Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Arkisto - Nose for Prose

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suom. Antti Valkama. Tammi, 2016

Olipa kerran matemaatikko, jonka muisti ei yltänyt 80 minuuttia pitemmälle; muisti kuitenkin matematiikan lait. Tästä rajoituksesta kertova japanilainen romaani pettää häikäisevästi lukijan odotukset: matematiikan maailma ei ole kylmä, ei ainakaan kun sitä täydentää aina arvaamaton inhimillinen tekijä. Joka sekin liittyy elintoimintojen kautta matematiikkaan ja siihen mikä ajan muutoksissa säilyy. Niin, elämme muutosten maailmassa. Kun se on taas sanottu,  mitä jää?               

  

Markus Leikola: Uuden maailman katu. WSOY, 2016

Millaista oli 1900-luvun historia arki- ja anekdoottitasolla? Nietzsche tokaisi, että historian kausista saa kattavan kuvan muutaman hyvin valitun anekdootin avulla. Sitä kukaan akateemikko ei olisi kehdannut sanoa. Ehkä joku tv-toimittaja, 1800-luvun M. Leikola, mutta silloin ei ollut telkkaria eikä M. Leikolaa. Entä nyt? Uuden maailman katu on upea, 919 s. anekdoottikokoelma; anekdootit ovat vain anekdooteiksi pitkiä ja vaahtoavia. Herkullisia kohtia, mm. dialogeissa: ”Kiitos, toveri Stalin. – ”Älä minua kiittele. Kiitä onneasi. – ”En usko onneen.” – ”Ei kannatakaan.” Kieli juoksee ja kuplii, ei niinkään pysäytä. Pohjatietoa on rutkasti ja monelta alalta (etenkin viestinnästä). Tekijän usko tiedon taiteelliseen tehoon on liikuttavaa; tosin opettavainen sormi on piilossa ja tekijä voi luulla viihdyttävänsä lukijaa koko matkan, kuten itseään, ilman eskapistisia ylilentoja sanalaineikon yli. 



Robero Calasso: The Art of the Publisher. Tr. by Richard Dixon. Penguin, 2015

Näin äärimmäisyyksien aikana: äärimmäisen hienoa lukea äärimmäisen sivistyneen kustantajan pohdiskelua kirja-alasta, sen historiasta, nykyhetkestä, filosofiasta. Robert Calasso on italialaisen laatukustantamon Adelphi Edizionin perustajia ja kirjoittaa kuin enkeli – on kyllä elossa, mutta ei ihan tästä ajasta. Calasson ajallinen perspektiivi ulottuu aina vuoteen 1499, jolloin ala alkoi kehittää omanlaisiaan kriteerejä: syntyi idea kustantamisen ”muodosta” (nykyisin sanottaisiin brändistä) sekä riskin ottamisesta hyvän kirjan vuoksi. Tänään näemme toimitusjohtaja-vetoisia yrityksiä, joissa kirjarakkaus sinnittelee riskien minimoinnin suitsissa. Calasson todistus kustantajan intohimosta, suurenmoinen subjektiivisuuden puolustus, jää kuitenkin muistuttamaan menneisyydestä, joka voi vielä olla – tuleville uskalikoille – etiikan koulu, harvinaisen toiminnan esikuva. JB

 

Geoff Dyer: The Contest of the Century. The New Era of Competition with China. Penguin 2015

Geoff Dyerin Kiina-analyysi on huomattavasti monivivahteisempi kuin aiemmin lukemani Jacques Martinin profetia When China Rules the World (2009). USA:n hegemonia heikentyy, kyllä, mutta paljon riippuu USA:n tulevasta diplomatiasta – etenkin suhteista Kiinan naapurivaltojen (Intian, Japanin, Thaimaan, Burman jne.) kanssa. Dyerin mukaan olisi virhe ajaa ne napit vastakkain Kiinan kanssa tai vaatia niitä sitoutumaan ”lännen” leiriin. Niiden kautta voi soft powerilla vaikuttaa Kiinan kehitykseen. Nyt Aasian suurvaltaa kalvaa ”uhrikompleksi” (sama kuin Venäjällä: haudotaan menneisyyden traumoja, epäluulo ulkomaailmaa kohtaan rehottaa) . Kiinan uhrikompleksi nousi hallitsevaksi Tiananmenin verilöylyn jälkeen, mikä osin selittyy Kiinan kommunistisen puolueen vaikeuksilla oikeuttaa nykyinen kapitalismi. Puolue pelkää, että kommunismin fasadista luopuminen lupailisi Kiinalle epävakaita aikoja ja häiriöitä talouskasvun tiellä. Ja olisihan siitä riesaa Kiinan kehitellessä omaa ”soft poweriaan” ja kansainvälistä PR-kampanjaansa, jolla sen pitäisi haastaa länsimaiset arvot. Mutta nämä asiat ovat kytköksissä: ilman avoimuutta ei taata kulttuurista arvostusta saati johtajuutta. Mao saattoi ajatella, että ”valta kasvaa kiväärin piipusta”, mutta sillä ei hankita yleismaailmallista sympatiaa. Tähän mennessä Kiina on herättänyt pelkoja; pian saamme kai nähdä mitä Kiina tekee ollakseen myös kulttuuriseksikäs. JB

 

Markus Gabriel: Varför världen inte finns. Översättning Jim Jacobson. Nordstets, 2015. (Warum es die Welt nicht gibt, Ullstein Verlag)

Markus Gabrielin, ”Saksan nuorimaan filosofian professorin”, kirja on herättänyt huomiota – osin kirjoittajan (s. 1980) nopean urakehityksen, osin kirjan provosoivan sanoman ansiosta. Kuinka niin, maailmaa ei ole?! Tarkasti ottaen Gabriel kieltää ”maailman” metafyysisenä kategoriana. Tämä kategoria, joka fyysikoilla vastaa ”universumia”, sulkee sisäänsä kaiken olevan, mutta, kuten Gabriel huomauttaa, se ei voi samalla sisältää kaikkien mahdollisten ”aihepiirien” ja ”merkitysalueiden” rajattomuuksia. Jos työntää alueen ulkopuolelle jotain, se asettuu uudeksi kategoriaksi muiden ”merkitysalueiden” joukkoon eikä enää edusta maailmaa kattavana järjestelmänä. Jos kaikki oleva ei ole keskinäisissä yhteyksissä, minkä Gabriel kieltää, maailmaa ei enää ole. Niinpä nähdään, miten kuuluisa fyysikko Stephen Hawking saa turpiinsa: ”yliarvostettu intellektuelli”. Hawking oli mennyt sanomaan, että filosofia on kuollut; vain fysiikka tietää jotain maailman kokonaisuudesta. Tämä on filosofeille tyhmyyttä. Vaikka Gabrielin filosofinen kunnianhimo nousee ontologiasta, voi kuitenkin käydä niin, että hänen sanomaansa kuunnellaan vain estetiikan ja taidefilosofian saralla. Viehätys on siinä, miten eri merkityskenttiin ilmaantuu uusia merkityksiä, monimielisyyttä. JB 


Peter Lodenius: Turkki pintaa syvemmältä. Into, 2015

Kirja maalaa groteskin kuvan Turkin totisesta nykyjohtajasta Erdoğanista. Turkki on Naton jäsen ja ollut EU:n jäsenehdokas. Erdoğan näytti EU:n silmissä mieheltä, joka edistäisi Turkin demokratiaa ja loisi mallin sekasortoisen Lähi-idän muslimeille. Siitä on jo aikaa. Jo ennen vallankaappausyritystä Economist kirjoitti: ”Erdoğan on tehnyt paljon uudistaakseen Turkkia ja kohentaakseen sen taloutta 2000-luvun alussa. Mutta noin vuosikymmenen vallassaolon jälkeen hän ei enää ole hyväksi omalle maalleen.” Turkilla on toki pitkä historiansa. Nyt siitä nousee päällimmäisenä mieleen, mitä totinen Erdoğan tarkoittaa sanalla ”historia”. Lodeniuksen mukaan sana ”historiallinen” on Erdoğanille ”vanhan” vastakohta. Vanhaa, mm. arvorakennuksia, saa purkaa mielin määrin uuden tieltä. Sillä  ”uusi” on ”historiallista” ja heijastaa siis maan presidentin erikoista post-truth terminologiaa.  

 


Ed Pluth: Badiou. Uuden filosofia. Suom. Lauri Pekonen ja Janne Kurki. Apeiron, 2015

Alain Badiou on Pariisin 68 sukupolven aktivisti ja samalla myöhäisplatonisti, joka korostaa uskollisuutta Idealle tai AB:n kielellä: ”tapahtumalle”. Se sysää liikkeelle yksilön/joukon ”totuusprosessin”. AB:lle Tapahtuma oli toukokuu 68. Vastaavia tapahtumia historiassa ovat olleet Ranskan vallankumous, Pariisin kommuuni ja Kiinan kulttuurivallankumous. AB oli maolainen ja on pysynyt uskollisena 1965-69 vallankumouksen ”totuudelle”, huolimatta Maon seikkailupolitiikan julmista seurauksista. ”Kulttuurivallankumous epäonnistui, mutta monet epäonnistumiset ovat silti kiinnostavia” (AB). Paha sammakko! Voisi myös sanoa, että AB:n poliittinen filosofia on epäonnistunut, mutta silti kiinnostava kritiikin kohde.  



Jean Cocteau: Maailman ympäri 80 päivässä. Suom. Jaana Seppänen. Savukeidas, 2015

Jules Vernen hengessä Jean Cocteau, kalpea kiilusilmä, lähtee 1936 kiertämään maailmaa, itää ja länttä, sekä raportoi havainnoistaan Paris-Soir -lehdelle. Sattuman armosta upea, tilauksesta vain tehokas, sanataiteilija Cocteau, jonka spontaanisti sykkivää kirjaa Oopiumi kannoin taskussani erinäisillä matkoilla, sai minut nyt tarttumaan toiseen, myöhempään kirjaan, joka samoin mahtuu taskuun. Ja kyllä: myös tässä taskukirjassa tyyli, tiiviyden ja keveyden naitos, on ennallaan. Mutta kirja on tilaustyötä: luistavaa, luettelevaa impressionismia, hienoja muotoiluja vailla potkua, siellä täällä ennakkoluuloja jotka eivät lämmitä, totuuksia jotka haiskahtavat valheilta… Ja eikö juuri Cocteau sanonut: ”Olen valhe, joka puhuu totta”? Alan epäillä, että mies oli  – virtuoosi! Virtuoosi on joskus häikäisevä, ”jumalinen”, joskus taas oman tyylinsä ja tekniikkansa innoton irvikuva. Teen arvioni Cocteaun esimerkkiä seuraten: ”Minulla ei ole aikaa korjata ensi silmäystäni.” Oman intuitioni lennätti Seppäsen käännös, lennokas, myötäelävä ja taatusti uskollinen työ.     


 

Kalle Lampela: Näkymätön näkyvässä. Kuvataideakatemia, 2015

Miksi taiteilija määrää itsensä kuvakieltoon? Monista eri syistä, niin historiallisista kuin täysin yksilöllisistä. Kalle Lampela pohtii asiaa teoreettisesti ja siirtyy ikonoklasmin teologista taustoista Theodor Adornoon, joka paavillisesti julisti, että runon kirjoittaminen Auschwiczin jälkeen on barbaarista. Kuvataiteessa tämä merkitsi kuvakieltoa: abstrakti, ei-esittävä, ellei suorastaan ”musta taide”, näytti oikealta reaktiolta niin holokaustiin kuin pyhiin tuntemuksiin. Vanha keskiajan kiista ikonoklasmista siirtyi Adornolla ”modernismiin” vai pitäisikö sanoa ”modernin” kritiikkiin uutena purismin puolustuksena. Yhtenä kimmokkeena keskiajan ikonoklasmiin oli Jeesuksen kuvan käyttö kolikossa – se ei kaipaa selityksiä. Sama olisi voinut koskea helvetin visuaalisia kuvauksia. Tätä epämodernia taustaa vasten voi ymmärtää W.G. Sebaldin reaktiota holokaustiin: tapaa kirjoittaa mahdottomasta epäsuorasti, toisten kuvien kautta, käsittämättömän ilmaisemiseksi. Keskiajalta tulee mieleen myös Andrei Rublevin vaikeneminen (sana- ja kuvakielto) veristen kauhujen jälkeen; sitä seurasi ikonimaalarin luova kausi. Kalle Lampela tietää, että kuvakielto voi johtaa ilmaisun uusille teille. Se kuuluu taiteilijan vapauteen, mutta mitä siitä jää, jos kiellosta tulee teorian vaatima normi? ”Ilmaisun pakko” voi toteutua sekä normin että vapauden kautta, esteiden pakosta tai esteiden murtuessa. Kummassakaan tapauksessa taiteilija ei yksin päätä mitä hän lopulta ilmaisee. JB 

 

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Suom. Antero Tiittula. Tammi, 2015

Portugalilaisen José Saramagon romaani on puuroutuvien lauseiden puutarha, kuten JS:n muutkin romaanit, mutta aina yhtä antoisaa luettavaa. Täytyy vain erottaa kertomus kerronnasta. Kertojan rooli ratkaisee pitkälle kertomuksen luonteen. Lisäksi: kertomuksen ns. juonesta avautuvat ikkunat (viittaukset eri aikoihin ja kirjoittamisen prosessiin), mitä kysytään (liittyy usein etiikkaan, mutta päätyy estetiikkaan), dialogit, jotka voi ryhmittää teemoin välttämättömyys ja sattuma, empirismi ja romantiikka. Ongelma: historiankirjoitus – oikolukijan näkökulmasta. Aihe: Lissabonin piiritys v 1147. Tiedetään mitä tapahtui. Tiedetäänkö ”miten”? Mitä tarkempaa, sitä mielikuvituksellisempaa (tätä voisi kutsua romaanin premissiksi). Entä jos ristiretkeläiset eivät 1147 auttaneetkaan maurien ulosajossa, vaan tulos syntyi toisin? Oikolukijasta tulee kaunokirjailija. Mitä seuraa? Saivartelua, totta kai. Mutta yhtä välttämätön on annos historian tajua, jota ei voi määritellä tarkasti. Historia ei ole eksakti tiede; se vaatii myös mielikuvitusta. Oikolukija historioitsijana – mikäpä ettei. Mutta vasta kaunokirjailija historioitsijana hioo sen tarkkuuden, jolla Saramago muuttaa historiansa suurenmoisen mielikuvitukselliseksi. Silloin aihe on vain mikä se sattuu olemaan. Bravo!  JB    

 

Jyrki Lappi-Seppälä: Tuulimyllyjä päin. Kapinallisen kielimiehen muistelmia. Into, 2015

Kirjallisuuden kääntäjä on se, joka osaa ottaa toisen ihmisen roolin ja äänen. Miksi kääntäjät eivät tällä valmiudella kirjoita jonkun kulissieminenssin muistelmia? Se ei olisi kääntämistä. Mutta nyt Cervantesin, Saramagon ja Pazin kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä on kirjoittanut – omat muistelmansa! On hän tehnyt muutakin kuin imitoinut muita: lapsena hän oli poliitikon poika, nuorena lehtimies, isona itsekin isä ja poliitikko, sitten taistolainen toimitusjohtaja, EU:n virkamies ja lopulta – vapaa kääntäjä-individualisti. Taistolaisuuden hyvät ja huonot puolet sivuutan – vodkaa kyytipojaksi, tylsä aihe. Mutta se lapsuuden Helsingin kuvaus ”Lihaa Kött”-pikkukauppoineen ja smaragdisilmäisine putkiradioineen, se on hieno, kielellisesti vetävää. Veti minun muistoni esiin. Pidin myös Jyrki L-S:n huumorista – silloin harvoin kun sitä pipetistä tiputetaan. Vaatimatonta, eleetöntä, sivistynyttä. Sellaista huumoria tarvitaan, ja voihan olla, että sitä saa vain kokeneilta kääntäjiltä. JB    

 

Tiit Aleksejev: Väkevä kaupunki. Suom. Hannu Oittinen. Sammakko, 2015

”…sellaista sotaa, jota me käymme, ei maailma ole vielä nähnyt.” Näin Tiit Aleksejevin vuoden 1098 ristiretkeä kuvaavassa romaanissa (jatkoa romaanille Pyhiinvaellus). Näin voisi sanoa monesta sodasta, nykyisistäkin. Ratkaisevaa, kokeeko kertoja sodan omassa mielessään ja omissa nahoissaan, edes kuvitellusti... Virolainen kirjailija on historioitsija ja ristiretkien tuntija, mutta tästä voi saada väärän kuvan. Ei, ei mitään ”historian popularisoimista”! Kuvaus tulee ihan nenän eteen ja lähelle runoproosaa. Taustat ja suuret linjat, vaikeammin hahmotettavissa; jopa juoni katkeilee ja jättää kysymyksiä ilmaan. Mutta taitavaa työtä, suorastaan moderni ote ”pimeään” aikaan, josta popula olisi kai mieluiten tietämättä. Väkivaltaahan sota on; tässä se tuo mieleen elokuvien etäännyttävät hidastukset. Lause-ekonomia, kuvakylläisyys, kerronnan hypyt, proosan runollinen syke: parfait! Mutta kun arvosteluissa sanotaan, että ”kirjaa on vaikea päästää käsistään”, niin tähän lienee eri syitä. Yksi on ”hysteerisen lukijan” pakkotila. Toinen on lukijan itsekuri. Ihmeteltävää riittää, ja myös jatkuvaan ihmettelyyn tarvitaan kurin ripaus, kuten luovaan työhön yleensä. JB       


Robert Hughes: The Spectacle of Skill. Selected writings. Alfred A. Knoph, 2015

Hyvät tyypit ovat katoamassa – the colour of the dog running away, kuten Robert Hughes on otsikoinut yhden esseensä. Sanonta on katalonialainen ja, kuten runoudessa, parempi arvata kuin tyytyä selitykseen. RH pestattiin 1970 Time-lehden taidekriitikoksi, koska… ehkä koska hän oli Australiasta eikä siis New Yorkin taidepiirien ohjailtavissa. Maanläheinen kirjoittaja, sanottiin, ja lisäksi – heh – elitisti. No sehän sopi. Time ei tiennyt mitä sai. Ei konservatiivia, vaan itsenäisen ja radikaalin kynän. ”Elitisti taiteessa, ei yhteiskunnallisesti”, sanoo RH itsestään. Erinomaisen ja omaperäisen löytäminen ja siitä innostuminen – subjektiivisen riskin ottaminen – oli taiteen koko pointti. Muu oli bullshitia. Rothko ja Pollock in, Warhol out. RH kasvoi ulos journalismista, taide-esseistiksi, esikuvanaan George Orwell. Eli: 1) ”minua ei höynäytetä” ja 2) on muitakin kokemuksen lajeja kuin taide, ja ne johtavat naurettavan usein taiteeseen. Tämän osoittaa hieno ja avartuva essee kalastuksesta. ”To fish at all, even on a humble level, you must notice things.” Äskettäin ilmestynyt The Spectacle of Skill on valikoima tämän radikaalin elitistin parhaista esseistä ja merkki yhden ajan – monipuolisen, historiallis-teleskooppisen, vahvasti arvottavan, bluffit haistavan ajan – tai ainakin yhden sellaisen henkilön aktiiviajan loppumisesta. Vaikka mistä sen tietää? Tulkoon mainituksi, että RH:n omien muistelmien nimenä on Things I didn’t know. Jäljittelemätön otsikko, kateeksi käy. JB  

 

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS, 2015

Filosofian professorin aihepiiri ulottuu tiedon kriteereistä  kansalaistaitoihin: ”hyvän elämän” tai modernimmin hyvinvointiyhteiskunnan pulmien tarkastukseen, jopa liikunnan tärkeyttä ja tupakan haitallisuutta koskevin ”miettein”. Katsomustaan IN kuvaa ”emergentiksi materialismiksi”, joka tunnustaa todellisuuden fysikaalisen perustan, mutta etenee Popperin hengessä uusille tasoille ja maailmojen kolmijakoon: maailma 1 (fyysinen luonto), maailma 2 (ihmismieli) ja maailma 3 (tiede, taide jne). Popper hylkäsi ”perinteisen” epistemologian, jossa tiedon kriteeriksi riitti subjektiivinen tietoisuus ”minä tiedän” (maailma 2). Tiedon todellinen elämä alkaisi vasta maailmassa 3, jossa tieto tulee testattavaksi ja se kadottaa riippuvuutensa tiedon subjektiin. Tieto-opin kannalta tärkeä siirto, mutta entä taide ja uskonto (puhumattakaan mystiikasta ja epäilystä)? Subjektiivinen kokemus esittää niissä tärkeää osaa. IN ei pääsisi sovintoon Kierkegaardin kanssa, jolle kaikki oleellinen tapahtuu maailmassa 2, kun taas maailma 3 on vain lavastetta. Vastaavasti tyypilliselle virkamiehelle (alkaen Hegelistä) maailma 3 olisi historian keskipiste: täällä hallitsee valta, dialektiikka, armeija, yliopisto, julkisten asioiden hoito, työ ja siitä saatu palkka. Epäilemättä IN on Popper-portaineen ollut sopiva filosofi yliopiston hallintotehtäviin, mutta filosofian intohimoa saa etsiä. Ja vielä: professorin edessä pienskeptikon kritiikki kilpistyy väistämättä siihen, että se lähtee ”alemmalta” tasolta, maailmasta 2. Toisaalta vapauttaan rakastava pienskeptikko ei haluakaan ylimmille portaille. JB

 

Juha Varto: Isien synnit. Aalto-TMA 3/2015

Juha Varton mukaan kasvattajilta puuttuu kunnon ihmiskäsitys. Filosofien ihmiskäsitykset ovat ”ajattomia” (ja siksi epäilyttäviä), kasvattajien taas jonkinlaisia neljännesvuosisatakatsauksia, jos sitäkään. Mutta entä tämä: kasvattajia kasvattavat aina isien synnit? Muutosta tulee kun sukupolvet ja synnit vaihtuvat. Sivistys ilmenee tarkkaavaisuudessa, jos uskomme Simone Weilia. Isien synneillä voi olla sama vaikutus.  Entä äitien? Toki kasvatettaville on tarjolla myös puolueetonta tietoa ja taitoa. Tosin: teknis-luonnontieteellinen tieto vanhenee pian. Taidot pysyvät ja niistä on moneksi. Ne ovat  – tietoyhteiskunnan termillä – täynnä linkkejä. Tosin: tieto ei pitkälle kanna ilman kognitiivisia taitoja. Koulussa lapset voivat ymmärtää tiedon syntyä ja miksei kuolemaakin heille luontaisella kokeilevalla  elämänasenteella. Eräs kakara sai koulussa selittää ”omin sanoin” kymmenen käskyn taka-ajatukset. Lapsi ei tiennyt mitä ”aviorikos” on ja alkoi kokeilla olettamuksia (arvailutaitoa). Hän korosti rehellisyyttä – ilmeisesti aviorikoksen tapahduttua, tai ehkä jo sitä ennen. Aivan uusi sääntö, mutta saattoi olla myös annetun käskyn alaviite. Miksi vastaavalla kokeellisuudella ei olisi käyttöä historiassa, maantiedossa ja biologiassa? Selitä ”omin sanoin” luonnollinen valinta! Jos tieteessä saa erehtyä, miksei sitten koulussa? Erehdyksistä tiedolliset taidot kasvavat. Sellaisia Varto panee lukijansa ajattelemaan, ehkä tahtomattaan, mutta väliäkö sillä? JB