Prose
kirjallisuutta, filosofiaa, kommentteja
toimittanut Jan Blomstedt


Väinö Blomstedt, taiteen matkamies, saa oman näyttelyn! 

2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta "kultakauden" taiteilijan Väinö Blomstedtin syntymästä, ja kesällä 2018 perustettiin V.B.-työryhmä edistämään Väinö Blomstedtin taiteen näyttelyä juhlavuoden kunniaksi. Näillä näkymin Tuusulan Halosenniemi on tarttumassa haasteeseen. Museo tietysti päättää näyttelyn teemasta ja kokoonpanosta. Työryhmä avustaa museota ehdotuksin, kontaktein ja julkaisutoiminnalla. Samalla se tutkii mahdollisuuksia ulottaa VB:n taiteen tuntemusta Suomen ulkopuolella. Saamme nähdä! 


 

Väinö Blomstedt! This is our homage to the soon 150 years old Finnish artist…

 

Väinö Blomstedt,  born in 1871, had a curious career. A gifted violinist, he was believed to become a first-rate musician. Young, he played violin with the Sibelius brothers, Jean and Christian. A painter he became. And a famous one at the time. This epoch is known as the Golden Age of Finnish Art, the late years of the 19th century, the creative period preceding Finland’s declaration of independence in 1917.

 

In Paris he studied art with Paul Gauguin as his teacher. Here, the end of the 19th century was the very moment of the Modernist breakthrough. Symbolism, Synthetism, Intimism, Exotism. What made Symbolism so special? It celebrated music as the mother of all arts. Obviously, this appealed to Väinö Blomstedt. But "Symbolism" is not the whole truth about his art. 


Väinö Blomstedt was a a well-known painter in his lifetime – but, alas, a painter with few exhibitions in his own country. He sold many, perhaps most, of his works directly from his atelier. Many disappeared into private collections. They were not introduced to the public and reviewed by the press. The most important exhibitions, in which he took part, were held abroad. Like the great Finnish Exhibition in St Petersburg, in 1899, organized by the famous impresario and headhunter Sergei Djagilev. And let’s not forget the 1900 World Exhibition in Paris.

 

Together with many of his contemporaries Blomstedt contributed to the Finnish cult of Kalevala, the epic poem, and Karealisnism. One of his paintings depicts Kullervo, the Kalevala hero, boyish, naked, carving an oak. It can be said that the painting owed more to Gauguin than the Finnish high-spirited patriotic-pathetic movement. 

 

In the early 20th century, he became interested in handwork and crafts. This line of artwork was considered rather ordinary or too low for a serious artists. Did he care? Probably not, he did what he enjoyed doing. Now his work may be more appreciated. At the same time, he went on painting – not only landscapes and buildings, boats and havens, but portraits. The portraits of women are exceptional, especially the one of his wife Gertrud.

 

We may find some key words in this short characterization: “Restful graveyards, placid landscapes and street scenes were integral parts of Blomstedt’s imagery, reflecting the borderline states of fact and fable. He developed his artistic expression into a decoratively simple form, eliminating minor details.” Although suggestive decorative details became important to him..

 

A sunny man in the shadows. A borderline case? At any rate, a man who deserves a revaluation. He had a retrospective exhibition in 1943, amid the terrors of war. Now is the time for a second try.     


 

Tragiskt allvar och nyfiken nyckfullhet

 

Väinö Blomstedt var en av 1890-talets främsta finländska konstnärer. En kosmopolit, kan man säga. Redan från början gjorde han valet att vara fri: att inte försöka leva på andras villkor. På första försöket nådde han fram till kärnan av varats osynliga men känslorika densitet. Han fann en korsning av illusion och verklighet och därifrån vidare till livets grundelement av tragiskt allvar och nyfiken nyckfullhet. -  Harald Olausen, författare, 2018 


Nya Pressen 3.1.1907: Den finska konsten på den internationella expos i Budapest:

"...Också stora naturmålare åro dessa finländare. Vi ser här för första gången verlig snö målad - det svåraste af naturmåleriets problem är i Blomstedts taflor storartad löst. I tunga massor hänge snöflockarna på granarna och upplösa dem i nyckfulla konturer - och därjämte detta friska, alldeles otroliga hvita, som splittradt och kristalliskt tjusar ögonnerven."


Hufvudstadsbladet 6.10.1908: Den finska konstutställningen i Paris:

"... Och så har vi Väinö Blomstedts färgglada taflor: skutorna i Helsingfors hamn med societethuset i bakgrunden och båtarna på det grannblå vattnet, med seglen svajande till torkning i solskenet. Och hans sanna, dystra vinterbild med köld och snö öfver det frusna landskapet. Där Blomstedts dukar nu hänga i den gemensamma salens fond, stråls de mot den inträdande åskådaren och gängsla omotständigt hans blick. De äro pärlor af äkta, god konst och röna allmänt det stora erkännande de förtjäna."   

  

                       

Väinö Blomstedt var mycket annat än bara 1890-talets symbolist


”Väinö Blomstedt var en av 1890-talets främsta finska konstnärer. (…) Han har gått till historien som en av de tidigaste symbolister i Finland”, skriver en av Finlands främsta konsthistoriker på 1970-talet, Aimo Reitala. En ganska begränsad beskrivning av en konstnär, som levde från 1871 till 1947 och som efter seklets slut fortsatte att arbeta med varierande stil och genre. Sant nog, under 1900-talets lopp var han inte längre bekymrad av att vara en märkbar symbolist. Hän var ju ”en av de tidigaste”; varför skulle han också varit en av de sista?

 

Väinö Blomstedt var genom hela sitt liv en skicklig tecknare och, framför allt, en lanskapsmålare. Hän började som ”naturalist” och efter en Paris- och Gauguin-inspirerade ”symbolistisk-synteistisk” period några av hans målningar kallades nu ”impressionistiska”. Sen kom tiden med ”dekorativ realism”, i hans fall ett lika träffande som oklar etikett. Det tycks vara svårt att gripa det specifikt blomstedtska i Väinö B’s konst. Hoppas en gång får man chans att jämföra hans olika perioder och dess målningar i en omfattande och ej ism-betonad retrospektiv utställning; då skulle hans särart uppstå klarare. Men tillsvidare har bara en sådan utställning ägt rum: i krigsåren 1943. Och det var konstnärens enda privata utställning.

 

I alla andra representerade han den ”nya finska konsten”  – hemma och utomlands: 1898 och 1899 i St. Petersburg, 1900 i Paris, 1906 i Budapest och Zürich, 1908 i Paris igen, 1929 i Stockholm…  

 

Känd var han, efter 1890-talet alltså. Han kunde sälja sina tavlor direkt till kunder, som köade utanför hans ateljé. Dessutom fanns det i början av 1900-talet lovande företag med direktörer som behövde sina porträtt att målas, och målaren måste vara av första rang. Väinö B. målade då porträtt av herrar med namn som Ahlström, Stockmann, Herlin… De var bra, men hans kvinnoporträtt, måste jag säga, är ännu bättre. Visst är det en smaksak, men det skulle vara underligt om inte de flesta nordiska kvinnor och män hade samma smak som jag. – Jan Blomstedt                    

 


Circa 1900 fann Blomstedt en ny kallelse

som konstnär för Finska Handarbetets Vänner. Vid sidan av textilvävnader, ryor och bokpärmar ägnade han sig åt undervisningsarbete, illustration, Nuori Suomi (Ung Finland) -kretsen och musik – närmare bestämt fiolen, som följde med konstnären alltid och överallt. Omkring år 1910 skedde en tydlig förändring i Blomstedts konst. Han övergav symbolismen och den syntetiska kompositionen med accentuerade konturer. I dess ställe framträdde ett mer impressionistiskt måleri och blomstrande färger. I målningen ”Diana och nymf” har en mytologiskt motiv och pastorallandskapet, som agerar skådeplats, fått en ny koloristisk skrud. (…) Samtidigt för han de symbolistiska motiven från 1890-talet slut in i en ny tid: ”Francescas” jungfruliga känslighet och ”Bågskyttens” atletiska maskulinitet. Den drömmande Francesca har nu bytts ut till den vitala Diana och bågskyttens maskulina livskraft uppenbarar sig i form av feminin élan vital. – Tuija Peltomaa     


 

Väinö Blomstedt – Avant et Après

  

L’annee 2021 va célébrer le 150e anniversaire de la naissance de l’artiste finlandais Väinö Blomstedt (1871-1947). Brillant violiniste, ami du compositeur Jean Sibelius, il a pourtant choisi d’être peintre. Il voyage dans toute l’Europé et surtout en France. En 1894, il aura comme maître Paul Gauguin (quand celui-ci n’était pas encore célèbre). Blomstedt est un des  représentants majeurs de l’Age d’or de l’art finlandais (1880-1910).

 

Dans son pays il semble être presque uniquement connu comme ”symboliste” – malgré son oeuvre versatile. Il a experimenté plusieurs styles au cours de sa carrière, debutant avec le naturalisme et l'achevant au XXe siècle avec la pratique des arts décoratifs. On observe un ”avant” et un ”après” Gauguin dans son carrière: si le jeune Väinö était a la recherche du détail suggestif, de la peinture ”musicale”, l’influence de son mentor se traduira par une simplification de la palette, par des couleurs vibrantes et une volonté de synthèse des impressions.

 

”Le Cimetière de Bourg-la-Reine” (1984) est l’oeuvre la plus significative de son séjour en France. En 1927, Väinö Blomstedt est nommé Chevalier de la Légion d’honneur.   

 

Lue lisää / Read more: Vierashuone / Marjut Popelka Väinö Blomstedtista




TÄMÄ ON PROSE


Prosen rakenne

NOSE: 

kriitikko Pekka Tarkan muistelmat - ilkeys kohtuukunnossa


Roger Picard: Kaikki irti Pariisin salongeista - klassikkolöytö



Jan Blomstedt

Viereinen kuva esittää Jan Blomstedtia, minua. Olen ollut kirjailija, kriitikko, kääntäjä, nykyisin kokeilen kirjoittamattomuutta - kylläkin huonolla menestyksellä. Ainakin olen Prosen tekijä. Jos haluat tarkempia tietoja, lue CV.

Olen kiitollinen palautteesta.
Jos haluat lähettää viestin,
tee se palautelomakkeella

 

 


Prose Katsauksia ja Näköaloja


Aaro Matinlauri, henkilökuva ihmisten kuvaajasta

Aaro on, paitsi näiden sivujen taiteilija, yhteistyökumppani muutenkin: olemme tehneet neljä kirjaa yhdessä (Vrt. Lentäviä lauseita lapsille ja isovanhemmille). Tunnen kutakuinkin (en täydellisesti) hänen ajattelutapansa ja tyyliinsä. Ja tuon valppaan, ihmisiä lukevan katseen, jota pidän ainutlaatuisena ominaisuutena ihmisessä. Kadehdin sitä (kirjailijat eivät aina ehdi lukea ihmisiä).


Aaro ei, ihme kyllä, ole kuuluisuus. Mutta harva ihminen on yhtä vähän huomion tarpeessakaan. Järkyttävän vaatimaton. Ja itsekäs: viihtyy liiankin hyvin omassa seurassaan,  työssään, oman sivistyksensä rakentajana. Sanalla sanoen: murmelikarhu. Ihmisten ilmoilla – myhäilijä. On varaa myhäillä, sisäinen elämä värikästä ja valoisaa. Ei ole käynyt yliopistoja, tämä mies Limingasta, mutta on iltalampun ääressä  hankkinut itselleen niin mahtavan historian ja filosofian tuntemuksen, että voisi vaikka heti ryhtyä tietokirjailijaksi. Voisi mutta ei välitä. Hän ilmaisee tietonsa ja kokemuksensa mieluummin kuvin. Kun on vuosien varrella käyty pitkiä keskusteluja, minulla on toki oma tirkistysaukkoni siihen mitä tuuminkeja hänen muuten pelkistävässä taiteessaan piilee.


Aaron kuvat tuumailevat. Kun katson hänen töitään, aavistelen – ei, olen vakuuttunut, että niitä katsotaan ja mietitään myöhemminkin. Niistä keskustellaan tuntijoiden kesken vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua (pitemmälle en uskalla ennustaa). Elämän ja kuoleman raja on usein Aaron ajatuksissa. Ai teosofi tai joku neoswedenborgilainen? Ei, Aaro ei ole minkään opin perään. Hänellä on ollut kuolemaan omat – elävät – kosketuksensa. Niistä hän ei mielellään puhu. Antaa niille vain visuaalisen, etäännytetyn ilmaisun – siinä kaikki. Elämäkerturit saavat sitten jäljittää nuo kokemukset, aikanaan.


Aarolla on ollut tapana pysyä uskollisina teemoilleen. Ja aihelmille, jotka varioivat teemoja, kuten kaksoiskuvat, venytetyt hahmot ja tuntematonta aistivat kasvot. Kuolema, kehollisuus eri muodoissa – tyypillistä Matinlauria. Odotan milloin hän siirtyy kuvaamaan syöviä ihmisiä. Minusta syöminen on yhtä paljon kehollisuutta kuin kuoleman kohtaamista. Kohtaamista torjumalla. Mutta mitä hän minun odotuksistani! Aaro kulkee omia teitään. Ja toivon mukaan kulkee vielä pitkään. (17.8.2016)



Venäjä-kuvauksen klassikko – yhä tai taas kerran puhutteleva?

Lettres de Russie (alkuaan La Russie en 1839), markiisi Astolphe de Custinen kuvaus Venäjän matkastaan Nikolai I:n aikaan, saattaa puhutella myös V. Putinin aikaan, kuten se puhutteli monia kylmän sodan aikalaisia… George Kennan, Neuvostoliiton tuntija ja entinen Yhdysvaltain Moskovan-lähettiläs, totesi kirjasta ammoin, että se oli 100 vuotta edellä aikaansa ja itse asiasta pätevämpi kuvaus venäläisestä kommunismista kuin Nikolai I:n Venäjästä. Kylmän sodan yya-Suomessa kirja jäi ymmärrettävistä syistä suomentamatta. Mutta de Custinea ei voi pitää vain propagandistina, hän oli taitava kirjailija ja matkakertomusgenren kiistaton klassikko.


Poliittiselta asenteeltaan de Custine oli monarkisti, joka vastusti despotismia ja katsoi, oikein tai väärin, että poliittisen vapauden takeena oli itsenäinen aristokratia. Venäjältä hän ei löytänyt itsenäistä aristokratiaa, vaan ”hovin”, joka ulottui aatelisista tavalliseen kansaan. Se selittää hänen kärkevyytensä. Custine omaksui kirjemuodon, kirjan luvut ovat kirjeitä lukijalle. Hän keskittyy yksittäistapauksiin johtaen niistä yleistyksiä. Hänen tärkein joukkopsykologinen yleistyksensä on, että venäläinen psyyke ei ollut vapautunut mongolien herruudesta, vaan turmeltunut sorron alla; ulkoisten tyrannien sijaan olivat myöhemmin tulleet omat despootit, tsaarit, jotka pakottivat venäläiset jatkamaan yhtäältä nöyristelyään, toisaalta viekasteluaan – eli taitoja, joissa mikään kansa ei Custinen mielestä vetänyt venäläisille vertoja.


Custinen Venäjän-kuvauksessa voi erottaa kolme pääelementtiä: 1) hänen esteettiset havaintonsa, jotka kohdistuvat maisemiin ja arkkitehtuuriin; 2) kertomukset ja anekdootit, joita hän on kuullut muilta tai joissa hän on itse ollut todistajana; ja 3) hänen poliittiset analyysinsä, jotka usein pukeutuvat pureviksi aforismeiksi:


”Hovin etiketti vaatii, ettei kukaan puhu siitä mitä kaikki ajattelevat.”


”Venäläiset ovat toimeliasta väkeä, mutta ennen kuin he saattavat mitään päätökseen he kysyvät: eikö nyt ole jo aika tehdä jotain muuta?”


”Venäläisessä hallinnossa pikkutarkka huolellisuus ei sulje pois epäjärjestystä.”


”Hallitsija ei ole vain Jumalan edustaja, vaan luova voima itsessään, sillä jos Jumala päättää tulevaisuudesta, hallitsija päättää myös menneisyydestä.”       


Custinen kuvaus huipentuu Pietarhovissa järjestettyyn suurjuhlaan, tsaarin tyttären häihin, joita hän pääsi todistamaan Ranskan suurlähettilään myötävaikutuksella. Keskustellessaan Nikolai I:n kanssa hän hankkiutuu taitavasti tämän suosioon (miehen, joka tuli myöhemmin paiskaamaan Custinen kirjan lattialle) ja käy hänen kanssaan avoimen poliittisen keskustelun, joka sivuaa myös kiperää Puolan tilannetta. Custine on vaikuttunut Venäjän tsaarin henkilöstä. Nikolai I:ssä hän kohtaa ainoan venäläisen, joka on vapaa despotismin ruokkimasta pelosta ja epärehellisyydestä: ainoan vapaan venäläisen.


Custine on itseensä luottavan Euroopan asialla. Näkeekö hän Venäjässä vaaran läntiselle Euroopalle? Kyllä – sikäli kuin Eurooppa ei itse ole vahva. Jos Venäjällä ei Custinen mukaan ole menneisyyttä, johon uskoa (tänään tosin haikaillaan kommunismin kulta-aikaa ja Putinilla on omat nostalgiset myyttinsä), Euroopan pulmana on epäusko omaan kohtuulliseen menneisyyteensä. Ja kuinkas on käynyt meidän uskomme Apollon ja kreikkalaisen logoksen alkukotiin? Entä 1400-luvun Italiaan? 1700-luvun Ranskaan? Optimistin mukaan Euroopan voima on sen epäilyssä historiansa lahjoja kohtaan, mutta tähän pessimisti sanoisi, että epäily vaatii myös historian tuntemusta… (2.9.2015)   


Milan Kundera, RG

Milan Kundera koki suosionsa huipun 1980-luvulla romaaneillaan Naurun ja unohduksen kirja sekä Olemisen sietämätön keveys.  Kundera edusti silloin vielä kunnioitettua kategoriaa ”toisinajattelija”, jolla viitattiin sosmaiden itsenäisiin intellektuelleihin. Juuri Ranskaan siirtyneellä ja Ranskan kansalaisuuden saaneella toisinajattelijalla oli uudessa kotimaassaan erikoisrooli: hän oli mies jolla oli nenää kaikelle totalitaariselle (myös lännessä); mies jonka kokemus salli hänen kietoa politiikan, erotiikan ja vapaan ajattelut virrat yhteen. Ironian ja huumorin, virnuilevan pessimismin mestari! Mutta hänen 2010-luvun romaaninsa Merkityksettömyyden juhlat ei enää jaksanut ketään riemastuttaa. Kirjailija oli sama, mutta tuskin kukaan noteerasi kirjaa tapauksena, josta olisi jotain opittavaa.


Mitä Kunderalta on opittu? Ei mitään. Hän poikkesi joukosta, hänessä oli jotain luoksepääsemätöntä, yksinäistä: tavallisen ranskalaisen klovnin ei kannattanut kilpailla hänen kanssaan tragiikan koomisilla trapetseilla; ranskalainen kevytmielisyys oli häneen verrattuna latteaa. Hänen romaanitekniikkansa oli liian kunderalaista saadakseen jäljittelijöitä. Mutta hän oli kuitenkin 1980-luvulla pitkään kirjallisten kokkarien kunniavieras, kunnes tuuli alkoi kääntyä ja kuultiin uusia juoruja: hän oli ollut Prahassa ilmiantaja. Itse asiassa hänen romaaneissaan ei ollut eletyn tunnetta, itse asiassa hän ei ollut mikään ”suuri kirjailija”, ja mikä oli se perinne, jota hän puolusti? Ironisten,  epänormaalien kirjailijoiden joukkue: Sterne, Diderot, Broch, Musil, Gombrowicz…  Oliko yksikään heistä suuri kirjailija, joka riipaisee sydäntä?


Kundera oli ja on myös 2000-luvulla ollut, käyttääkseni yhtä akateemisen maailman termiä, RG eli riippumaton guru. Sosiologi Helen Haste loi kerran tietyn akateemisen typologian ja eri tyypeille omat lyhenteensä: LNT, lupaava nuori tutkija; AVT, asemansa vakiinnuttanut tutkija; VT, varttunut tutkija; VP, vanha patu; ja EG, emeritus-guru. Tyypeillä on toki  vastineensa taidemaailmassa ja jokaisella oma osansa julkisuuden rituaaleissa. Mutta RG eli riippumaton guru on se, joka otetaan vain huomioon. Hän saa kylmää kunniaa. Ja vastaavan määrän ylenkatsetta. Hän jää oikeaoppisuuden ulkopuolelle eikä hänen oppilaikseen pyritä. Oppilaiden myötä RG:sta tulisi nopeasti VP.  Asemansa nojalla RG voi kuitenkin vapaasti arvostella muiden sovinnaisuuksia.  Näin Kundera on toiminut. Hän ei ole ollut kiitollinen maahanmuuttaja; ei  ole silittänyt ranskalaista kulttuuria myötäkarvaan, vaan on nähnyt kitschiä kaikkialla, Ja on pitänyt kiinni omasta pienten suuruuksien, huonommin tunnettujen kirjailijoiden perinteestään.   Huomiota hän on saanut ja on ollut Nobel-veikkauksissa mukana. Mutta mitä hän Nobelilla tekisi? Hänellä on ollut asema, joka on sopinut hänelle: RG. Ja näin ollen minäkään en voi noin vain kanonisoida häntä. 


Tahdon vapaudesta

”Tahdon vapaus” on filosofian suo. Timo Airaksinen otti ”indeterministin” kannan ja samalla kannan, että ongelman voi ratkaista metafyysisen spekulaation tasolla. Jospa ongelmaa tarkastelisi toisin. Heitetään se historioitsijoille. Ei vain niille jotka haluavat asiaa harkita, vaan myös niille, joiden mielenkiinto rajoittuu valintatilanteiden faktoihin. Riittää että se ja se historiallinen henkilö toimii silloin ja silloin etunsa ja todennäköisyyden vastaisesti. Lisäämme tapahtumien kulkuun abstraktin teeman:  henkilö X  ajoi asiaa, jota jälkeenpäin voi pitää oikeutettuna, saamatta  aikansa vallankäyttäjiltä tai ympäristöltään tukea, vastustusta kyllä.  X:n kuitenkaan taipumatta. Päättelemme: X:lle olisi koitunut etua tahtotilansa muuttamisesta. Edelleen:  valinnassaan X ei ollut eikä voinut olla varma pitkän aikavälin moraalisesta voitostaan. 


Premissi:   joka toimii ”vapaasta tahdostaan”, ei toimi opportunistina. Kun tahdon vapautta kuvataan näin, se implikoi filosofisia valintoja (mm. olettamuksen, että X:n tahtoa ohjaa vakaumus, joka on immuuni painostukselle ja oman edun priorisoimiselle). Valinnat voidaan toisesta näkökulmasta kiistää (mm. väittämällä, että X toimii pakkomielteen vallassa, ei niinkään järkensä johdatuksessa, tai silkkaa tyhmyyttään), mutta tämä kiistanalaisuus on osa sitä maailmaa, jossa toimitaan, aina kiistojen keskellä, ja jossa metafyysinen spekulaatio on vain kiistelyä kiistattomuuden ehdoista. Yksi tällainen ”kerralla selväksi”-kiista oli Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen 1520-luvun kiista vapaasta ja orjallisesta tahdosta. Se toistuu maallisena varianttina luonnontieteellisen determinismin ja humanistien vapaus-idealismin kanssa. Tahdon vapautta voi periaatteessa, vaikkapa Erasmuksen ironisessa hengessä (vrt. Tyhmyyden ylistys), puoltaa myös ”suurenmoisena tyhmyytenä”, kuten Vȧclav Havel vuonna 1986 ottaessaan tšekkidissidenttinä vastaan Erasmus-palkinnon.  Historiallisen toimijan omat näkemykset ja ilmaistut (retoriset) motiivit eivät kuitenkaan sido hänen tarinansa kuvaajaa.


Hyvä esimerkki filosofisesti neutraalista, tahdon vapauden ongelmaan  kajoamattomasta, historiallisesta kuvauksesta on Robert Harrisin 1800- ja 1900-luvun vaihteen Dreyfus-skandaaliin pureutuva romaani Upseeri ja vakooja, jonka päähenkilönä on eversti Georges Picquart, armeijan tiedusteluosaston päällikkö.  Juutalainen kapteeni Dreyfus on tuomittu vakoilusta väärin perustein Pirunsaarelle, samalla kun yleinen mielipide Ranskassa on avoimen, jopa raivoisan antisemiittinen. Ymmärrämme että Picquartilla itsellään on (ajan hengessä) juutalaisvihamielisiä tunteita. Tästä huolimatta hän alkaa tiedustelupäällikkönä ottaa selvää tulesta, josta savu sai alkunsa, ja hänelle selviää kapteeni Dreyfusin syyttömyys. Luonnollinen reaktio on, että hän tekee havainnoistaan tiliä armeijan ylimmälle johdolle.  Tästä alkaa hänen draamansa.


Dreyfusin tuomio nauttii suurta kansansuosiota. Armeijan johto haluaa, että vääryys käy oikeudesta, sillä se hyödyttää armeijaa enemmän kuin virheen oikaiseminen. Tyytyykö Picquart tähän? Ei, mutta mitä hän voi sotilaana tehdä? Hänen on noudatettava esimiestensä käskyjä. Vaitiolovelvollisuus sitoo. Sitä paitsi: onko hänellä edes henkilökohtaisesti motiivia puolustaa Dreyfusia? Ei. Peli on pelattu – jos deterministi saa sanoa sanansa. Draaman ehdot: esteitä, sidonnaisuuksia. Kaikki mikä seuraa on tilastollisesti epätodennäköistä. Picquartin toimintaa voi tästedes pitää tyhmyyden tai pakkomielteen merkkinä. Entä vapaan tahdon? Se on vapaaehtoista eikä mitenkään välttämätöntä. Mutta siinä on tarinan koko mehu ja jännitys.

 

Kant (ja Kissinger)

Immanuel Kant oli idealisti, mutta harva olisi uskonut, että myös Henry Kissinger, Nixonin haukka, olisi ollut idealisti. Näin kuitenkin hänen elämäkerturinsa  Niall Ferguson väittää: elämäkerran ykkösosan Kissinger 1923-1968 alaotsikkona on ”The Idealist”. Itse asiassa käänne ”reaalipolitiikkaan” tapahtuu jo ykkösosan lopulla,  1960-luvun puolivälissä, mutta vielä opiskelijana Kissinger oli selvä idealisti, sanan filosofisessa mielessä.  Hänen väitöskirjansa The Meaning of History kävi läpi Hegelin, Spenglerin, Toynbeen ja muiden länsimaisten filosofien historiankäsityksiä tukeutuakseen yhteen idealistiseen filosofiin ylitse muiden:  Kantiin (jonka kirja Ikuiseen rauhaan saa väitöksessä niin ikään laajaa huomiota osakseen).


Kant ei ollut historian filosofi, mutta hänen tieto-oppinsa ja etiikkansa auttoivat kyseenalaistamaan historian alueella vanhakantaisen teodikean, joka jatkui niin Spenglerin kuin Toynbeen historiallisissa skeemoissa. Hegelin idealismi ja Marxin materialismi niille ominaisin historiallisen välttämättömyyden muunnelmin olivat saman teologisen perinnön johdannaisia.  Kant avasi kausaalisen ja ”fenomenaalisen” luonnon keskelle inhimillisen ja ”noumenaalisen” vapauden vyöhykkeen, joka erottui luonnosta niin kuin syy ja seuraus erottuivat ihmisen tarkoitusperistä.  Miten tämä vapaus tuli siis ymmärtää? ”Vapaus”, Kissinger vastasi, ”ei ole määriteltävä ominaisuus, vaan sisäinen kokemus elämästä prosessina, jossa on tehtävä valintoja merkityksellisten vaihtoehtojen välillä.” Toki tehdyistä valinnoista tulee historian käytännöissä determinaatteja, jotka määrittävät jatkossa vapauden rajat sekä mahdollisten vaihtoehtojen horisontin. Näissä käytännöissä ihminen on kuitenkin moraalinen persoona ja valitsija niin pitkälle kuin hän ei itse tuhoa vapauttaan (mikä on myös hänen vapautensa). Tästä kulmasta Kant siis huomaamattaan (ja tarkoittamattaan) lähestyy Clausewitzia eli strategia, joka määritteli sodan politiikan jatkamiseksi eri keinoin, toisin sanoen availi sodankin pakkotilassa eri reittejä ja vaihtoehtoja.


Kantin politiittista filosofiaa kuvaa hänen kirjansa Ikuiseen rauhaan, johon Kissinger tarttuu kuin haukka ja kääntää Kantin ”aseet” tätä itseään vastaan.  Eikös vain Kant näe ”korkeampia syitä”, jotka määräävät ihmiskunnan historiaa ja se kehitystä kohti pysyvää rauhaa.  Ikään kuin rauha olisi tila, jossa vapaus ja välttämättömyys sulautuvat harmonisesti yhteen. Valistuksen perilliselle ei hullu ajatus, mutta pääasiallinen ero Kantin ja Kissingerin välillä piilee siinä, että Kissinger on lähempänä saksalaista romantiikkaa ja romantikkojen jälleenherännyttä mielenkiintoa tragediaa kohtaan. Kissingerille vapaus sisältää  ”traagisten valintojen” mahdollisuuden: jonkin arvon puolustamiseksi joudutan hyväksymään muiden tärkein arvojen uhrauksia ja menetyksiä. Tragiikan osalta hän lähestyi (ehkä huomaamattaan) Schilleriä, Kantin oppilasta ja kirjailijaa, jolle vapauden traaginen puoli oli näkyvästi esillä hänen kohtalondraamoissaan. Schilleristä  Ferguson ei puhu mitään, vaikka Kissingerin käsitys USA:n roolista ydinaseiden maailmassa oli selvästi schilleriläinen. 

 


Peruste ja syy ”vapaan tahdon illuusiossa”

Sam Harrisin kirjanen Vapaa tahto vuodelta 2013 kieltää täysin ”vapaan tahdon” ja myöntää vain ”vapaan tahdon illuusion” eli aivojen aiheettoman, perusteettoman taipumuksen pitää tiettyjä valintoja järkevinä ja vapaina pakosta. Tällä taipumuksella on epäilemättä, yksilöstä yksilöön, omat syynsä; ne saattavat olla viime kädessä  ”luonnollisen” valinnan seurausta. Entä sitten? Vaikka vapaa tahto olisi illuusio, se voi olla evoluution tuote. Eikä se tee irrelevantiksi ”syyn” ja ”perusteen” käsitteellistä eroa. Kun sallin tietyn perusteen muuttaa asennettani, perusteella voi olla edeltävät syynsä, joita en tunne.  Ei haittaa. Syyt eivät tee perusteista bluffia. Harris toteaa,  että vapaan tahdon harhassa ei ole ”mitään järkeä”. Mitä järki sitten on, ellei kyky arvioida perusteita ja harhoja? Jos perusteen takaa etsii syitä, on kuin lapsi kysyisi papilta: ”Jos Jumala on luonut maailman, kuka on luonut Jumalan?” Kausaalisuudestakin saa teologiaa: voi vapaasti lähteä Mysteerin ja Mystiikan teille. Käytännön teologia tyytyy Luojaan katsomatta edeltäviin luojiin ja käytännön järki tyytyy perusteeseen katsomatta edeltäviin syihin.  Yksi ohimenevä teema Harrisin kirjasta: laiskuus. ”Laiskuus on vain neurologinen tila.” Totta, mutta tämä ei vielä sano mitään. Jossakin kohtaa herää kysymys, miten laiskuutta tulkintaan ja kuka sitä tulkitsee. Onko laiskuus vain malttia kärsimättömän silmissä, anemiaa touhupussille vai filosofin lorvailua työministerille? Silloin kysytään tulkinnan perusteita. Tai ei kysytä, jos tulkinnatkin ovat ”neurologisia tiloja”. Niille kukaan ei voi mitään.  Kun fanaatikko sanoo: ”Auttakaa, en pääse eroon kauheasta varmuudestani”, mitä ajatella? Järki sanoo: Fanaatikko ei puhu noin, harkitse hetki! Syy taas sanoo: Noin puhuu sätkynukke eikä tiedä miksi. Tai yhtä hyvin: Turha pohtia, tee mitä mieleesi  juolahtaa, eihän sinulla parempaakaan  vaihtoehtoa ole.         

    



Mitäkö teen? Juotan silmiäni.
                 Väinö Blomstedt



For those who believe, no explanation is necessary; for those who do not believe, no explanation will suffice.
          "The Amazing Dunninger"


Proosan tavoitteena on kadota, so. tulla "ymmärretyksi".
                             Paul Valery



kuva Aaro Matinlauri
 

Historia ilman kirjallisuutta ja filosofiaa on kronikka; kirjallisuus ilman historiaa ja filosofiaa on viihdettä; filosofia ilman historiaa ja kirjallisuutta on tyhjää.
                        Richard Eldrige

 
Kaaoksen suhteen jokaisella on yksilöidympi esteettinen maku kuin järjestyksen suhteen.
                                    JB