Väinö Blomstedt  2021


Tervetuloa! Welcome! Välkommen! 

2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta "kultakauden" taiteilijan Väinö Blomstedtin syntymästä, ja kesällä 2018 perustettiin V.B.-työryhmä edistämään Väinö Blomstedtin taiteen näyttelyä juhlavuoden kunniaksi. Näillä näkymin Tuusulan Halosenniemi on tarttumassa haasteeseen. Museo tietysti päättää näyttelyn teemasta ja kokoonpanosta. Työryhmä avustaa museota tarpeen mukaan. Samalla se tutkii mahdollisuuksia ulottaa VB:n taiteen tuntemusta Suomen ulkopuolella. Tästä se alkaa... 


 

The soon 150 years old

 

Väinö Blomstedt,  born in 1871, had a curious career. A gifted violinist, he was believed to become a first-rate musician. Young, he played violin with the Sibelius brothers, Jean and Christian. But a painter he became. Accidentally he encountered Paul Gauguin in Paris and became his disciple in 1894. In Finland this epoch is known as the Golden Age of Art, the late years of the 19th century, the creative period preceding Finland’s declaration of independence in 1917.

  


Tragiskt allvar och nyfiken nyckfullhet

 

Väinö Blomstedt var en av 1890-talets främsta finländska konstnärer. En kosmopolit, kan man säga. Redan från början gjorde han valet att vara fri: att inte försöka leva på andras villkor. På första försöket nådde han fram till kärnan av varats osynliga men känslorika densitet. Han fann en korsning av illusion och verklighet och därifrån vidare till livets grundelement av tragiskt allvar och nyfiken nyckfullhet. -  Harald Olausen, författare, 2018 


Nya Pressen 3.1.1907: Den finska konsten på den internationella expos i Budapest:

"...Också stora naturmålare åro dessa finländare. Vi ser här för första gången verlig snö målad - det svåraste af naturmåleriets problem är i Blomstedts taflor storartad löst. I tunga massor hänge snöflockarna på granarna och upplösa dem i nyckfulla konturer - och därjämte detta friska, alldeles otroliga hvita, som splittradt och kristalliskt tjusar ögonnerven."


Hufvudstadsbladet 6.10.1908: Den finska konstutställningen i Paris:

"... Och så har vi Väinö Blomstedts färgglada taflor: skutorna i Helsingfors hamn med societethuset i bakgrunden och båtarna på det grannblå vattnet, med seglen svajande till torkning i solskenet. Och hans sanna, dystra vinterbild med köld och snö öfver det frusna landskapet. Där Blomstedts dukar nu hänga i den gemensamma salens fond, stråls de mot den inträdande åskådaren och gängsla omotständigt hans blick. De äro pärlor af äkta, god konst och röna allmänt det stora erkännande de förtjäna."   

  

Avant et Après

  

L’annee 2021 va célébrer le 150e anniversaire de la naissance de l’artiste finlandais Väinö Blomstedt (1871-1947). Brillant violiniste, il a pourtant choisi d’être peintre. Il voyage dans toute l’Europé et surtout en France. En 1894, il aura comme maître Paul Gauguin (quand celui-ci n’était pas encore célèbre). Blomstedt est un des  représentants majeurs de l’Age d’or de l’art finlandais (1880-1910). Dans son pays il semble être presque uniquement connu comme ”symboliste” – malgré son oeuvre versatile. Il a experimenté plusieurs styles au cours de sa carrière, debutant avec le naturalisme et l'achevant au XXe siècle avec la pratique des arts décoratifs. Si le jeune Väinö était a la recherche du détail suggestif, de la peinture ”musicale”, l’influence de son mentor Paul Gauguin se traduira par une simplification de la palette, par des couleurs vibrantes et une volonté de synthèse des impressions. ”Le Cimetière de Bourg-la-Reine” (1984) est l’oeuvre la plus significative de son séjour en France. En 1927, Väinö Blomstedt est nommé Chevalier de la Légion d’honneur.   

 

Lue lisää / Read more: Marjut Popelka Väinö Blomstedtista



Jan Blomstedt

Viereinen kuva esittää Jan Blomstedtia, minua. Olen ollut kirjailija, kriitikko, kääntäjä. Nämä toimittamani sivut on omistettu Väinö Blomstedtille, joka puolestaan tarjoaa verukkeen kirjoittaa muustakin, taiteen ilmiöistä, myös kirjoista. Olen kiitollinen palautteesta. Jos haluat lähettää viestin, tee se palautelomakkeella.



Almost unknown, why?

 

Väinö Blomstedt was a painter, and a well-known painter in Finland  – but, alas, one with few exhibitions in his own country. Why?

 

He sold many, perhaps most of his works, directly from his atelier. Many disappeared into private collections. They were not introduced to the public and reviewed by the press. The most important exhibitions, in which he took part, were held abroad. Like the great Finnish Exhibition in St Petersburg, in 1899, organized by the famous impresario and headhunter Sergei Djagilev. And let’s not forget the 1900 World Exhibition in Paris, where he presented himself side by side with Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela and others..

 

Was it because he was too Parisian or cosmopolitan? Or too Swedish for "true"  Finns? Well… An artist who spoke Swedish better than Finnish was not an oddity at the time. Take Jean Sibelius… Besides, both Sibelius and Väinö Blomstedt contributed to the Finnish cult of Kalevala, the epic poem, and Karealisnism, the movement that united Finnish artists in the 1890s. One of Väinö Blomstedt’s paintings depicts Kullervo, the Kalevala hero, carving an oak. However, Väinö was no enthusiast of the movement. He tried to adapt to his times. But really, can a boyish Kullervo in nude truly be or become a hero for a high-spirited patriotic-pathetic movement?

 

Or was it because he suddenly, in the early 20th century, became interested in handwork and crafts? Well, maybe... This line of artwork was considered too ordinary or low for a serious artists. Did he care? Probably not, he did what he enjoyed doing. Now his work may be more appreciated. At the same time, he went on painting – not only landscapes and buildings, boats and havens, but portraits.

 

One of his portraits is of his own wife Gertrud, one of his best.

 

We may find some key words in this short characterization: “Restful graveyards, placid landscapes and street scenes were integral parts of Blomstedt’s imagery, reflecting the borderline states of fact and fable. He developed his artistic expression into a decoratively simple form, eliminating (as he used to say) minor disturbing details.” – Jan Blomstedt

 

 

Mycket annat än bara 1890-talets symbolist

 

”Väinö Blomstedt var en av 1890-talets främsta finska konstnärer. (…) Han har gått till historien som en av de tidigaste symbolister i Finland”, skriver en av Finlands främsta konsthistoriker på 1970-talet, Aimo Reitala. En ganska begränsad beskrivning av en konstnär, som levde från 1871 till 1947 och som efter seklets slut fortsatte att arbeta med varierande stil och genre. Sant nog, under 1900-talets lopp var han inte längre bekymrad av att vara en märkbar symbolist. Hän var ju ”en av de tidigaste”; varför skulle han också varit en av de sista?

 

Väinö Blomstedt var genom hela sitt liv en skicklig tecknare och, framför allt, en lanskapsmålare. Hän började som ”naturalist” och efter en Paris- och Gauguin-inspirerade ”symbolistisk-synteistisk” period några av hans målningar kallades nu ”impressionistiska”. Sen kom tiden med ”dekorativ realism”, i hans fall ett lika träffande som oklar etikett. Det tycks vara svårt att gripa det specifikt blomstedtska i Väinö B’s konst. Hoppas en gång får man chans att jämföra hans olika perioder och dess målningar i en omfattande och ej ism-betonad retrospektiv utställning; då skulle hans särart uppstå klarare. Men tillsvidare har bara en sådan utställning ägt rum: i krigsåren 1943. Och det var konstnärens enda privata utställning.

 

I alla andra representerade han den ”nya finska konsten”  – hemma och utomlands: 1898 och 1899 i St. Petersburg, 1900 i Paris, 1906 i Budapest och Zürich, 1908 i Paris igen, 1929 i Stockholm…  

 

Känd var han nog, efter 1890-talet alltså. Han kunde sälja sina tavlor direkt till intresserade kunder, som köade utanför hans ateljé. Dessutom fanns det i början av 1900-talet lovande företag med direktörer som behövde sina porträtt att målas, och målaren måste vara av första rang. Väinö B. målade då porträtt av herrar med namn som Ahlström, Stockmann, Herlin… De var bra, men hans kvinnoporträtt, måste jag säga, är ännu bättre. Visst är det en smaksak, men det skulle vara underligt om inte de flesta nordiska kvinnor och män hade samma smak som jag. – Jan Blomstedt                    

 

 

Circa 1900 fann han en ny kallelse

som konstnär för Finska Handarbetets Vänner. Vid sidan av textilvävnader, ryor och bokpärmar ägnade han sig åt undervisningsarbete, illustration, Nuori Suomi (Ung Finland) -kretsen och musik – närmare bestämt fiolen, som följde med konstnären alltid och överallt. Omkring år 1910 skedde en tydlig förändring i Blomstedts konst. Han övergav symbolismen och den syntetiska kompositionen med accentuerade konturer. I dess ställe framträdde ett mer impressionistiskt måleri och blomstrande färger. I målningen ”Diana och nymf” har en mytologiskt motiv och pastorallandskapet, som agerar skådeplats, fått en ny koloristisk skrud. (…) Samtidigt för han de symbolistiska motiven från 1890-talet slut in i en ny tid: ”Francescas” jungfruliga känslighet och ”Bågskyttens” atletiska maskulinitet. Den drömmande Francesca har nu bytts ut till den vitala Diana och bågskyttens maskulina livskraft uppenbarar sig i form av feminin élan vital. – Tuija Peltomaa     

 

                                                                                §§§


Essee

 

Heittäytyvä skeptikko

 

Hahmottelen tässä tietyn psykodynaamisen ihmistyypin. Se saattaa soveltua moniin (tunnistan siinä hieman itseäni). Mutta kehityksensä ja tyyliheilahtelujensa, eikä vähiten musiikillis-kuvataiteellisen kaksinaisuutensa valossa, etenkin Väinö Blomstedt vastaa tätä tyyppiä. Kutsun tyyppiä heittäytyväksi skeptikoksi.

 

Totta, taiteen tekijöitä kuvataan harvoin skeptikoiksi, ainakaan työelämässään. Ajatellaan että heillä on jokin vahva motiivi, näkemys, joka ilmenee heidän luovuudessaan, ehkä ristiriita, mutta jos niin, sellainen joka etsii luovuudesta ratkaisua, sovittavaa synteesiä. Sisäisen ristiriidan pulmilla on sijansa elämäkerroissa, mutta taidehistoria toivoo kokonaista taiteilijaa kaikkine tyylillisine ja aatteellisine määreineen. Tarjolla on nimikkeitä: klassisti, ekspressionisti, impressionisti, symbolisti.

 

Nimikkeen luonteva käyttö edellyttää ajatusta, että maailmaa kuvatessaan luova tekijä ei vain ilmaise ajassa vaikuttavaa (tai sille vastakkaista) näkemystä, vaan myös omaksuu sen. Aina näkemykseen ei päästä suoraan: taiteilija voi yllättää itsensä – tai teos yllättää hänet – ja hänen täytyy silloin myöntyä teoksensa todistusvoiman edessä: ”Vai että tähän minä uskon!” Toki hän voi myös epäillä tulosta ja kysyä onko hän lainkaan päässyt päämääräänsä; hän voi tuhota teoksen, mutta tässäkin tapauksessa epäily seuraa pikemmin uskosta kuin päinvastoin.  

 

Jos taiteilija, kuten Magritte, maalaa piipun ja kirjoittaa teokseensa: ”Tämä ei ole piippu”, häntä voisi periaatteessa arvella skeptikoksi sanan tavanomaisessa merkityksessä. Silti Magritten ”surrealismi” estää sen: johonkin hän siis uskoi. Hän toivoi ja uskoi, että mielikuvitus löytäisi yksinkertaisesta esineestä jotakin muuta kuin sen faktisuuden tai piipun merkistä jotain muuta kuin piipun tavallisen merkityksen, jotakin mitä tekijän ei tarvitsisi katsojan puolesta päättää.  Tai sitten Magritte halusi olla vitsikäs ja parodioida skeptikkoja, niin kuin nämä yleensä ymmärretään: pään pudistelijoina, vastarannan kiiskinä, jotka kieltäytyvät uskomasta mihinkään ilmeiseen vain siksi että se muille on ilmeistä. Tällaiset uskonvarmat provokaatiot eivät kuvaa heittäytyvää skeptikkoa.

 

Heittäytyvä skeptikko voi elätellä uskomuksia, mutta hän ei välttämättä pidä uskomusta tarpeeksi suurena kiihokkeena teoksen luomiseksi. Jos hän ei usko tiettyyn tapaan hahmottaa maailmaa, hän näkee siinä sitä houkuttelevamman mahdollisuuden kokeilla hahmotuksen eri variaatioita, ensin seurata esimerkkiä ja sitten poiketa siitä. Tehdä ronskista lyyristä, aistillisesta askeettista jne.

 

Pariisin oppivuosinaan Väinö Blomstedt katseli ensin epäuskoisesti muodikkaiden symbolistien töitä; hänellä oli kotimaan peruna realistin tavat ja tottumukset. Mutta symbolismi sopi hänelle kaikessa epäilyttävyydessään, ja kas, nykyisin hänet tunnetaan lähinnä symbolistina, vaikka hän ei koskaan täysin luopunut realistin katseestaan. Hän ei ollut ”karealianisti”, mutta epäily sai hänet heittäytymään Kalevalan maailmaan ja kuvaamaan Kullervon hahmon tavalla, joka poikkeaa melko lailla uskovien karealianistien herooisista tai pateettisista kuvauksista; taulussa erottaa pikemmin japonismin vaikutteita. Mutta taidehistoriassa maalaus kulkee yhä karelianismin nimellä.

 

Jo ennen tätä Väinö Blomstedt oli kasvanut muusikon mittoihin ja epäilemättä uskoi musiikkiin korkeimpana taidelajina; näin hän oli Magnus Enckellille kerran väittänyt. Vaikka myös Enckell oli musiikin ystävä, hän oli ihmetellyt asiaa. He kummatkin olivat jo tehneet valintansa: kummatkin olivat jo uransa alussa eteviä taidemaalareita. Enckellin valintaa saattoi pitää johdonmukaisena, Blomstedtin valinta kertoo heittäytyvän skeptikon asenteesta.   

 

”Skeptisismi” määrittyy opiksi, jonka mukaan maailmasta ei saa varmaa tietoa. Tämä ei auta pitkälle. Taiteilijalle hänen alansa know-how on tekemisen ehto; hänen ei kuitenkaan tarvitse tietää mitään varmuudella eikä todistaa tietojaan tosiksi muuten kuin kuvaamalla näkyvää tai näkymätöntä. Vain taidehistorioitsijan odotetaan tietävän tuon toiminnan tuloksista. Hänen täytyy osata luokitella taiteilija, mutta hänen päätelmänsä eivät sido häntä siihen mihin tämä sanoo uskovansa. Taiteen tutkija voi teoriassa olla ”skeptisismin” harjoittaja, mutta tarkastellessaan yksittäistä taiteilijaa käytännössä hän erottaa taiteilijan uskomukset omista epäilyistään ja ottaa itselleen oikeuden määritellä tätä tarkemmin nuo uskomukset ja niiden sijainnin suuntausten koordinaatistossa.

 

Ehkä näin ei ole aina ollut, mutta ns. modernin taiteen ilmaantuessa Eurooppaan 1800-luvun lopulla, taidekritiikki ja -historia on toiminut monenlaisten ismien pelikenttänä. Ismit kertovat taiteilijoiden tavoitteista ja tartunnoista, mutta myös taiteen tutkijoiden saalistusmenetelmistä: heidän terminsä ovat kuin ansoja, joilla on sisäänrakennetut tunnistuslaitteensa: jokin varma signaali laukaisee ansan. Merkittävä taiteilija on voinut joutua kahteen, jopa kolmeen ansaan, mikä hämmentää tutkijaa.

 

Kuten symbolismin tutkija Salme Sarajas-Korte, joka kirjoittaa Eero Järnefeltin seikkailusta symbolismin kanssa näin: ”Eero Järnefeltin symbolismin käsitys oli melko rajoittunut: hän ei välittänyt symbolismista.” Ilmeisesti Järnefelt oli omalla tavallaan heittäytyvä epäilijä tai hetkellisesti "mukaan" vietelty. Se käy ilmeiseksi, kun katsoo hänen ”symbolistista” maalaustaan Leikkiviä lapsia, jota tutkija kuvailee: ”…melankolian sijasta siinä on leikkiä ja sensuellia elämän riemua.” Ja sehän ei oikein  sovi: symbolismiin ei kuulu maallinen riemu, pitää olla surua ja haaveellisuutta. Kun teos oli 1896 Taiteilijain näyttelyssä Jac Ahrenberg möläytti teoksesta sen, mikä joskus jää huomaamatta: ettei idea merkitse taideteoksessa kaikkea ja ettei se edes ole määräävä tekijä.

 

Juuri niin. Kun taas katsoo Väinö Blomstedtin Francescaa, vastaava petos ei ole yhtä ilmeinen. Ensi silmäyksellä kuva on symbolismia haaveellisimmillaan, jopa karikatyyriksi asti; kun sitä katsoo pitempään, on jo aavistavinaan siinä, ei avointa riemua, vaan jonkinlaista pidäteltyä naurua. Se on kaunis ja se on karikatyyri, se on kumpaakin, idean mukainen ja vastainen. Entä Bourg-la-Reinen hautausmaa? Onko se synkkä, surullinen? Ihan varmastiko? Ja mistä sen sovinnaisen surulliseen aihelmaan sitten tulee sen energia, karaiseva ja pureva voima, näkymätön tuulenvire?

 

Totta, taiteilijoilla on identiteetin tarve kuten muillakin ihmisillä, mutta koska heidän työhönsä kuuluu kokeilu ja uudistuminen he eivät aina pysy uskollisina yhdelle identiteetille. Tai he salaavat moni-identtisyytensä. Ja päädyttyään tutkimuksen ansaan heidän voi olla vaikea päästä irti leimasta, joka miellyttää tutkijayhteisöä. Näin on käynyt Väinö Blomstedtille, joka on melko pysyvästi leimautunut symbolistiksi, vaikka tuo koekausi oli lyhyt ja vaikka hän sen jälkeen palasi osittain realismiin yhdistellen siihen tarpeen tullen  poikkeavia ”dekoratiivisia” juonteita. Sen sijaan ”dekoratiivinen realismi”… Toimisiko se myöhäiskauden määritteenä? Paha pähkinä.  


Kun siis ehdotan Väinö Blomstedille ismin sijaan ”heittäytyvän skeptikon” määrettä, ajattelen että se kuvaa yhtä tai kahta kautta pitempää jaksoa, ehkä koko elämää. Loppujen lopuksi skeptikko tässä merkityksessä ei ole koskaan sitoutunut yhteen ainoaan identiteettiin tai ratkaisuun; silloinkin kun hän valitsee tiensä ja heittäytyy tiettyyn suuntaan, hän ei luovu vaihtoehdosta tai siitä mihin hän vielä vakaammin uskoo. Tämä vastaa oikeastaan sitä mitä antiikin skeptikot epäilyn taidolla tarkoittivat: ei tyydytä sanomaan, että tuo tai mikään ei kelpaa tiedoksi ja tyyliksi; pidetään lähellä erilaiset tiedot, näkemykset, perinteet, värisävyt, tekotavat. Kun epäilijä tekee yhtä, hän ajattelee toista. Hän on varautunut kaikkeen, jopa siihen että hänen joskus onnistuu kulkea kahta eri tietä yhtaikaa. JB

 

 

Toim. Jan Blomstedt


Yllä oleva aikakausikuva esittää Paul Verlainea, ranskalaista fin-de-siecle runoilijaa,  jota miltei voisi luulla vanhaksi, elämän kolhimaksi Väinö Blomstedtiksi. Ei sentään, yhteistä heille oli vain toive, että se mitä he tekivät (kirjoittivat, maalasivat) oli ennen kaikkea... musiikkia.

Valokuva Paul Verlainesta otettu Pariisissa Cafe La Sourcessa 1890-luvun alussa eli samoihin aikoihin kuin VB opiskeli kaupungissa taidetta yhdessä Pekka Halosen kanssa. (Kuva: Donac & Co, sarja: Nos Contemporains chez eux)

Ensimmäisen kameransa VB otti käyttöön keväällä 1893 ja kirjoitti siitä kirjeessä Pekka Haloselle: "Minä ostin tänään halvan mutta hyvän valokuvauskoneen. Se on semmonen käsikamera, joka ottaa momenttikuvia, luulen saman suuruisia kuin sinun koneesi. Sisältää 12 plootua." 

VB:n valokuva suvun kokoelmista, todennäköisesti 1890-luvulta.



Oheinen vinjetti juhlakirjasta "Mikael Acgricola, elämäkerrallinen kuvaus", 1908; vinjetit ja kuvitus Väinö Blomstedt 


                 §§§


Mitäkö teen? Juotan silmiäni.
                 Väinö Blomstedt




kuva Aaro Matinlauri
 


"Olen ensiksikin suuri silmän-kääntäjä, tosin vauhdikas; toiseksi olen suuri charmeur; kolmanneksi röyhkeydelläni ei ole rajoja; nel-jänneksi olen mies jolla on hyvin korkealaatuinen logiikka, mutta vain harvoja periaatteita; vii-denneksi minulla ei mielestäni ole minkäänlaisia varsinaisia lahjoja. Mutta yhdentekevää, olen juuri keksinyt todellisen kutsumukseni" (Sergei Djagilev, 1854 - 1929, impressario, VB:n Pietarin-tuttavuus v:lta 1898, jolloin SD järjesti suomalaisille taiteilijoille Mir iskusstva-yhdistyksen nimissä näyttelyn Venäjällä. Perusti 1909 Pariisissa kuulun Ballets russes-tanssiteatterin).   


Kirjeessä Eero Järnefeltille 16.1.1894 VB kertoo Paul Gauguinista, josta tuli lyhyeksi aikaa hänen ja Pekka Halosen opettaja: "... hän meihin vaikutti oikein tuommoiselta vapauden apostolilta taiteessa. Hän on matkustanut maailman halki: Kiinat, Jaapanit, Intian valtameret... Euroopan on kaikin puolin nuuskinut, Suomen vaan unohti."