Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Jöns Carlson: Proselyytti

 

Simone Weilin paradoksi, eli ”kivat sulle”

 

Ihmiset ovat meille velkaa sen, mitä kuvittelemme heidän meille voivan antaa. Meidän on annettava heille anteeksi tuo velka.


Elämä ilman odotuksia on mahdotonta. Mutta velka, joka on yhtä yleinen kuin ihminen, on kuitenkin tiivistynyttä odotusta, kuin odotuksen hyperbelin keskellä oleva paksumpi kohta tai plakkia odotusten suonissa. Toisaalta voimme kuvitella saiturin tyytyväisyyden, kun hänelle suoritetaan velkoja, ja jokaisen sellaisen tyytyväisyyden, joka saa sitä mitä odottaa, niin kuin veri saa kiertää. Jos velka, johon toiset joutuvat meidän odotustemme mukaan, onkin jotain pahaa meille, saamme mitä tilaamme. Simone Weilin paradoksiksi nimeän hänen odotuksia ja velkaa koskevan ajatuksensa, jossa syytetään siitä, että ajattelemme toisia koskevien odotustemme tai haaveidemme luovan velan, jossa odotusten tai haaveiden kohde on meitä kohtaan siis jotenkin velallinen, ja pidämme omaa velkojan kantaamme kiinni, vaikka ”aika on ohi”.  Se on samaa kuin joku käyttää toista hyväkseen, kun ei tunnusta toisen  odotusten todellisuutta, vain oman tarpeensa, tai roolinsa.


Weilin ajatuksessa on jotain jaloa, liian jaloa, jota kohtaan hänellä on tietty humoristinen asenne. Sanoessaan tämän velkaa konstituoivan lauseen ”Ihmiset ovat meille velkaa sen mitä kuvittelemme heidän voivan meille antaa,” hän lisää infinitiivissä, ”Antaa heille anteeksi tämä velka.” Miten voida antaa anteeksi velka, jota ei ole, joka on kuvittelijan syytä. No tietenkin luopumalla tästä väärästä ajatuksesta, että meidän kuvitelmamme siitä, mitä toinen voisi meille antaa, muodostaisi velan. Luopumalla koko ajattelutavasta, joka on väärä tai ainakin liioiteltu.


Odotusten, eli kuvitelmien siitä mitä toiset voisivat meille antaa, merkitys ihmiselämässä on kuitenkin niin suuri, että velkojan asenteesta luovuttaessa jää silti vielä paljon jäljelle. Ja puhuessaan velasta Simone Weil tarkastelee samalla myös kristillistä synnin, pahan teon ja velan käsitettä, jotka voi antaa anteeksi, eli viittaa aforismissaan isämeidän maailmaan, ja tekee siitä, sen ihmistenvälisestä osiosta tavallaan myös hieman hyväntahtoista pilkkaa. Siksi sinänsä terveen huomautuksen tarkempi tarkastelu on oikeutettua, osoittaa mitä se tekee.


”On muiden ihmisten syytä, mitä kuvittelimme heidän voivan meille antaa, ja siksi meidän on annettava se heille anteeksi.” Tämä Simone Weilin lause perustelee tavallaan itsenäisyyttä, odotustemme viattomuutta mutta samalla perusteettomuutta, jos se on muilta odotettua eikä sisäisesti ansaittua, omakohtaisen viatonta, samalla urhoollista. Mystiikka ja rukous on osa elämää, mutta on turha kuvitella rukousten toteutuvan, silti on mahdotonta pyytää, ellei saamiselle anneta mahdollisuutta. Rukoileva ei siis lyö päätä seinään, vaan seinä lyö rukoilevan päätä.

Simone Weilin lauseen aatteellisesta taustasta ja suomennoksesta, eli ”kivat sulle”


Maija Lehtosen huolellinen suomennos kuuluu: ”Ihmiset ovat meille velkaa sen mitä kuvittelemme heiltä saavamme. Meidän on annettava tämä velka heille anteeksi.” Simone Weil käyttää usein lauseita, joissa on vain infinitiivinen predikaatti, jonka Lehtonen on suomentanut täydelliseksi lauseeksi. ”Antaa heille anteeksi tämä velka.”


Lause on Painovoiman ja armon osastossa, jossa käsitellään sielun alhaisia muotoja suhteessa korkeampiin pyrkimyksiin  ”Tyhjiö ja korvaus”, ja sen lopussa käsitellään rakastetun olennon pettämistä, niin kuin toinen ei vastaisi tärkeään kirjeeseen.


Kuusi vuotta Simone Weilin kuoleman jälkeen ilmestynyt teos on koottu hänen muistikirjoistaan, joista kerätyt ajatukset on sijoitettu toisten samaa aihetta käsittelevien yhteyteen.


Kuvittelemamme olennon täytyy siis olla totta omana kuvitelmanamme. Osaston loppuun sijoitettu jakso, jossa velan syntyminen ja sen anteeksiantamisen mahdollisuus on, on seuraava:


Rakastettu olento joka pettää. Olen kirjoittanut hänelle. On mahdotonta ettei hän vastaisi minulle niin kuin olen itse hänen nimissään itselleni sanonut.


Ihmiset ovat velkaa meille sen, mitä kuvittelemme heidän voivan minulle antaa. Antaa heille anteeksi tämä velka.

Hyväksyä että he ovat muuta kuin meidän kuvitelmamme luomia, se on jäljitellä Jumalan hylkäämistä.


Minäkin  olen toinen kuin mitä kuvittelin olevani. Tieto, siinä on anteeksianto.


Ajatuksessa on kaiku sekä isä meidän –rukouksesta että Jeesuksen sanomasta, että antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Se on näiden lauseiden muunnelma. ”Antakaa meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. ”


Simone Weilin lauseessa kuulostaa kuin ajattelija paradoksaalisen idealismin hengessä käsittelee pettymystään mahdollisimman hedelmällisellä tavalla. Että emme pitäisi turhia odotuksiamme toisten vikana, koska se on oma, mutta on mahdotonta elää ilman ihmisten meissä herättämiä odotuksia,  tietynlaista odotusvelkaa syntyy, ja tämä pitäisi antaa anteeksi niille, joilta on turhaan odottanut, ettei tämä toisten velka rasittaisi itseä, eikä heitä.  Lause voi liittyä tapaan, jolla Renaultin työläiset häneen suhtautuivat, kun hän salanimen turvin teki vaihetyötä.  


Odotusten ja isämeidän rukouksen väärien tekojen yhtälö on käännetty nurin kuin tasku. Ei se ole minunkaan vikani, että odotin teiltä rakkautta, sanoo lause omituisella tavallaan. Tämän ymmärtämisessä, tiedossa on anteeksianto.


Antakaa siis anteeksi muille meidän syntimme rakastaa, tarvita jotain itsemme ulkopuolella, niin mekin voimme antaa anteeksi itsellemme, joka odotimme jotain sellaista, mikä ei toteutunut, mutta ei ole kenenkään vika. Sitä syntiä, että on ihminen ja tarvitsee jotain itsensä ulkopuolella (vain Jumala voi rakastaa vain itseään), ei tarvitse sovittaa, koska se on ihmisen osa (toisin kuin Jumalan, joka ehkä haluaa uteliaisuudesta kyllästyessään rakastamaan vain itseään, kuten Jumala tekee, osallistua tähän kärsimykseen tulemalla ihmiseksi).


Katolisessa kirkossa synti ja velka ovat eri suhteessa toisiinsa kuin protestanttisessa.  Synti on tosin velka kummassakin, mutta ihmisten väliset velat ja Jumalan ja ihmisen syntitili ovat erilaisia,  mikä vaikuttaa Simone Weilin lauseen sisältöön. Ihmiset ovat meille velkaa sen, mitä kuvittelemme heidän meille vielä antavan. Antaa heille anteeksi tämä velka. Ihmisten tulisi suhtautua toisiinsa hieman samalla uljuudella kuin ristillä olevan Jeesuksen, niin ei olisi niin avuttoman riippuvainen, kuten ihminen, joka ”joutuu” rakastamaan itsensä ulkopuolella olevaa, ja välttämättä satunnaista ja ehkä ohimenevää.  ”Les hommes nous doivent ce que nous imaginons qu’ils nous donneront. Leur remettre cette dette.” Ihmiset joutuvat meille velkaan siitä, mitä kuvittelemme että he voisivat meille antaa. Antaa heille vapautus tästä velasta.


Synti on tavallaan sanojan, kuvittelijan, odottavan kärsijän, jonka kuvitelmat panevat toisen ihmisen tai toiset ihmiset ahtaalle, ja kärsivän velvollisuus on antaa kuvitelmiensa kohteen syntyminen, odotuksensa, anteeksi niille, jotka hän on kuvittelemaansa ja itse asiassa luomaansa odotuksen synnyttämään velkaan ajanut.


Syntiä ei siis ole teko, vaan odotus, inhimillinen piirre, ja siitä velan syntyminen, jonka kuvittelemme syntyvän toiseen, pettymyksen aiheuttajaan, ja se kaipaa meidän antamaamme lunastusta heille, eli antaa heidän olla. Infinitiivissä oleva lause, antaa heille vapautus tuosta velasta onkin absurdi, se tuo koko tilanteen koomiseen huippuunsa, mutta Maija Lehtosen suomennos, joka on silti ainoa järkevä, ”Meidän on annettava tämä velka heille anteeksi,” tekee absurdista ehdotuksesta reaalisen, suositeltavan, vaikka Weil vain kirjaa kehittelystä syntyvän ajatuksen. Se voisi olla yhtä hyvin, että eikö olekin absurdia, että meidän pitäisi antaa meidän odotuksiamme herättäneiden ihmisten toteutumaton kiinnostus meihin anteeksi heille, koska he ovat odotuksemme pettäneet. Tässä kahden mahdollisuuden välillä roikkuu on koko Weilin rakkaudenajatuksen kipeä  ydin.

 

Tunsin Maija Lehtosen monen kymmenen vuoden ajalta, vaikken keskustellutkaan hänen kanssaan kuin ehkä kymmenen kertaa. He olivat talomme uudisasukkaita, joista tuli kanta-asukkaita. Moneen kertaan kerroin hänelle toteutumattomista ideoistani ja suunnitelmistani. Käytännöllisen filosofian cum laude –seminaarityön kirjoitin Simone Weilista, kannessa oli pitkä latinankielinen Spinoza-sitaatti. Painovoiman ja armon opin tuntemaan arkeologisilla kaivauksilla Miettisen veljeksiltä vuonna 1969, kaksitoista vuotta suomennoksen julkaisemisen jälkeen nuorena ylioppilaana.


Joskus Maija Lehtonen sanoi kadulla esitellessäni tuttavuutemme viimeisissä vaiheissa jotain sillä hetkellä ajankohtaista projektiani, että toivottavasti siitä nyt sitten tulee valmista.


Kun Eino Jutikkala oli kuollut, tapasin Maija Lehtosen, joka varmaan oli aika yksinäinen enonsa kuoleman jälkeen, kerran yliopiston kirjaston rotundassa, ja kättelimme ja sanoin ottavani osaa hänen menetykseensä. Hän ravisti kättäni niin kuin kukaan on koskaan ravistanut, kauan, voimakkaasti ja lämpimästi niin että aloin melkein tuntea itseni vaivaantuneeksi, mutta en silti, en koskaan unohda sitä kädenpuristusta, etäisen ja jotenkin aristokraattisen tuttavani, jolla ei ollut paljoakaan yhteyttä omiin yliopistorientoihini, mutta jonka oppilaita tunsin paljon, aitoa syvän yksinäisyyden ja inhimillisen, toiseen ihmiseen lämpimästi tarttuvan ihmisen käden puristusta. On toisten syy, että meidät saatiin kuvitelman valtaan siitä mitä he voisivat meille antaa. Antaa heille tämä velka anteeksi.

Anna meille anteeksi meidän syntimme (pahat tekomme, velkamme), niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Ihmiset ovat rikkoneet meissä sen, mitä kuvittelemme heidän meille voivan vielä antaa.  Kuolema rikkoo sen, mitä he olisivat voineet vielä meille antaa.  Anteeksi heille. Tuntuu, kuin sen anteeksi antaminen ei enää olisi meidän asiamme, pyytää kyllä.


Ehkä jotenkin niin, kuin alussa kuvasin sitä miten voi ottaa vastaan sen mitä odottaa, niin kuin veri virtaa suonissa. Ja ruumis ja henki ottaa vastaan sen, mikä seuraa veren tavallisesta, sen itsensä odottamasta virtauksesta, samalla tyyneydellä ja nöyryydellä kuin elämä, jota ei tarvitse sen kummemmin odottaa tai velkoa.

 

Jöns Carlson 

Kritiikistä 

Reaktio Kritiikin Uutisissa käytyyn, jos muuhunkin,  keskusteluun kritiikin tilasta


Sanomalehdistä on tullut uutislehtiä ja kulttuurilehdet kiemurtelevat kuolinkouristuksissaan, tai sitten uuden nousun edellä. Kulttuurilehdille tyypillistä on kuuluminen johonkin ”purkkiin”, ja lehden lukeminen  antaa tunteen kuulumisesta. Jotkut lehdet taas pyrkivät tietoisesti eroon tällaisesta sisäsiittoisuudesta, kuten taidemaalari-liittolainen Taide. Taidemaalarikin mielellään lähestyy muita, tauluja myydäkseen.


Meillä kriitikoilla on paljon jauhettavaa, ja se on osaksi tätä arvoja ylläpitävää toimintaa, mutta kerranpa keksin, miksi  meillä on graafikot. Heillä ei ole mitään ”sanottavaa”. Ehkä kriitikoillakaan ei ole tarpeeksi sanottavaa, näin on sanottu.  Tässä mielessä on kahdenlaisia ”graafikoita”, niitä joiden tehtävänä on pitää lehtipainot ja niiden omistajat pystyssä ja ne, joiden pitäisi työllään horjuttaa…


Kun ilmaantuu joku kritiikin "paavi", alkaa tehdä tuloaan myös uskonpuhdistus, ja kritiikin linja vaihtuu. Silti kriittinen funktio ei poistu. Se muuttuu toisella tapaa osaksi taiteen instituutiota. Kehittyy itsensä kritikoiva ja samalla mainostava taide-instituutio (Kiasma). Tai sitten toisiaan salaa tukevat muodostavat veljeskuntia. Näin aina tapahtuu, ja miten, se on tärkeä objektiivisuuden kriteeri. Kritiikissä on kyse  kriteereistä, ei niinkään arvoista, niin kuin pellossa voi olla aidat, mutta on itsestään selvää, että pelto muodostuu maasta (eli arvoista). Siitä voi sanoa kuin muurarien kesken. miten hyvin tuuletuspiiput on muurattu, miten on mitattu kappelin kupupiste ja miten merkittävä maalari muuten on Alvar Cavén. Se on keskinäistä tietoa, jonka yhteys julkiseen arvottamiseen on satunnainen, ammattikunnan ja sen sisäpiirin omaa kritiikkiä, sen omin kriteerein.


Kritiikkiä ei voi arvioida ilman taidetta. Että on sanomalehtikritiikkiä, se on vain väliaikainen sattuma. Samoin ovat sattumaa liittojen lehdet, ohimenevää, mutta aikanansa tärkeää ja solidaarisuuden hiiltä hetken hehkutettuaan ne heitetään samaan ahjoon, josta maailmantaide kumpuaa. Eräs tämän suhteen kiinnostava vaihe oli, kun katoliset kuvat kiellettiin pr-kirkoista. Osa Hollannissa ja ehkä Ranskan alueella tehdyistä muotokuvista oli niin hienoja ääriviivoiltaan, että niistä tehtiin kaavoja, jotka kulkeutuivat kauppamiesten mukana maalaamattomina mutta kehittyneinä kompositioina Jäämeren kautta Valkoiselle merelle ja sieltä Venäjälle Solovetskiin kuuluvan Hanhisaaren kautta eteenpäin. Jeleazar, mestari puunkaivertaja  yhdessä apulaisensa jatkoi työtä sittemmin uusin mutta myös uudelleen hankittujen käsikirjojen pohjalta. Mutta olihan protestanttisessakin maailmassa paljon pois heitettyä ja toisille taas uutta.


Kriitikko voi, niin kuin Voltaire, kertoa mitä hallitsijan kannattaisi lukea. Vähän kuin Esa-Pekka Salonen, joka  valitsee yhdessä muiden kanssa ohjelmiston konserttiin, joissa on Pasadenan pieniä harmaatukkaisia rouvia.  Heidän hiuspinninsäkin ovat samaan sävyyn harmaita kuin hiukset, harmaita, lilan punertavia, hiuspinnit sävy sävyyn tummassa salissa. Kun 1500-luvun taide Pohjolassa ei saavuttanut yleisöään kirkoissa, hoveissa silti, ja kaunis siirtyi maisemaan ja muotokuvaan, oli kriitikkona raha: vauraus, porvarillinen taide nosti vihdoin päätään ja tarvittiinhan hoveihin isoja maalauksia, Rubens ja sitten Ehrenstrahlin tapaiset 1600-luvulla. Kriitikot olivat harvassa, kritiikin suoritti maalauskoulu itse, vähän niin kuin nyt klassisen musiikin alalla.


Se on varmaa, että yhteiskunta ei lopu, niin kuin ei taidekaan. Aina on myös kriitikoita, jotka itse haluaisivat nousta palkintohevosen selkään, ja taiteilijoita, jotka paremmin palvelevat kriitikoina. On yksi tilanne, että sanomalehtikritiikki on harvennut, ja toinen miten asiat olisi nyt ja tulevaisuuden edessä nähtävä. Niin kuin ensimmäiset haparoivat kuoriin maalatut maisemat sen jälkeen, kun alttaritaulut alttarikaapissa olivat saaneet reformaatiossa tuomionsa. Ne maalaukset olivat puhdasoppisista puhdasoppisimpia, niin kuin Raamatun luomiskertomusta olisi alettu kertoa taas alusta uudelleen. Niin kuin John Miltonin runon tyyli.


Mikä oli lopulta modernismi, sehän toimi puhdasoppisuutta vastaan. Varhaismoderni on renessanssia. Puhdasoppisuudet syntyvät puolustamaan voitettua kantaa. Orthonin ortodoksit! Galerie Forsblomin -ulkoiset Forsblomit ja Toivakan kirkon kattomaalaus! Kaikki pirteä ja raikas Erkki Pirtolan nimeen ja siitä edemmäksi!


Siis kritiikin suuri kaksiteräinen kirves leikkaa arvogalakseissa ja aurinkokunnissa ikuisesti kääntelehtivää kahdeksikonmuotoista rataansa, jatkaa kulkuaan avaruudessa, ja planeetat ja tähdetkin ovat sille pieniä vastuksia. Niitä on syytäkin vähän lohkaista. Ehkä kritiikin eräs tärkeä ominaisuus on, että kun nähdään itseensä kiertyviä järjestelmiä, vähän niin kuin akatemiamaalaus tai akatemiaperformanssi, ja se miten hermostuneesti akatemioiden varjossa vetelehtivä henki tai sitä vastustavien veltostuva henki suhtautuu uuteen, ainakin ensiksi, ja sitten tulee jo uusi uusi, että ei naurahtaa kerkiä, niin tässä täytyy pitää, niin kuin aikanaan Lauri Viljanen, jonkinlaista kuria. Se miksi englantilaistyyppisten maailmankiertomatkaa keski-ikäisinä tekevien taidehistorioitsijoiden tv-dokumentit ovat niin kiinnostavia, samalla tavalla pitäisi kritiikin purra ja samalla kannattaa, mutta jonkin verran tietenkin Suomessa hillitymmin korostuksin ja hallitummin, punnitsevin äänenpainoin. Taideteos tai romaani, runoista puhumatta, ovat vaitonaisia, ja niille kritiikki antaa inhimillisen, puhuttelevan ja puhuvan muodon. Runot itse puhuvat, niinpä niistä kirjoitetaan toisella tavalla.


Miten sitten suu pannaan, jos on jotain vastaansanomattomasti laadukasta ja uutta luovaa, tukevia männyn latvaoksia muualle maailmaan sitovaa ja muualla valuvien vahvojen suonien luomaa omaa suonistoamme. Silloin tehdään suurnäyttelyitä, että voidaan pitää huolta siitä mitä on, ja mitä voi vielä tulla, ainoana rajana se missä kulkee paniikin raja, sillä myös aikoina, jolloin ei näy missään tarpeeksi suurta uutta, tarpeeksi paksuja höyryjen savupilviä horisontissa, jotka jopa varjostavat valomamme joltain suunnalta, ihmiset mielellään kokoontuvat sinne minne muutkin haluavat mennä, eikä siinä ole mitään kritiikin paikkaa.


Kritiikin paikka on kuin olisimme luontaisesti joutuneet irtautumaan lähtökohdastamme, kuin istukkaan olisi jäänyt arvojen haava. Tähän jo luonnollisesti hävinneeseen ja menetettyyn  arvopohjaan kritiikki yrittää tehdä näkyväksi sen, minkä on syytä olla näkyvää, ja jättää näkyvä pimeys pimeäksi. Kritiikki nykyajassa voisi olla – kun sanomalehti ja aikakauslehtikritiikki on kuolintoreissaan – kertomus siitä, miten ihmiset kokevat ja saavat tietoa eri lähteistä, ja blogi on ehkä sen loogisesti kriittinen tarttumapiste. Mutta blogistit ovat kuin pieniä aurinkokuntia, joilla tunnetusti ei ole ulkopuolista kriittistä momenttia, vain omat lakinsa. Kritiikki voisi olla tiedonkritiikkiä, kokemuksen kritiikkiä, jotain sellaista josta 60-luvulla aikana ennen sähköistä tiedonvälitystä paitsi puhelin ja painokone edustivat neropatit tyyppiä Buckminster Fuller tai vaikka Frank Lloyd Wright.


Kriittinen on kuin hätääntynyt siitä, että täysin tuore näkemys ja uudet näköalat pimentävät hänen turvallisen kehänsä.  Kuin Lauri Viljanen, tulenkantajien tärkeä kriittinen keskushahmo ja runoilija itsekin, hätääntyisi uusista kasvuista ympärillään ja aina samoin varoittavin sanakääntein, ohjaisi tulvivan  vuon tai polun siisteyttä uhkaavan liikakasvun sinne, missä se ei omia varpaita pääsisi liikaa kastelemaan. Ja Lauri Viljanen, pienikokoinen varreltaan, vetäytyisi kotiinsa, jossa huonekalutkin oli tehty hänen mitoilleen suhdallisiksi, että olisi turvassa. Mukavasti saa olla asiat, ja vain ne, joilla on mukavasti asiat, voivat nähdä ilman katkeruutta sen, mistä on tulossa elävä ja hohtava.


Kritiikille valistuksessa, josta Kant omaksui kriitillisen filosofiansa ajatuksen, oli olennaista, että se irrotti kriitikot (filosofit) siitä auktoriteetista, jota katolinen kirkko edusti. Kriitillisyys oli tullut legitiimiksi, eikä sillä ole mitään systemaattista yhteyttä kristinuskoon.  Vicon esittämä maailmanmalli, joka perustui ajatukseen herooisesta aikakaudesta kreikkalaisilla, ja siitä etenevään asteittaiseen  ihmisen tuloon kaiken malliksi ja mittapuuksi, eli humanismi, ei ollut kriitillistä vielä, vaan se ilmeni 1744 edelleen ikään kuin kirkon opille rinnakkaisena, kuten Suomalaisen kirjallisuuden seura kirkolle ja valtiolle. Kriitillisyyden tärkeä piirre on siis sen äänteellinen läheisyys mutta ajatuksellinen vastakkaisuus kristillisyydelle.


Jos päivälehdet eivät enää julkaise päivän sanaa tai pyhän raamatunkohtia, eikä sellaista julkaista kuin maksettuna ilmoituksena, voisiko sitä verrata taidekritiikin häviämiseen? Sillä ei ole ajankohtaisuutta eikä edes leima-arvoa. Sen sijaan Ville Rannan kuvat Kirkossa ja kaupungissa jne. ovat kuin saman ilmiön ajanmukainen kääntöpuoli.


Historiallisesti kritiikit ovat olleet säännönmukaisesti, ajatellaan vaikka John Ruskinia, osa muuten ja osaksi itsekin luomiaan taiteellisia suuntauksia. Turhan itkijät on jätetty kylmästi historian roskapönttöön, josta ei niitä huolellisinkaan taidehistorian harrastaja nosta limaisina. Sellaisen kriitillisen kokonaisuuden loi myös tulenkantajien joukko, jonka kriitillinen edusmies oli Lauri Viljanen.  P. Mustapää oli enemmän vaikuttaja ja keulakuvan asemaan pyrkivä magnaatti, joka vaikutti vielä kustantajana, kun oltiin jo asemissa. Olemme punk-akatemian kokeneet siitä kostumatta, kuten siantappo-oppaastakaan, emmekä enää millään lailla ole tulenkantajia vaikka jotkut toki täynnä nuorta voimaa myöhäiseen keski-ikään asti. Muistutamme valojen sammuessa pirteitä led-valoja, jotka tuntuvat viittaavan myös johtajuuteen. Ledinkantajia olemme, ja kritiikin ledein etenemme julkaisumahdollisuuksien luolissa katsellen sinne jostain ilmestyneitä vielä kirkkaampia valoja, joiden avulla sukeltajat hakevat hukkuneita ystäviään syvistä onkaloista.  - JC (maaliskuussa 2016)

 


Pääsiäisenä 2016

Miten voisi antaa anteeksi sille, joka ansaitsee kansan vihan? Miksi suvaita niitä, joiden tapa vastata on odotetusti ei-suvaitsevainen? Suuria kysymyksiä, mutta otetaan alkupalaksi pienempi: mitä voitaisiin sanoa virpomista käsittelevästä ”piilosillaolosta pyhän kanssa”?


Virpominen on karnevaalinomainen kevätriittien toisto ortodoksiperinteessä, lasten (ja köyhien) toimittama ei-papillinen luonnonvoimien siunaamisen pelleilevä muoto. Siinä leikitään virpovihdalla  (kimpulla pajunvitsoja, joissa on kissoja) eikä kuten aikaisemmin, kun pappi kevättalvella vihmoi isolla pensselillä siunauksen vedelle, metsälle, karjalle, luonnonvoimille.


Vähän samoin tehdään ristinmerkki muistoksi pelastustyöstä, jonka Jumala toimitti poikansa kautta ihmisille. Virpomislorussa oleva ”teksti” ei ole uskonnollinen, vaan viittaa enemmän uskonnon kannalta neutraaliin terveyteen ja tuoreuteen ja kertoo vielä, että virpojien tarkoitus on saada palkka eikä muuten tarjota itseään kotoisen uskon airueiksi ihmisten pihoilla ja ovilla. Samaan tapaanhan on muuten kuljettu mieron tiellä eli kylien raiteilla kerjuulla; virpominen on siis eräänlaista vertauskuvallista kerjuulla oloa.


Satu Hassi sanoi hyvin radiossa, että perussuomalaisen, syystäkin ”ristiinnaulitun,”esittämään kysymykseen, onko maahanmuuttajien virpominen mitään kotoutumista, on syytä vastata myönteisesti: sitä se on, tai sitten lapset ovat jo kauan sitten kotoutuneet. Näin arvelusta tulee puhdasta rotupuhetta. Merkkien mukaan ei maailmaa voi purjehtia, tarvitaan myös hyvää tuulta, mutta ilman merkkejä mennään metsään. On aikoja, jolloin tutulta tuntuva rento huumori joutuu irrottamaan kätensä vanhojen ennakkoluulojen toistensa lomaan kietoutuvien sormien  omahyväisestä lämmöstä ja nousemaan suvaitsevaisuuden käsitervehdykseen.




Gallén ja piispa Henrik

fetissistä teeskentelynä ja tuotteena


Kun portugalilaiset lähetyssaarnaajat 1600-luvulla kohtasivat länsiafrikkalaiset tekojumalat, pylväät ja eläinhahmot, joita käytettiin seremonioissa, he kutsuivat niitä feiticioiksi eli tekeleiksi tai tekojumaliksi, mistä suomalainen muoto on yleensä epäjumala. Sellaisia oli israelilaisillakin kuin peilikaapissa rohtoja ja muotoiluvaahtoa, mistä ei yksijumalaisuuden tullessa vallitsevaksi olisi pitänyt välittää; baalien palvonta oli väärin. Samoin suhtauduttiin uskonpuhdistuksessa pyhimyskulttiin ja pyhäinjäännöksiin, ne edesauttivat väärää kuvaa Luojan maailmasta.


Mistä pääsen toistaiseksi tuntemattomaan suomalaiseen tapaukseen. Ja olettamukseen: Akseli Gallén ehkä piirsi nimikirjaimensa ”AG” 1800-luvun loppuvuosikymmeninä Pyhän Henrikin saarnahuoneeksi nimitetyn muinaisjäänteen hirteen (huone oli Peter Gylichin suunnitteleman kuoren sisässä kuin talo mausoleumissa). Tuon yllykkeen luonne ilmenee vasta Juseliuksen mausoleumissa Porin hautausmaalla, jonka rakennusvuosina Axel Gallénin veli Walter toimi Porissa Juseliuksen asianajajana.


Mieleen nousee analogia: Gallénin isä oli kuollut käräjämatkalla Porin ja Vammalan välillä rekeen; ja 700 vuotta aikaisemmin Henrik kuoli rekeen Köyliönjärven jäälle, vietettyään edellisen yönsä tässä saarnahuoneessa, josta olisi puhunut kansalle kuin Luther Wittenbergin linnanparvekkeelta. Kaikki saarnastuolit ovat eräänlaisia turvaistuimia, ainahan sanomasta ei olla samaa mieltä ja saarnaajat ovat uhanalaisia.


Fetissin synty: Niin kuin nakkikioskin aukosta olisi piispa Henrik saarnannut, ja nakkikioski – turvapaikka – säilöttiin pitkälle katolisen ajan jälkeenkin ja on korotettu eräänlaisen toisen asteen pyhimyskultin jäänteeksi autonomian voimassa ollessa ja turkulaisuuden dominiona.


Ehdotus: Mark Rothkon hiljentymispaikka voisi saada tästä tontista oivan kaltaisensa pohjoisen nähtävyyden. Saarnahuoneen hirret olisi vain pysyvästi uudelleen tutkittava ja asetettava erilliseen rakennukseen, ja Gylichin mausoleumirakennus sen suoristamisen yhteydessä varustettava 2000-luvun pienillä freskoilla. Tähän Senaattikiinteistöillä olisi oivasti varaa.


Akseli Gallénin menestys, josta Juseliuksen mausoleumi oli suurin yksittäinen näyte, vaikka hän sitten koristelikin kansallismuseon tuloaulankin vanhana, heikkona miehenä poikansa avustamana, oli Henrikin saarnahuoneen reliktiluonteen kantamista edelleen Porin hautausmaalle monumentiksi kuolemalle ja sellaiselle ikuiselle elämälle, johon kukaan rahoittajista eikä kukaan taiteilijoista uskonut. Nuoren tytön kuolemasta tuli fetissi, vaikkei se ollut tarkoitus eikä teeskentelyä, ja vaikka kaunis terälehtiään päivänkakkaran tapaan levittävä marmoriarkku on kaikkea muuta kuin fetissi.


Se että alkuperäiset freskot tuhoutuivat lämmitys- ja kosteusolosuhteissa jotka eivät kestäneet Pohjolan talvea tuntuu melkein positiivisen kohtalonomaiselta. Mausoleumi on lämmityksensä suhteen liian iso, ja hiekassa, jota rappauksessa käytettiin, oli suolaa. Maailma työntää kuvat ulos itsestään kuin oksentaisi, ja ne maalataan uudelleen lasin taakse freskontapaisesti rappaukselle, joka ei enää saa ilmaa. Nyt olisi aika riisua pyhä Henrik vuosisatojen ihailusta ja pyhityksestä ei-symbolistiseen kansallisromanttiseen naturalismiin, jossa skottilainen Henrik ja varhaisempi matkatoverinsa Trondheimista Ruotsiin, tuleva paavi Hadrianus IV  tekivät – siellä missä Rooman maallistuneen valtakunnan ja Germanian periferiassa oli vielä säilynyt munkkien usko veljestöissä – yhteisymmärryksessä Rooman kirkon kanssa retkiä toisiin periferioihin. Paavin lähettiläät olivat kuin nykynuoret maailmanmatkaajat, jotka lähtevät Unescon töihin tai rauhanturvaajien papiksi, niin kuin konkistadoreilla ja Nottinghamin iloisilla veikoillakin oli mukanaan hengenmies.


Akseli Gallén ei tietääkseni missään lausu mitään tästä vuoden 1859 rakennetusta saarnahuoneesta. Paitsi noin 1970-senttisen miehen kannalta sopivalla korkeudella olevalla kahdella kaiverretulla kirjaimella saarnahuoneen eteläisellä sivulla: AG 188…  Löytöni paras todiste on A-kirjaimen kehittynyt ja kaunis asu, mikä jo koulupojalla on hieno, taideopiskelijalla hienompi, ja taiteilijalla hienoin. Jonkin osviitan  G-kirjaimen muotoon, jossa poikkiviiva laskeutuu suoraan kuin hevosen häntä, voisi saada tuon ajan piirustuskoulun fonttikansiosta.


Nimikirjaimet ovat varmaan yksinkertaisimpia pyhäinjäännöksiä. Maailman Luojan puumerkki on jäänyt hänen peukalonjälkensä alle taulun nurkassa. Pyhän Henrikin kädenjälkeä ei missään enää ole. Ja kallo on Turun tuomiokirkossa (arkeologi Jussi-Pekka Taavitsaisen kourassa). Mahdollisuus, että alkuperäisessä saarnahuoneessa (sermo) on ollut pyhän Henrikin paluukoggin, matalalla kulkevan kauppalaivan osina olleita hirsiä, murhan jälkeen Teljän (Kokemäen mutkan) satamassa maatuneita, joihin kellään ei ollut halua koskea, paitsi sitten ensimmäisillä pyhiinvaellusreittiä suunnittelevilla aikansa turkulaisen metsä- ja kirkollishallituksen retkeilyjaoston edusmiehillä, jotka etsivät muistoa surmatusta piispasta ehkä joskus 1300-luvulla. Täältä alkoi vaellus Köyliön kautta Nousiaisiin, jonne ruumis päätyi ennen siirtämistään Turkuun. Muistomerkin syntyminen jokeen vettyneestä laivasta, joka oli tabu, sen säilyneistä sisähirsistä, selittäisi rakennelmassa nurkat ja kolot, jotka selvästi eivät ole paikallaan. Myöhemmillä kokoajilla on ollut sormi suussa, mutta voi olla, että rakennelmaa ei ole purettu edes kuoritornia tehtäessä, vaan se on ollut kuin käteen elävänä ommeltu hansikas. Kun vuonna 1859 rakenteilla olleesta kuorirakennuksesta ei haluttu poistaa reliikkiä, on siitä silti jotenkin jäänyt jotain yli, ehkä katto, joka on kasattu rakennuksen taakse.


Rakennus on vaikka korkea ja ilmava, alapäästään hirsiladelman kohdalta todellakin kuin käsi hansikkaan sisässä, ahtaalla, lattia selvästi uusittu, siivousvälineet yhdellä ladelman ulkonurkalla, eikä hirsirakenteen ympäri pääse kuin kiipeämällä. Se ei tietenkään ole sopivaa. Voidakseen tutkia kaikki kulmat, olisi hyvä kiinnittää kattoon valjaat ja lentää köysien varassa. Taideteos jonka kuorirakennuksen goottilaisiin rappausväleihin voisi freskona maalata, käsittelisi pyhiinvaellusta, reliktejä, pyhimyskultin historiaa ja alkuperäistä etnologista kontekstia, johon pyhä Henrik joutui kuin kettu rautoihin.


Koska Henrikin matka edusti extremeä, jonka toisessa päässä oli matkatoveri Trondheimista Ruotsiin ja päätyminen Rooman ensimmäiseksi englantilaiseksi paaviksi, voisi tämä varhainen olosuhde tuoda taideteoksessa myös tämän puolen tuoreesti esiin. Silloin Italian tuon ajan taiteella pitäisi olla paikkansa freskoissa. Pariisin maailmanäyttelyn Suomen paviljongissa Kalevalan teema, jonka kopio Kansallismuseon aula on, tuli lihavoittaneeksi tämän Kokemäen joenruikulan penkereellä jo puoli vuosisataa seisseen muistomerkin, joka voisi antaa nykyiskansalliselle naturalismille uuden mahdollisuuden sekä laihtua että taas voimistua. Se voisi myös avata muiden uskontojen edustajille kristinuskon vuosisataiskokemusta ilman vaatimusta kumartaa ristiä. JÖNS CARLSON



 Nukketeatterista


Nukketeatteri on syntynyt oopperan varjoon palvelemaan ulkopuolelle jääviä. Oopperassa illuusion, kuten lavasteiden, osuus on vain isompi kuin antiikin amfiteatterissa. Nukketeatteri etsii ihmistä sanomallaan, esityksen elävyydellä, musiikillakin, tai lähestyy oopperaa, illuusiota ja suljetun tilan konseptia. Television ja muun purkitetun kuvan ja esityksen aikana elävä nukketeatteri, niin kuin ”oikeakin” teatteri ja ooppera edustavat jotain jälleen löydettävää, tunnelähtöistä ja tunneaiheista esitystapaa, joka on yhtä tärkeä ihmiselle kuin makuukamari.


Ja eikö oopperassa sen tunteellisuus ja suhteellinen älyllinen viattomuus, eli sen perustunteet, musiikillisten vyöryjen ja hiljennysten ohjaamat, todellakin muistuta yksityisestä, ihmisten rinnassa asuvasta tunteikkuudesta? Se tavoittaa nekin, jotka eivät kaikkea ymmärrä tai joiden tunteet eivät enää loimua kuin musiikin tahdissa. Miten Shakespeare pilkkasikaan tunteellisesti kuolleita, koska elämä kuului eläville. Voisi ajatella, että nukketeatterissa tämä kuolema ja väsyminen ei ole niin keskeistä; nukeilla uteliaisuutta riittää loputtomiin. Siksi isojen ja pienten saman persoonan nukkien esiin marssittaminen puolustaa oivallisesti paikkaansa; on kuin nukeille annettaisiin kaksi saman nuken ikäkautta, kuin kaksi eriäänistä saksofonia tai trumpettia.


Jokaiselle taiteenlajille kuuluu kritiikkinsä. Nukketeatterista vastasi aikanaan Jukka Kajava, joka ymmärsi muutenkin oopperanulkopuolista maailmaa. Nukketeatterikritiikin pitäisi kaivaa syvältä historiasta, vertailla toisiin taiteenlajeihin, korostaa välineen ainutlaatuisuutta ja kykyä tarttua aiheisiin, jotka muissa lajeissa eivät menisi perille tai joutuisivat sensuurin hampaisiin. Sensuuria on monenlaista, suuri osa sisäistä; ei että nukketeatteri näyttäisi ministerin alushousuitta, vaan tuttavallisuutta, läheisyyttä, samaa mitä joissakin 60-luvun Jalo Kaliman Tsehov -ohjauksissa. Jos oopperassa voi esittää tunteitten rekisterin isosti, niin nukketeatterissa katsoja kohtaa saman tai ymmärtää että toisetkin, ohjaaja ja näyttelijät, ovat ymmärtäneet ja esittävät hänelle tunteen, jota hänellä ei vielä ollutkaan, turvallisessa mutta samalla järkyttävässä muodossa. JC


 

Seuraavaa nukkenäytelmää esitetty Turun Tehdas-teatterissa 10.4.15 lähtien


”Paleleva elefantti” -  nukketeatterin rakkauden mahdollisuudesta


Nukketeatteri on saanut taas uuden alun eräänlaisena taiteellisena teatterina, ainakin minulle, Alma Rajalan kirjoittamassa ja ohjaamassa, Roman Chauzovin lavastamassa näytelmässä Paleleva elefantti, johon Laura Hallantie on suunnitellut ja rakentanut nuket.


Kertomuksessa Englannin kuningas 1200-luvun Henrik III on saanut Ranskan Ludvig IX:ltä lahjaksi Afrikasta tuodun elefantin, joka lastataan Ranskassa laivaan ja tuodaan Thamesjoelle. Siellä sille rakennetaan häkki, jonne se kahlitaan, ja se ajaa edeltään Lontoon varhaisessa eläintarhassa jääkarhun, joka saa hankkia miten parhaaksi näkee ruokansa Thamesista.


Itsekeskeinen ja ahne lordi, joka pyrkii kuninkaan paikalle norsuasiassa, haluaisi hyötyä elefantista, neuvottelee eläintenhoitajan kanssa luvaten tälle paikan metsästyshaukkojen kouluttajana, kun vain laskee lordin surmavälineineen keskiyöllä ja kuninkaan tietämättä häkille. Kirjuri, joka yrittää kertoa elefantista jälkipolville, ajattelee välillä, että sen surmaaminen voisi olla hyödyllistä, että sen voisi piirtää hyvin ja että sen sisälmyksistä voisi tehdä päätelmiä.


Kuninkaan vauvaprinsessaa hoitaa hädin tuskin 12 ikäinen tyttö, joka hallitsee työnsä, mutta samalla pohtii elefantin kohtaloa ja näkee sen kohtaamat vaarat niiden taholla, jotka, kuten valkoisen kuningattarensa shakissa kadottanut lordi, kunnianhimoinen muttei sitä ansaitseva  hauska ja vaarattomalla tavalla kammottava peluri, aito raikas narri, haluaisi materiaalia uusiin shakkinappuloihin.


Lopulta elefantista hyötyvien juonet valuvat tyhjiin, ja osoittautuu, että kuninkaan prinsessaa hoitanut nuori tyttö, Tilla, joka ei kuuntele kirjurin selittelyä siitä, miksi voisi olla hyvä tuoda eläimiä eläintarhaan niiden kunnioittamiseksi, osoittautuu ymmärtäväisimmäksi. Ja kuningaskin, joka ensimmäisessä näytöksessä vain uhoaa valtaansa elefantin yli, kuulee juonet ja niiden paljastuessa kuninkaalle elefantin olot järjestetään hyviksi.                                                              


Kaukaiseen eurooppalaiseen menneisyyteen sijoitettu tositapaukseen perustuva satu kuvaa ihmisten suhtautumista maahan tuotuun vieraaseen, jonka sitominen paikalleen, joko ruokaa, vaatteita tai  vaikka kiistanalaiset lastenvaunut myöntäen, voi muistuttaa pyrkimystä saada selville, millaisen otuksen kanssa ollaan tekemisissä.  Poikkeuksena televisiodokumenttiin tai filmiin, elokuvaan tai näytelmään nukketeatteri, joka tässä on vielä tehty nukettamalla sauvoilla eikä ylhäältäpäin liikuteltavina marionetteina, on niin sarjakuvamaisen selkeä, että siinä erilaiset hälyäänet, huudot ja naurut eivät sekoita kuulijaa. Muodostuu hieno naurujen ja ääntelyiden taso, joka taittuu nukkien heiluntaan. Tarinan eteneminen monine vaiheineen muistuttaa kesäjärven liplatusta rantaan ja on yhtä miellyttävä, myös lapsille, vaikka tarina on argumentoivakin.


Varsinkin lordin itsekeskeinen ja itselleen makeileva nauru on aivan vastaansanomaton ja hurmaava, elefantin ääntely taas melko luonnonomaista, hienoimpana hetkenä kun lapsenpiikatyttö saa kuulla suoraan elefantin ojennetun kärsän kärjestä oikein vaimean elefantin laulun, äänen jostain niin kaukaa, niin surullisen, silti toiveikkaan. Omassa kammitsassaan riehuva elefantti muistuttaa rakastetun lapsen ounastelevaa riehumista, mutta tulee ajatelleeksi, alkaisiko elefantti näytelmän jo kolmannellakymmenennellä esityskerralla, kuten nyt kymmenennellä ja toiseksi viimeisellä, kasvaa isommaksi ja alkaa riehua vähän enemmän tosissaan. Elefantti edustaa edellisten sukupolvien viattomuutta sekä myös maahan muuttavien edellisten sukupolvien viattomuutta: tempoilevat omissa naruissaan kaikki, silti ihmisiä.


Keskustelu lordin ja epäluuloisen mutta herkkäuskoisen eläintenhoitajan välillä, joka myös tapailee omaa itsekehuvaa otettaan, että osaan minäkin kehua itseäni, on niin luonteva, että siinä tuntuu jotain Aleksis Kiven omien esikuvien luontoa. Ludwig Holbergin, Aleksis Kiven tärkeän esikuvan näytelmät voisivat hyvin soveltua nukketeatterin tähän, jalompaan haaraan. Yleensäkin lordin hahmo on loistavasti rakennettu ja se tuo näytelmään sen draamallisen jännitteen, yhdessä tietenkin lapsenlikan kanssa, joka edustaa ihmisyyden välittävää ja vastuullista puolta, vaikka välillä riepotteleekin kapaloitua prinsessaa aika railakkaasti.


Touhukas kirjurimunkki kuin aikamme litteraatit isoine kirjoineen, jonka katoamista pelkäämme, edustaa samalla harkitsevaa  mutta ajatuksiltaan hieman paperinmakuista aikaamme ja muistuttaa samalla, että kirjaan pantu on eri asia kuin näytöltä mulkoiltu, tai lehdestä luettu, ja että kulttuurin, jonka muistamme itseytemme sisältönä, sinä mitä oikeastaan  olemme, taustalla on leegioittain hyväntahtoisia mutta silti harhaanjohtavia hapsihiuksisia ihmisiä. Tälle vastakohtana vastuullinen ja uskollinen eläintenhoitaja on kiinnostunut enemmän tulevasta kohtalostaan. Tätä lordi ovelasti käyttääkin hyväkseen, mutta vain hetken. Täytyy myöntää, että pelkäsin tosissani, että elefanttiarkin kimpussa puuhaava tukevahko, keskustan puoluesihteerin tai pikkuisemman Timo Soinin oloinen mies hukkuu Thamesin rantavesiin.


Paleleva elefantti on pieni ja sopivan eleetön tarina, loistavasti esitetty ja lavastettu ja nuket, varsinkin lordi ja kirjuri, voisivat olla pysyviä hahmoja. Elefantti nukketeatterinukkena  on kuin näytelmä näytelmässä, mestarityö.  Sen vaimea raivo ja tiivis intohimoisuus tuo luonnon keskelle ihmisten pinnallisuutta ja onnen. Riemastuttava yhteen sidottu kansanjoukko edustaa julkisuutta silloin kuin se  vielä oli hauska.


Kuninkaan tytärtä jatkuvasti hoitava tyttö on siis ajallemme sopiva ihanteellisuuden esimerkki, toisin kuin kuningas, joka ei osaa ottaa lasta syliinsä vaan sinkoaa sen takaisin hoitajalleen.  Kapalossa olevan lapsen heiluttaminen ja vaivaaminen muodostavat puheen kanssa vanhempien ja lasten välisessä suhteessa esiintyvän tyhjän vuorovaikutteisuuden hienon ja lempeän kritiikin. Olemmeko joutuneet tilanteeseen, jossa menneiden sotien ja kuningasvierailuiden, kuten Henrikkien välisten, joiden uhriksi elefanttikin joutuu, vammauttamat sukupolvet ja heidän vammauttavat vanhempansa ovat jättäneet meidät rakkauden lapsisotilaiksi? Joudumme lasten kesken jakamaan vastuun ja rakkauden? Rakkaus ja vastuu: jakakaa keskenänne! Lapsenhoitaja Tilla ei silti ole marttyyri, vaan lähihoitajasankari ja samalla ihan tavallinen tyttö, jolla pelaa ihanteet sekä kyky löytää onni toisenkin hyvässä.


Miksi sitten kaksi tuntia väliajalla? Siksi että niin kuin ooppera, vaikka vailla obligatorisia lauluja, nukketeatteri parhaimmillaan puhuttelee jotain ihmisen sisällä, tärkeänä osana vaihtuvat kohtaukset, joita aina uuden jälkeen toivoo vielä uuden. Kuin kuuntelisi hyvää jatsia.  Erityisen monitasoisuuden tarjoaa, en tiedä miten yleinen oivallus, että käyttämällä näkökulman vaihtajana saman nuken kahdenkokoisia versioita saadaan panoraama, joka taas tiivistyy suurempien nukkien palatessa keskusteluun.


Välillä musiikkikappaleen, esimerkiksi sinfonian tapaan polveileva rytmillinen tarina hehkuu kerran toisella puoliajalla sanattomana jo tuttujen nukkehahmojen uudelleenjärjestyvässä sinkoilussa kulissien nukketalossa ja muistuttaa viulujen osaston nautinnollista sahaamista, ja viulun jousia nuket vähän rakenteeltaankin muistuttavat.

 

Ihmisen taipumus tuntea myötätuntoa esineisiin, kuten nuket, ja samalla tarinan hahmoihin, joiden sielut elävät nukettajien innossa näyttämön sisällä ja alla, irrottaa moraalisen tajun leikkiin, jonka haluaisi kokea yhä uudestaan. Ne tunteet siitä, millainen maailma on ja millaisena sen mieluummin näkisimme, irtoavat ja sulautuvat uudelleen uudessa järjestyksessä, ja syntyy samanlainen tyytymys, vapaa suru ja eräänlainen hellyys tätä maailmaa kohtaan sellaisena kuin se on, mikä ei ole ollenkaan huono saavutus.


Pietarin teatteriakatemian lavastusopissa ollut nukketeatterin lavastaja Roman Chauzov, joka on ollut jo muutaman hedelmällisen vuoden tehnyt työtään Suomessa, loi Palelevalle norsulle pehmeän mutta ihailtavan yksinkertaisen linnoituksen, joka avautuu tarpeellisille sisätiloille Thamesjoen yllä. Tuohon aikaan Tower ja Novgorod olivat samanhenkisiä normannilinnoja ja turha koristeellisuus on vältetty. 


Lavastus on kuin vaakuna. Thames kuin virtaava lapsuuden Don. Vangitulle elefantille on tilaa vankeudessaan. Linnanpihan muuri on pieni oopperanäyttämön keskuslava, jossa kutistuneet nuket keskustelevat, eivät laula. Taiteellinen nukketeatteri vaatii ammattitaitoisen kulissiapparaatin, joka tukee, puhuttelee, muttei koreile.


Lopussa elefantin olot paranevat lapsenhoitaja ja elefanttikuiskaaja Tillan vetoomuksesta kaikille vähän niin kuin 1970-luvun alun Brechtin Setsuanin hyvän ihmisen tai teurastamojen pyhän Johannan toimesta. Sarastava puberteettinen ihanne voittaa lopulta tapahtumissa ja vehkeilyissään väsyvän laskelmoivan aikuisuuden. Syntyy toivo. Palelevaa elefanttia voisi luonnehtia porvarillisen aikamme proletaarisen teatterin tyyliseksi sovitukseksi, sovitukseksi tänne proletaarisen teatterin kantamaista Aasiasta, kuten taannoinen suomalainenkin suuntaus, tai itse Brechtkin oli.


Eläinotus palaa symbolisesti laumaansa, mutta todellisuudessa se menehtyi parin vuoden kuluttua tapahtumista tässä, niin kuin Lampedusan uhrit heti. Surullinen todellisuus on ylevöitetty liittymisenä laumaansa, kuten sopiikin.


Ihmettelen, jos Paleleva elefantti ei ansaitsisi uusia esitystilauksia muualla Suomessa – Helsinkiin sitä ollaan ehkä ainakin tuomassa --   ja sitä myötä vaikkapa Lappeenrannan kautta vientiä Venäjälle, jossa Pietarin kaupunki voisi nauttia palelevasta norsusta ainakin yhä paljon kuin lämpimästä tiikeristä. Mutta tämä ei enää ole kritiikkiä, vaan näytelmään ja sen esitystekniikkaan pihkaantuneen suositus. Sitä voisi mainostaa vaikkapa Ivan Krylovin eläinnovellien uutena formaattina. JC

                                                                                                                      

 

Harry Forsblomin kirja "Kuuluisia miehiä nesteessä". ntamo, 2014.


”Näin sanoilla hallitaan maailmaa.”

Harry Forsblomin runokokoelma Kuuluisia miehiä nesteessä on hyvää, taattua Forsblomia. Kokoelman nimi on ehkä sekoitus olemista kansakunnan kaapin päällä formaliinissa ja vaikeuksissa.


Tänään olemme digitaalisen kumouksen pesukoneessa, josta ei päästä ulos.  Maailman ja kielen meihin harjoittaman vallan satiiri on Forsblomilla pettämätöntä.  Vakavan runoleikin tuloksena ei ole nauru, mutta lukijan sielu sentään hymyilee.


Forsblomin romaani Frendit kuvasi ryhmäelämää, tai pariskunnan elämää, teemanaan nettiystävyyden sekä 60-lukulaisen toveruuden ristiriita. Romaani edusti amerikkalaisen 60-luvun ihanteita upotettuina oman synnyinmaansa ironian nesteeseen. Se on tavallaan opettavaisempi, enemmän sormi pystyssä ja lievästi masokistinen, kuin moraalisesti pontevampi pikkuveljensä, tämä uusin runoteos.


Kirja jakaantuu osastoihin. Keskimmäinen muodostuu yhdestä pitkästä runosta, kokoelman parhaasta. Ei ole helppoa kirjoittaa monisivuista runoa ilman että sitä kantaisi jonkinlainen kertomus, mutta tässä siinä on onnistuttu hienosti. Puskinin Jevgeni Oneginista on sanottu, ettei mikään etnografinen tutkimus tuon ajan seuraelämän muodoista voisi paremmin kirjata ajan henkeä kuin se.  Myös Forsblom onnistuu tuossa keskusrunossaan ikuistamaan jotain oleellista tästä ajasta.


Lyhyemmissä runoissa pysäyttävät kielelliset oivallukset, joilla on kriittinen kärkensä. Ne tulevat lähelle Jyrki Pellistä parhaimmillaan, joskin Pellisellä ideologisen sisältö jää hämärämmäksi.  ”Edes ystävät käyvät haudallani,” on yhden sivun runon kompleksinen ja hellyttävä lause, joka yhdistää hersyvällä tavalla teeskennellyn itsesäälin haudantakaiselta vaikuttavaan sukulaisvihaan.


Ezra Pound piti runoutta tieteeseen tai uskontoon verrattavana instituutiona, jossa uudistajan pitäisi tuntea kaikki tärkeät, yksityiskohtiin piiloutuvat kasvukärjet, kuten arvatenkin sen, miten Dickinson kuvaa marraskuuta runokuvalla  ”on vuoden Suomi”, tai miten Poe on tietyn perusasian ilmaissut, miten Whitman, miten Frost. Ajatus on kannustava, joskin paratiisin portti pysyy suljettuna monilta ”naiiveilta” kyvyiltä, ja sisällä olevat hihittelevät tietävämpinä.  Jokaisella ammatilla on tällaisensa.


Parhaat lyyrikot elävät jonkin laatupiirin sisällä, mutta ovat siitä samalla vapaita.  Ja osa laatupiireistä on ehkä aina elänyt silpomalla lyyrikoita, ottamalla heistä parhaan, tuotteistamalla sen, kunnes puro on uupunut tai kuollut pihahtaen. Runoilijoiden kielet muuttuvat pääskysiksi ja kuoveiksi, jotka tulevat aina keväällä takaisin, kuten Jorma Erosen ja Leif Färdingin runot. Yhtyeiden tavoin moni kulkee tien suositusta unohdetuksi: jäljelle jää vain muutama. Kaikessa kipeydessään kukin tekee kompromissinsa, myös ne jotka elävät aikaansa Forsblomin sanoin ”mediassa, mutteivät median ehdoilla.”


Poundin ajatus oppineisuudesta runouden uudistumisen edellytyksenä pätee ainakin Forsblomin kohdalla.  

Yhden suosikkini Jaroslav Seifertin Ruttopylväs ilmestyi 1979 ja koottiin kun jo tiedettiin, että Seifert saisi Nobelin. Siinä on runoja vuosilta 1968-70. Sitä katsellessa: Nobel tai ei, kyllä myös Forsblomin pitkän uran kruunuksi pitäisi olla yksi kunnon kokoelma hänen parhailta vuosiltaan. JC