Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt

Arkisto - Nose for Prose

James Reston Jr: Lutherin linnake. Suom. Risto Mikkonen. Scanria, 2016

Toisinajattelijan tyyppiä edusti lähimenneisyydessä Neuvostoliiton ulkomailta tuettu oppositio. Mutta entä lännen protestantismi ja Luther? Ajallisesti mennään kauemmas, mutta ei ”merta edemmäs kalaan”: Lutherin esimerkki siirtyi merten yli myös Suomeen. Ja James Reston Jr kertoo kirjassaan Lutherin ”kiirastulesta”. Lutherin teologia kielsi kiirastulen, mutta hänen elämänsä eräs vaihe käy sen vastineesta. Samanlaisen vaiheen koki 1900-luvun lopulla Salman Rushdie. Saatuaan katolisen ”fatwan” kuka hyvänsä sai surmata L:n, vääräuskoisen herjaajan, joka oli haastanut paavin ja keisarin Wittenbergissä. Luther tarvitsi niin suojelua kuin piilopaikan, jossa jatkaa kirjoittamista, eristyksissä. Aihe on tältä osin kiehtonut Reston Junioria, joka ihmettelee miten Luther tänä aikana pysyi järjissään. Mitäh? Tietysti ”toisinajattelun” voimalla! Tekemällä kynällä historiaa ja pitämällä ”kansan” sydämessään! Miehen sankarimaine levisi ajan sosiaalisessa mediassa, juorujen ja suullisen informaatiovirran vuona. Luther käytti sitä paitsi harvinaisen värikästä kieltä, jota katolinen eliitti säikkyi, ja jollei miestä pidetä kirjallisen satiirikon ja verbaalisen purnaajan kantaisänä, niin olkoon sitten 1500-luvun johtava populisti. Sitä hän oli myös poliittiselta vaikutukseltaan: Luther kapinoi silloista hengellis-poliittista EU:ta eli monikansallista Pyhää Keisarikuntaa vastaan (jota Leibniz puolestaan myöhemmin piti harmonian takaavana poliittisena järjestelynä). Kiista jatkuu.

 

Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into, 2016

Paasikiven-Kekkosen Suomi ei ollut kansantasavalta, vain vähän suomettunut eli samoinajatteleva Neukkusetien virallisen linjan kanssa, no, silloin kun Suomi ei ollut hampaat irvessä puolueeton. ”Toisinajattelija” oli sos-maiden ilmiö: virallisen linjan vastustaja. Ja mikä siis oli ”suomalainen toisinajattelija”? Meillä oli loukkaamaton ulkopoliittinen linja, muuten kohtalainen sananvapaus. Loogista olisi ollut antaa nimi ”suomettumisen” kriitikoille, mutta tämä ei ole Matti Salmisen linja. Sen mukaan Suomen toisinajattelijoita olivat, eivät ne jotka vaiennettiin, vaan ne jotka käyttivät  sanavapautta kohulla, tullen vihatuiksi ja/tai rakastetuiksi julkimoiksi. Termi kertoo että vielä vasta totuttelimme pluralismiin. Pidettiin ”yhtenäiskulttuurin” kuplasta kiinni. Jotkut, kuten Pentti Linkola, sadattelivat vanhan metsästys & kalastuskulttuurin häviötä repivälle kaupunkikulttuurille, joka ”ylikoulutti” ihmisiä ja ajoi heidät fyysisen työn parista tehdashalleihin sekä paisuviin virastoihin. Linkolan teesit ovat humpuukia. Tehtaat ovat vähenemässä, robotisaatio tulossa. Silti Salminen katsoo että nuo ajatukset 50 vuoden takaa olisivat yhä osuvia kun Suomi 6.12.2017 juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Taannoisista ”toisinajattelijoista” Jörn Donner lienee ollut sitä jollaisella suhteellisuuden tajulla. Salmisen kirjalle olisi voinut keksiä myös purevamman reseptin, saman mikä oli 1900-luvun alussa bloomsburylaisella Lytton Stracheyllä kirjassaan Eminent Victorians


Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Suom. Sanna Pernu. Viisas elämä, 2016 (2. painos)

Kutkuttavia lauseita: ”Mikään maisema ei ole missään”, ”Elämä on materian metafyysinen virhe”. Ei, ei se ole huumoria. Haistan Nietzschen katkun: tietäminen on ikävystyttävää; vain tiedostamaton, paradoksaalinen, illusorinen (tai nykykielellä; virtuaalinen) on jotakin… Enpä tiedä, tietoon sisältyy aina ei-tietoa, haastetta järjelle. FP ei tiedä miten olla oma itsensä, ottamatta rooleja, uneksimatta toisia minuuksia. Siitä hänet tunnistaa. Heteronyymein hän saa olla oma melankolinen itsensä (eli piilossa itseltään). Uusi sitaatti: ”Emme pysty tuntemaan, jos tunnemme tänään saman kuin eilen.” Ja tyrmäävä jatko: ”Olemme tänään eläviä ruumiita.” Ilollahan on kyky uudistua, tänään se on eri kuin eilen; melankolia taas junnaa paikallaan. Mutta FP:n mukaan se katoaakin joskus tutkasta ja tunteista. Hyvä vai paha? Paha: menetetty suru se vasta surettaakin! FP sanoo, että ”elämänkokemus ei opeta mitään”. Olihan hänellä kokemusta spiritismistä, se tiedetään: hän otti meedion roolin. Ja siitä se alkoi! Henki otti valtaansa, mies välitti viestejä. Spiritistinen kokemus opetti ”heteronyymien mestarille” jotakin taiteesta. Ja meille se on taidetta - kaikesta huolimatta.       


Markus Leikola: Uuden maailman katu. WSOY, 2016

Millaista oli 1900-luvun historia arki- ja anekdoottitasolla? Nietzsche tokaisi, että historian kausista saa kattavan kuvan muutaman hyvin valitun anekdootin avulla. Sitä kukaan akateemikko ei olisi kehdannut sanoa. Ehkä joku tv-toimittaja, 1800-luvun M. Leikola, mutta silloin ei ollut telkkaria eikä M. Leikolaa. Entä nyt? Uuden maailman katu on upea, 919 s. anekdoottikokoelma; anekdootit ovat vain anekdooteiksi pitkiä ja vaahtoavia. Herkullisia kohtia, mm. dialogeissa: ”Kiitos, toveri Stalin. – ”Älä minua kiittele. Kiitä onneasi. – ”En usko onneen.” – ”Ei kannatakaan.” Kieli juoksee ja kuplii, ei niinkään pysäytä. Pohjatietoa on rutkasti ja monelta alalta (etenkin viestinnästä). Tekijän usko tiedon taiteelliseen tehoon on liikuttavaa; tosin opettavainen sormi on piilossa ja tekijä voi luulla viihdyttävänsä lukijaa koko matkan, kuten itseään, ilman eskapistisia ylilentoja sanalaineikon yli. 


Noam Chomsky: Kuka hallitsee maailmaa? Suom. Mikko Pihlajavirta. Sammakko, 2016

Noam Chomskyn USA:n hegemoniaa ja etenkin sen väärinkäyttöä arvosteleva kirja tulee silmieni eteen hetkellä, jolloin USA on menettämässä uskottavuuttaan ja johtajuuttaan. NC on mies, jota on kutsuttu maansa omaksitunnoksi. Harva intellektuelli on perehtynyt ulkopolitiikkaan siinä määrin kuin NC. Mutta strategia jätetään muille. Kritiikissään hän on nurkkakuntainen ja usein oman propagandansa ensimmäinen uhri. Näköpiiriin ei tule muita hallitsevia voimia kuin USA:n ”eliitti”.  Joskus kritiikki osuu ”pienempiin” johtajiin: Merkeliin olisi maahanmuuttopolitiikassaan ”arjalaisilla” linjoilla. Näin mennään äärimmäisyyksiin, joissa kritiikki alkaa sohia ja menettää uskottavuuttaan. Tyyli on tiivistä, usein hermeettistä, nopeaa aina huolimattomuuteen asti, esimerkiksi kun ”murhattu arkkipiispa” toteaa jonkin vääryyden. Murhatulla on siihen varmasti täysi oikeus, mutta kyvyn suhteen en olisi niin varma.       

 

Timo Airaksinen: Sinivalkoinen kirja. Arktinen banaani, 2016

Vanheneva filosofi-professori varoittaa nuorempiaan pitäytymästä vanhaan ja neuvoo hyväksymään muutokset. Virkeyden merkki! Valistus, romantiikka ja postmoderni – termit taustoittavat TA:n ajattelua. Ironia astuu sisään 1900-luvun postmodernin takaluukusta. Pidän TA:n ironiasta (ja ”kyynisestä realismista”), mutta onko ironialla legitiimiä sijaa itse politiikassa? Eiköhän se ole etäisyyden ottoa, johon poliitikolla on harvoin varaa työssään, ellei se tule poliittisen imagon kylkiäisenä (W. Churchill, M. Koivisto). Soveltajiksi jäävät politiikan filosofit ja koiranleuat, joka ymmärtävät ”ennustamattomuuden” ilman ennustamisen velvoitetta ja ”suhteellisuuden” ilman välttämättömyyden pakkoa. Kaikkea ei aina saa yhtaikaa. TA suosii ”halujen anarkiaa” perinteisen tarve-statiikan sijaan. Mutta tarpeen käsite kuuluu sosiaalisen legitimiteetin piiriin. Kysymys kuuluu: vaikka rajattomat halut olisivat uudistusten, kulutuksen ja innovaatioiden generaattoreita, voiko yhteiskunta generoida aina uusia haluja ilman pientä sääntelyä eli legitiimejä tarpeita? JB        

 

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Suom. Lotta Toivanen. WSOY, 2015

Tietääkseni viime nobelistin Modianon romaaneihin ei ole kokeiltu cartesiolaista lähestymistapaa. Meditaatioissaan Descartes päätyy epäilyn polullaan vaiheeseen, joka on tuttu monelle Modianon kertojalle: ”Mutta tiedän nyt varmuudella, että olen, ja kuitenkin voi olla, että (mieleni) kuvat ovat unta.” René Descartes on ranskalaisen epäilyn klassikko ja suuri yksinäinen; samoin Modianon päähenkilöt ovat yksinäisiä tajuntoja, joilla on hatara identiteetti ja vahvoja epäilyjä siitä, kuuluuko heidän menneisyytensä lainkaan heille – ehkä se on vain anonyymiä tai muuten pahaa unta.


Robero Calasso: The Art of the Publisher. Tr. by Richard Dixon. Penguin, 2015

Näin äärimmäisyyksien aikana: äärimmäisen hienoa lukea äärimmäisen sivistyneen kustantajan pohdiskelua kirja-alasta, sen historiasta, nykyhetkestä, filosofiasta. Robert Calasso on italialaisen laatukustantamon Adelphi Edizionin perustajia ja kirjoittaa kuin enkeli – on kyllä elossa, mutta ei ihan tästä ajasta. Calasson ajallinen perspektiivi ulottuu aina vuoteen 1499, jolloin ala alkoi kehittää omanlaisiaan kriteerejä: syntyi idea kustantamisen ”muodosta” (nykyisin sanottaisiin brändistä) sekä riskin ottamisesta hyvän kirjan vuoksi. Tänään näemme toimitusjohtaja-vetoisia yrityksiä, joissa kirjarakkaus sinnittelee riskien minimoinnin suitsissa. Calasson todistus kustantajan intohimosta, suurenmoinen subjektiivisuuden puolustus, jää kuitenkin muistuttamaan menneisyydestä, joka voi vielä olla – tuleville uskalikoille – etiikan koulu, harvinaisen toiminnan esikuva. JB

 

Geoff Dyer: The Contest of the Century. The New Era of Competition with China. Penguin 2015

Geoff Dyerin Kiina-analyysi on huomattavasti monivivahteisempi kuin aiemmin lukemani Jacques Martinin profetia When China Rules the World (2009). USA:n hegemonia heikentyy, kyllä, mutta paljon riippuu USA:n tulevasta diplomatiasta – etenkin suhteista Kiinan naapurivaltojen (Intian, Japanin, Thaimaan, Burman jne.) kanssa. Dyerin mukaan olisi virhe ajaa ne napit vastakkain Kiinan kanssa tai vaatia niitä sitoutumaan ”lännen” leiriin. Niiden kautta voi soft powerilla vaikuttaa Kiinan kehitykseen. Nyt Aasian suurvaltaa kalvaa ”uhrikompleksi” (sama kuin Venäjällä: haudotaan menneisyyden traumoja, epäluulo ulkomaailmaa kohtaan rehottaa) . Kiinan uhrikompleksi nousi hallitsevaksi Tiananmenin verilöylyn jälkeen, mikä osin selittyy Kiinan kommunistisen puolueen vaikeuksilla oikeuttaa nykyinen kapitalismi. Puolue pelkää, että kommunismin fasadista luopuminen lupailisi Kiinalle epävakaita aikoja ja häiriöitä talouskasvun tiellä. Ja olisihan siitä riesaa Kiinan kehitellessä omaa ”soft poweriaan” ja kansainvälistä PR-kampanjaansa, jolla sen pitäisi haastaa länsimaiset arvot. Mutta nämä asiat ovat kytköksissä: ilman avoimuutta ei taata kulttuurista arvostusta saati johtajuutta. Mao saattoi ajatella, että ”valta kasvaa kiväärin piipusta”, mutta sillä ei hankita yleismaailmallista sympatiaa. Tähän mennessä Kiina on herättänyt pelkoja; pian saamme kai nähdä mitä Kiina tekee ollakseen myös kulttuuriseksikäs. JB

 

Markus Gabriel: Varför världen inte finns. Översättning Jim Jacobson. Nordstets, 2015. (Warum es die Welt nicht gibt, Ullstein Verlag)

Markus Gabrielin, ”Saksan nuorimaan filosofian professorin”, kirja on herättänyt huomiota – osin kirjoittajan (s. 1980) nopean urakehityksen, osin kirjan provosoivan sanoman ansiosta. Kuinka niin, maailmaa ei ole?! Tarkasti ottaen Gabriel kieltää ”maailman” metafyysisenä kategoriana. Tämä kategoria, joka fyysikoilla vastaa ”universumia”, sulkee sisäänsä kaiken olevan, mutta, kuten Gabriel huomauttaa, se ei voi samalla sisältää kaikkien mahdollisten ”aihepiirien” ja ”merkitysalueiden” rajattomuuksia. Jos työntää alueen ulkopuolelle jotain, se asettuu uudeksi kategoriaksi muiden ”merkitysalueiden” joukkoon eikä enää edusta maailmaa kattavana järjestelmänä. Jos kaikki oleva ei ole keskinäisissä yhteyksissä, minkä Gabriel kieltää, maailmaa ei enää ole. Niinpä nähdään, miten kuuluisa fyysikko Stephen Hawking saa turpiinsa: ”yliarvostettu intellektuelli”. Hawking oli mennyt sanomaan, että filosofia on kuollut; vain fysiikka tietää jotain maailman kokonaisuudesta. Tämä on filosofeille tyhmyyttä. Vaikka Gabrielin filosofinen kunnianhimo nousee ontologiasta, voi kuitenkin käydä niin, että hänen sanomaansa kuunnellaan vain estetiikan ja taidefilosofian saralla. Viehätys on siinä, miten eri merkityskenttiin ilmaantuu uusia merkityksiä, monimielisyyttä. JB 


Jörn Donner: Ruotsi / Matkoja vieraassa maassa. Suom. Kari Koski. WSOY, 2015

Kerran nuori kosmopoliittinen kukko Ruotsissa, nyt orpo vanhus vieraassa maassa. Donnerissa ihailtavinta on faustinen uteliaisuus, ominaisinta taas se, miten hän suojelee sisäistä hyppivää Faustiaan välinpitämättömyyden naamiolla. Ruotsi-analyysiin Donnerilla olisi ollut erinomaiset edellytykset, mutta se keskeytyy yksityisasioista, jotka eivät kuulu minulle, ja pöpinöillään koko analyysi hukkaa hampaansa. Ylen tavallinen donnerismi tässä kirjassa: ”En tiedä.” JB 


Peter Lodenius: Turkki pintaa syvemmältä. Into, 2015

Kirja maalaa groteskin kuvan Turkin totisesta nykyjohtajasta Erdoğanista. Turkki on Naton jäsen ja ollut EU:n jäsenehdokas. Erdoğan näytti EU:n silmissä mieheltä, joka edistäisi Turkin demokratiaa ja loisi mallin sekasortoisen Lähi-idän muslimeille. Siitä on jo aikaa. Jo ennen vallankaappausyritystä Economist kirjoitti: ”Erdoğan on tehnyt paljon uudistaakseen Turkkia ja kohentaakseen sen taloutta 2000-luvun alussa. Mutta noin vuosikymmenen vallassaolon jälkeen hän ei enää ole hyväksi omalle maalleen.” Turkilla on toki pitkä historiansa. Nyt siitä nousee päällimmäisenä mieleen, mitä totinen Erdoğan tarkoittaa sanalla ”historia”. Lodeniuksen mukaan sana ”historiallinen” on Erdoğanille ”vanhan” vastakohta. Vanhaa, mm. arvorakennuksia, saa purkaa mielin määrin uuden tieltä. Sillä  ”uusi” on ”historiallista” ja heijastaa siis maan presidentin erikoista post-truth terminologiaa.  

 

Henry Kissinger: World order. Penguin Books, 2015

Henry Kissinger on aina uskonut voimatasapainoon. Mitä se on? Yhtäältä puuttumattomuutta toisten valtioiden asioihin (paitsi kun on ihan pakko!), huomaavaisuutta, jopa veljeyttä (silloin kun luodaan valtioliittoutumia). Mutta joskus se on, turha kieltää, myös julmaa toimintaa. Vaikka se on alkuaan eurooppalainen keksintö (vrt. Westfalenin rauha), EU ei Henryn mielestä ole sitä täysin sisäistänyt. Pikemminkin EU nojaa jaloihin periaatteisiin, joiden takana ei ole kuin suunsoittoa. Tuo sattui ja oli aika tottakin. Henry K. arvioi, että joskus jäämme ehkä Aasian heiluvaksi hännäksi. Onneksi se on vain yksi vaihtoehto monesta. Kiina on Henry K:lle rakas aihe. Kun Henry K. tekee tiliä kiinalaisesta filosofiasta, on kuin hän puhuisi omastaan: jokaisessa  ratkaisussa nähdään uusien ongelmien alku (amerikkalaiset murskaavat ongelmia kuin pähkinöitä); maailmaa tarkastellaan hitaana evoluutiona (amerikkalaiset elävät tilanteesta toiseen); prosesseja analysoidaan käsitteellisesti (ei fakta faktalta jenkkityyliin).  Tämähän on historian tajua ja pitkäjänteistä strategiaa à la Henry K. Eläkeläisenä hänestä on tullut viisas kiinalainen palatsikoira. Amerikkalaista individualismia hänessä on usko Suuriin Valtiomiehiin. Suuri Valtiomies ”kulkee yksinäisiä polkujaan”. Nyt pitää hieroa silmiään. Onko varmaa, ettei Henry K. puhu suurista filosofeista tai suurista kirjailijoista? JB

 

Chuangtse: Joutilaan vaelluksesta. Suom. Pertti Nieminen. Basam Books, 2015

Mestarikokki kertoo ruhtinaalle, miten hän leikkaa häränlihaa niin että veitsi välttyy kulumiselta (hän seuraa lihasten ja jänteiden saumoja, luonnon kalligrafiaa).Tähän ruhtinas: ”Olen kuullut kokin sanat ja oppinut niistä, kuinka minun tulee turvata elämäni.” Selostuksen ja reaktion väliin jää aukko, joka täyttyy lukijan assosiaatioista. Niitä hillitsee vain Taon epämääräinen käsite, enemmän oivalluksen kuin abstraktin päättelyn asia. Mutta onko väliä, jos lukija eksyy assosiaatioihinsa? Taolaisuudessa ”eksymys” on yksi keskeiskuva. Chuangtse. ”Joka tietää olevansa harhateillä, ei ole pahasti eksynyt.” Ehkä tämä eksymyksen paradoksi on taolaisuuden ja Chuantsen universaalein pointti, joka usein unohtuu ”universaalisuuden” puolestapuhujilta. Mutta se myös lähentää Taoa, paitsi kristinuskon vertauksiin, myös filosofian ehtoihin (Platonin ihmettelyyn), samoin psykoanalyysiin (”eksyminen on paras defenssimme eksymystä vastaan” erään ammattilaisen sanoin), puhumattakaan Walter Benjamista, joka suositti kaupunkeihin eksymistä löytöretkeilyn modernina muotona. JB           


Ed Pluth: Badiou. Uuden filosofia. Suom. Lauri Pekonen ja Janne Kurki. Apeiron, 2015

Alain Badiou on Pariisin 68 sukupolven aktivisti ja samalla myöhäisplatonisti, joka korostaa uskollisuutta Idealle tai AB:n kielellä: ”tapahtumalle”. Se sysää liikkeelle yksilön/joukon ”totuusprosessin”. AB:lle Tapahtuma oli toukokuu 68. Vastaavia tapahtumia historiassa ovat olleet Ranskan vallankumous, Pariisin kommuuni ja Kiinan kulttuurivallankumous. AB oli maolainen ja on pysynyt uskollisena 1965-69 vallankumouksen ”totuudelle”, huolimatta Maon seikkailupolitiikan julmista seurauksista. ”Kulttuurivallankumous epäonnistui, mutta monet epäonnistumiset ovat silti kiinnostavia” (AB). Paha sammakko! Voisi myös sanoa, että AB:n poliittinen filosofia on epäonnistunut, mutta silti kiinnostava kritiikin kohde. JB 


Jean Cocteau: Maailman ympäri 80 päivässä. Suom. Jaana Seppänen. Savukeidas, 2015

Jules Vernen hengessä Jean Cocteau, kalpea kiilusilmä, lähtee 1936 kiertämään maailmaa, itää ja länttä, sekä raportoi havainnoistaan Paris-Soir -lehdelle. Sattuman armosta upea, tilauksesta vain tehokas, sanataiteilija Cocteau, jonka spontaanisti sykkivää kirjaa Oopiumi kannoin taskussani erinäisillä matkoilla, sai minut nyt tarttumaan toiseen, myöhempään kirjaan, joka samoin mahtuu taskuun. Ja kyllä: myös tässä taskukirjassa tyyli, tiiviyden ja keveyden naitos, on ennallaan. Mutta kirja on tilaustyötä: luistavaa, luettelevaa impressionismia, hienoja muotoiluja vailla potkua, siellä täällä ennakkoluuloja jotka eivät lämmitä, totuuksia jotka haiskahtavat valheilta… Ja eikö juuri Cocteau sanonut: ”Olen valhe, joka puhuu totta”? Alan epäillä, että mies oli  – virtuoosi! Virtuoosi on joskus häikäisevä, ”jumalinen”, joskus taas oman tyylinsä ja tekniikkansa innoton irvikuva. Teen arvioni Cocteaun esimerkkiä seuraten: ”Minulla ei ole aikaa korjata ensi silmäystäni.” Oman intuitioni lennätti Seppäsen käännös, lennokas, myötäelävä ja taatusti uskollinen työ. JB     


 

Kalle Lampela: Näkymätön näkyvässä. Kuvataideakatemia, 2015

Miksi taiteilija määrää itsensä kuvakieltoon? Monista eri syistä, niin historiallisista kuin täysin yksilöllisistä. Kalle Lampela pohtii asiaa teoreettisesti ja siirtyy ikonoklasmin teologista taustoista Theodor Adornoon, joka paavillisesti julisti, että runon kirjoittaminen Auschwiczin jälkeen on barbaarista. Kuvataiteessa tämä merkitsi kuvakieltoa: abstrakti, ei-esittävä, ellei suorastaan ”musta taide”, näytti oikealta reaktiolta niin holokaustiin kuin pyhiin tuntemuksiin. Vanha keskiajan kiista ikonoklasmista siirtyi Adornolla ”modernismiin” vai pitäisikö sanoa ”modernin” kritiikkiin uutena purismin puolustuksena. Yhtenä kimmokkeena keskiajan ikonoklasmiin oli Jeesuksen kuvan käyttö kolikossa – se ei kaipaa selityksiä. Sama olisi voinut koskea helvetin visuaalisia kuvauksia. Tätä epämodernia taustaa vasten voi ymmärtää W.G. Sebaldin reaktiota holokaustiin: tapaa kirjoittaa mahdottomasta epäsuorasti, toisten kuvien kautta, käsittämättömän ilmaisemiseksi. Keskiajalta tulee mieleen myös Andrei Rublevin vaikeneminen (sana- ja kuvakielto) veristen kauhujen jälkeen; sitä seurasi ikonimaalarin luova kausi. Kalle Lampela tietää, että kuvakielto voi johtaa ilmaisun uusille teille. Se kuuluu taiteilijan vapauteen, mutta mitä siitä jää, jos kiellosta tulee teorian vaatima normi? ”Ilmaisun pakko” voi toteutua sekä normin että vapauden kautta, esteiden pakosta tai esteiden murtuessa. Kummassakaan tapauksessa taiteilija ei yksin päätä mitä hän lopulta ilmaisee. JB 

 

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Suom. Antero Tiittula. Tammi, 2015

Portugalilaisen José Saramagon romaani on puuroutuvien lauseiden puutarha, kuten JS:n muutkin romaanit, mutta aina yhtä antoisaa luettavaa. Täytyy vain erottaa kertomus kerronnasta. Kertojan rooli ratkaisee pitkälle kertomuksen luonteen. Lisäksi: kertomuksen ns. juonesta avautuvat ikkunat (viittaukset eri aikoihin ja kirjoittamisen prosessiin), mitä kysytään (liittyy usein etiikkaan, mutta päätyy estetiikkaan), dialogit, jotka voi ryhmittää teemoin välttämättömyys ja sattuma, empirismi ja romantiikka. Ongelma: historiankirjoitus – oikolukijan näkökulmasta. Aihe: Lissabonin piiritys v 1147. Tiedetään mitä tapahtui. Tiedetäänkö ”miten”? Mitä tarkempaa, sitä mielikuvituksellisempaa (tätä voisi kutsua romaanin premissiksi). Entä jos ristiretkeläiset eivät 1147 auttaneetkaan maurien ulosajossa, vaan tulos syntyi toisin? Oikolukijasta tulee kaunokirjailija. Mitä seuraa? Saivartelua, totta kai. Mutta yhtä välttämätön on annos historian tajua, jota ei voi määritellä tarkasti. Historia ei ole eksakti tiede; se vaatii myös mielikuvitusta. Oikolukija historioitsijana – mikäpä ettei. Mutta vasta kaunokirjailija historioitsijana hioo sen tarkkuuden, jolla Saramago muuttaa historiansa suurenmoisen mielikuvitukselliseksi. Silloin aihe on vain mikä se sattuu olemaan. Bravo!  JB    

 

Jyrki Lappi-Seppälä: Tuulimyllyjä päin. Kapinallisen kielimiehen muistelmia. Into, 2015

Kirjallisuuden kääntäjä on se, joka osaa ottaa toisen ihmisen roolin ja äänen. Miksi kääntäjät eivät tällä valmiudella kirjoita jonkun kulissieminenssin muistelmia? Se ei olisi kääntämistä. Mutta nyt Cervantesin, Saramagon ja Pazin kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä on kirjoittanut – omat muistelmansa! On hän tehnyt muutakin kuin imitoinut muita: lapsena hän oli poliitikon poika, nuorena lehtimies, isona itsekin isä ja poliitikko, sitten taistolainen toimitusjohtaja, EU:n virkamies ja lopulta – vapaa kääntäjä-individualisti. Taistolaisuuden hyvät ja huonot puolet sivuutan – vodkaa kyytipojaksi, tylsä aihe. Mutta se lapsuuden Helsingin kuvaus ”Lihaa Kött”-pikkukauppoineen ja smaragdisilmäisine putkiradioineen, se on hieno, kielellisesti vetävää. Veti minun muistoni esiin. Pidin myös Jyrki L-S:n huumorista – silloin harvoin kun sitä pipetistä tiputetaan. Vaatimatonta, eleetöntä, sivistynyttä. Sellaista huumoria tarvitaan, ja voihan olla, että sitä saa vain kokeneilta kääntäjiltä. JB    

 

Tiit Aleksejev: Väkevä kaupunki. Suom. Hannu Oittinen. Sammakko, 2015

”…sellaista sotaa, jota me käymme, ei maailma ole vielä nähnyt.” Näin Tiit Aleksejevin vuoden 1098 ristiretkeä kuvaavassa romaanissa (jatkoa romaanille Pyhiinvaellus). Näin voisi sanoa monesta sodasta, nykyisistäkin. Ratkaisevaa, kokeeko kertoja sodan omassa mielessään ja omissa nahoissaan, edes kuvitellusti... Virolainen kirjailija on historioitsija ja ristiretkien tuntija, mutta tästä voi saada väärän kuvan. Ei, ei mitään ”historian popularisoimista”! Kuvaus tulee ihan nenän eteen ja lähelle runoproosaa. Taustat ja suuret linjat, vaikeammin hahmotettavissa; jopa juoni katkeilee ja jättää kysymyksiä ilmaan. Mutta taitavaa työtä, suorastaan moderni ote ”pimeään” aikaan, josta popula olisi kai mieluiten tietämättä. Väkivaltaahan sota on; tässä se tuo mieleen elokuvien etäännyttävät hidastukset. Lause-ekonomia, kuvakylläisyys, kerronnan hypyt, proosan runollinen syke: parfait! Mutta kun arvosteluissa sanotaan, että ”kirjaa on vaikea päästää käsistään”, niin tähän lienee eri syitä. Yksi on ”hysteerisen lukijan” pakkotila. Toinen on lukijan itsekuri. Ihmeteltävää riittää, ja myös jatkuvaan ihmettelyyn tarvitaan kurin ripaus, kuten luovaan työhön yleensä. JB       


Robert Hughes: The Spectacle of Skill. Selected writings. Alfred A. Knoph, 2015

Hyvät tyypit ovat katoamassa – the colour of the dog running away, kuten Robert Hughes on otsikoinut yhden esseensä. Sanonta on katalonialainen ja, kuten runoudessa, parempi arvata kuin tyytyä selitykseen. RH pestattiin 1970 Time-lehden taidekriitikoksi, koska… ehkä koska hän oli Australiasta eikä siis New Yorkin taidepiirien ohjailtavissa. Maanläheinen kirjoittaja, sanottiin, ja lisäksi – heh – elitisti. No sehän sopi. Time ei tiennyt mitä sai. Ei konservatiivia, vaan itsenäisen ja radikaalin kynän. ”Elitisti taiteessa, ei yhteiskunnallisesti”, sanoo RH itsestään. Erinomaisen ja omaperäisen löytäminen ja siitä innostuminen – subjektiivisen riskin ottaminen – oli taiteen koko pointti. Muu oli bullshitia. Rothko ja Pollock in, Warhol out. RH kasvoi ulos journalismista, taide-esseistiksi, esikuvanaan George Orwell. Eli: 1) ”minua ei höynäytetä” ja 2) on muitakin kokemuksen lajeja kuin taide, ja ne johtavat naurettavan usein taiteeseen. Tämän osoittaa hieno ja avartuva essee kalastuksesta. ”To fish at all, even on a humble level, you must notice things.” Äskettäin ilmestynyt The Spectacle of Skill on valikoima tämän radikaalin elitistin parhaista esseistä ja merkki yhden ajan – monipuolisen, historiallis-teleskooppisen, vahvasti arvottavan, bluffit haistavan ajan – tai ainakin yhden sellaisen henkilön aktiiviajan loppumisesta. Vaikka mistä sen tietää? Tulkoon mainituksi, että RH:n omien muistelmien nimenä on Things I didn’t know. Jäljittelemätön otsikko, kateeksi käy. JB  

 

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS, 2015

Filosofian professorin aihepiiri ulottuu tiedon kriteereistä  kansalaistaitoihin: ”hyvän elämän” tai modernimmin hyvinvointiyhteiskunnan pulmien tarkastukseen, jopa liikunnan tärkeyttä ja tupakan haitallisuutta koskevin ”miettein”. Katsomustaan IN kuvaa ”emergentiksi materialismiksi”, joka tunnustaa todellisuuden fysikaalisen perustan, mutta etenee Popperin hengessä uusille tasoille ja maailmojen kolmijakoon: maailma 1 (fyysinen luonto), maailma 2 (ihmismieli) ja maailma 3 (tiede, taide jne). Popper hylkäsi ”perinteisen” epistemologian, jossa tiedon kriteeriksi riitti subjektiivinen tietoisuus ”minä tiedän” (maailma 2). Tiedon todellinen elämä alkaisi vasta maailmassa 3, jossa tieto tulee testattavaksi ja se kadottaa riippuvuutensa tiedon subjektiin. Tieto-opin kannalta tärkeä siirto, mutta entä taide ja uskonto (puhumattakaan mystiikasta ja epäilystä)? Subjektiivinen kokemus esittää niissä tärkeää osaa. IN ei pääsisi sovintoon Kierkegaardin kanssa, jolle kaikki oleellinen tapahtuu maailmassa 2, kun taas maailma 3 on vain lavastetta. Vastaavasti tyypilliselle virkamiehelle (alkaen Hegelistä) maailma 3 olisi historian keskipiste: täällä hallitsee valta, dialektiikka, armeija, yliopisto, julkisten asioiden hoito, työ ja siitä saatu palkka. Epäilemättä IN on Popper-portaineen ollut sopiva filosofi yliopiston hallintotehtäviin, mutta filosofian intohimoa saa etsiä. Ja vielä: professorin edessä pienskeptikon kritiikki kilpistyy väistämättä siihen, että se lähtee ”alemmalta” tasolta, maailmasta 2. Toisaalta vapauttaan rakastava pienskeptikko ei haluakaan ylimmille portaille. JB

 

Juha Varto: Isien synnit. Aalto-TMA 3/2015

Juha Varton mukaan kasvattajilta puuttuu kunnon ihmiskäsitys. Filosofien ihmiskäsitykset ovat ”ajattomia” (ja siksi epäilyttäviä), kasvattajien taas jonkinlaisia neljännesvuosisatakatsauksia, jos sitäkään. Mutta entä tämä: kasvattajia kasvattavat aina isien synnit? Muutosta tulee kun sukupolvet ja synnit vaihtuvat. Sivistys ilmenee tarkkaavaisuudessa, jos uskomme Simone Weilia. Isien synneillä voi olla sama vaikutus.  Entä äitien? Toki kasvatettaville on tarjolla myös puolueetonta tietoa ja taitoa. Tosin: teknis-luonnontieteellinen tieto vanhenee pian. Taidot pysyvät ja niistä on moneksi. Ne ovat  – tietoyhteiskunnan termillä – täynnä linkkejä. Tosin: tieto ei pitkälle kanna ilman kognitiivisia taitoja. Koulussa lapset voivat ymmärtää tiedon syntyä ja miksei kuolemaakin heille luontaisella kokeilevalla  elämänasenteella. Eräs kakara sai koulussa selittää ”omin sanoin” kymmenen käskyn taka-ajatukset. Lapsi ei tiennyt mitä ”aviorikos” on ja alkoi kokeilla olettamuksia (arvailutaitoa). Hän korosti rehellisyyttä – ilmeisesti aviorikoksen tapahduttua, tai ehkä jo sitä ennen. Aivan uusi sääntö, mutta saattoi olla myös annetun käskyn alaviite. Miksi vastaavalla kokeellisuudella ei olisi käyttöä historiassa, maantiedossa ja biologiassa? Selitä ”omin sanoin” luonnollinen valinta! Jos tieteessä saa erehtyä, miksei sitten koulussa? Erehdyksistä tiedolliset taidot kasvavat. Sellaisia Varto panee lukijansa ajattelemaan, ehkä tahtomattaan, mutta väliäkö sillä? JB