filosofiaa. Ikävä kyllä ei se ole. Ideologiat ovat kadonneet, mutta ideologian paikan on ottanut kaiken kattava talouspuhe – ideologiaa sekin. Yhteiskuntaa rakennetaan talouden termein, ja elävä ihminen on karkotettu lähes tästä keskustelusta. Siksi Camus varmaan vaatisi nykyaikanakin, ettei yhtäkään elävää ihmistä saa uhrata abstraktin tulevaisuuden takia. Luulen että hän kehottaisi palauttamaan elävän ihmisen yhteiskunnallisen ajattelun ja päätöksenteon keskiöön.

Entä mitä Camus sanoisi tekniikan vaikutuksesta ihmisyhteisöihin?

Helsingin Sanomissa haastateltiin 12. päivänä helmikuuta piilaaksossa asuvaa it-yrittäjä ja sosiologi Jyri Engeströmiä. Hän pohti sitä, miten netin helppo viihde koukuttaa myös aikuiset. Esimerkiksi deittisovellus Tinder syöttää älypuhelinten ruuduille kuvia toisista käyttäjistä, ja epäkiinnostavat karsitaan näkyvistä pois yhdellä pyyhkäisyllä. "Sovellukset esineellistävät ihmisiä väistämättä”, Engeström totesi ja jatkoi: ”Ystäväni kertoi harrastavansa nykyisin useita avoimia suhteita yhtä aikaa, koska Tinderin ansiosta se on niin helppoa." Tinder-pyyhkäisyjen maailmassa sääli, häpeä ja armo ovat Engeströmin mukaan tarpeettomia ominaisuuksia – eikä niitä juuri peräänkuuluteta liike-elämässäkään. Tekee mieli lisätä: Vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta nyt puhumattakaan. Ellemme nyt sitten opettele näkemään uudelleen ihmisten yhteistä kohtaloa vaikkapa absurdin filosofian avulla.